Chapter 2

Sotkamon kirkko saatiin näkyviin, ja korkea uljas Vuokatin harjanne, joka oli jo etempääkin näkynyt ja pistäytynyt aina vähän väliä esiin muitten vaarojen takaa, näytti nyt kohoavan ihan tuossa lähellä. Matkaa oli sinne nytkin kosolta, penikulma ehkä, vaan suuruutensa tautta näytti se niin läheiseltä. Järven selkä oli jo soukennut ja supistui supistumistaan kunnes se sulkeutui kapeaksi Tenetin virraksi.

»Jussi!» huusi Erkki. »Nousepas laskemaan purjetta, kohta ollaan Tikkalanniemen sillassa.»

Jussi nousi, tuppasi unimielissään kätensä molempiin liivintaskuihin ja kopeloi vielä povitaskuakin: »...eihän ... niin, untahan se ... äh...» Jussi heräsi siinä makeassa uskossa, että hänellä oli taskut täynnä-- patentliivareita.

»Ota vastaan purje, niin minä täältä lasken», tuumi Erkki.

Jussi rahmusteli päätään korvallisilta ja lakin alta, kävi sitten purjetta laskemaan ja kaatoi maston.

»Olisihan sitä hiukan asiaa Tikkalanniemeen», virkkoi Jussi.

»No, lasketaan törmään. Eihän tuossa viikkoa viivy», arveli Erkki ja sillan alatse päästyä käännälti rantaan.

Tikkalanniemen piialle, Susannalle, oli Jussilla kirje, pienoinen mytty ja paljon terveisiä Anna-Marilta, Susannan sisarelta. Susanna oli Jussin vanha tuttava, hän kun oli piikana Partalassa samana vuonna kuin Jussi siellä oli renkinä, vuotta pari ajassa taaksepäin. Tuttaviahan olivat siis Susannalle Katri ja Erkkikin.

Susanna, joka muutenkin oli iloinen sielu, tavatessaan tuttaviaan kotipitäjästä ja niin hyviä tuttavia, ei ollut vähän verran iloissaan. Hän nyt hyöri ja pyöri ja kyseli enemmän kuin kolme suuta kerkesi vastata. Jussilta hän enin kyseli ja Jussi se olikin hänen varsinainen ilonsa esine.

»Eihän tuo lie niin kiire, ettei kahvia kerkiä?» kysäsi Susanna ja laitteli pannua tulelle.

Matkalaiset kyllä koettivat empiä kahvinkeitosta, vaan Susanna vain laati ja arveli, että eihän se nyt mikä kiire semmoinen ole, ettei kahvia joutaisi vuottamaan.

»Eikähän sitä oulumatkalla niin useasti ole tarjolla», virkkoi hän ja puuhaili. Pian hän pyöräyttikin kahvin puhellessaan ja kysellessään. Ja oikein kermakahvit hän laittoi ja vielä hommasi emännältä korputkin. Jopa leivälliset kahvit se Susanna puuhasi.

»No, Rantalassa sinä, Jussi, olet ollut sitte myötyriään, kun Partalasta läksit?» kysyi Susanna.

»Siinä minä olen oleksinut.»

»Etkö sinä puuhannut mökkiä itsellesi?»

»Lie tuo ennen ollut hieno aikomus sinnepäin.»

»Rantalaan se saadaan kohta miniä?»--kääntyi Susanna kysymyksillään Erkkiin.

»Ka, tarpeenhan tuo onkin, kun ei ole emäntää talossa», vastasi Erkki.

»No, joko sinä Jussi olet mökin puuhasta kokonaan luopunut?» kyseli Susanna taaskin Jussilta.

»Mitäpä hänestä enää...»

»Enää! Mies parhaassa ijässään.»

»Ka, vaan näkyyhän tuo aika kuluvan toisenkin palveluksessa.»

»Ottakaahan kahvia!»--kehoitti Susanna.

»Kiitoksia.--Eihän sitä nyt olisi tarvinnut...»

»No, Erkki.--Ja Katri.--Ota Jussi kahvia.--Ota korppuakin.--No, mitä ne pojat Partalassa nyt raataa?»

»Tervahaudalla ne ovat», vastasi Katri.

»No, miltä se Katrista morsianna tuntuu?»

»Ka, miltä tuo tuntunee», vastasi Katri, kainosti nauraen.

»Eikös se Jussi vielä ole löytänyt mielitiettyä?» kysyi Susanna Jussilta arasti ja hieno puna nousi hänen poskilleen.

»Mitäpäs se renkimies...» Jussi näytti hyvin rauhattomalta.

Kotvanen oltiin nyt ääneti.

»Ottakaa lisää kahvia», kehoitti Susanna.

»Johan se nyt olisi välttänyt», arveli Erkki.

»Ottakaa vain.»

»Vaan itselle...» arveli yhä Erkki.

»Kyllä sieltä minullekin yltää.--Ottakaa vain.--Ottaisitko, Jussi, tuodaksesi minulle Oulusta sievän karttuunihuivin?» kysyi Susanna. »Minä annan rahat.»

»Kyllä kai se sieltä tulee, mutta eihän sitä rahaa osaa ottaa vielä, kun ei tiedä hintaakaan ja sattuuko mieluinenkaan», arveli Jussi.

»Mieluinenhan se kyllä sattuu, mutta maksan sitten palatessasi, kun niin halunnet.»

Kiitokset lausuttiin sitten Susannalle ja heitettiin hyvästit. Susanna saattoi rantaan matkalaisia ja toivotti onnea matkalle. Vielä hänellä oli yhtä ja toista kyselemistä matkalaisilta heidän lähtiessäänkin. Ja kun he olivat jo menossa vähän matkan päässä, kyseli hän vielä. Sitten hän pyörähti ja läksi kävellä lipsimään taloon.

»Soma immeinen tuo Susanna», tuumaili Erkki.

»Hyvinhän se on puhelias», arveli Jussi, »eipä outo osaisi luulla häntä Anna-Marin sisareksi».

»Kyllä se Anna-Marikin osaa haastella kun vain mieluinen poika sattuu haasteltavaksi», virkkoi Erkki.

»Tämä Jussihan se oli Susannan suosikki, kun olivat meillä», tuumi Katri leikillä ja todella.

»Jussihan se oli», toisti Jussi melkein nyrehtyneenä.

»Itsehän tuo Susanna kiitti sinua minulle», arveli Katri.

»Niinhän se teki», oli Jussin vastaus.

»Niinhän sitä puhuttiin ihan, että teistä pariskunta tulee», jatkoi Erkkikin leikintekoa.

»Puheltiin», vastasi Jussi.

»Saattoi olla puheessa perääkin.»

»Saattoi olla.»

»Senpätähden Susanna kyselikin mökinpuuhistasi.»

»Niinpä niin.»

Eivätpä osanneet enää jatkaa leikintekoaan Jussin kanssa, vaan täytyi heidän siihen lopettaa ja alettiin puhella muista asioista, minkä mistäkin.

Selkävettä taas laskettiin, Nuasselkää. Tuuli oli vireä ja vaahtopäässä kävi aallot. Edellä ja jälessä pilkotti valkoisia purjeita, toisia oulumiehiä.

Katri paneusi maata keulateljolle ja sinne kellistyi Erkkikin Katrin viereen.

Jussi oli viilettämässä. Purjeen liepeen alta silmäsi hän matkan suuntaa ja loi väliin katseen teljolla makaavaan Erkkiin ja Katriin. Hän muisti miten he, Katri ja hän, kerran pieninä paitaressuina marjaan mennessä eksyivät. Kauan kuleksittuaan ja väsyttyään istahtivat muutaman suuren kiven juurelle. Katri itki ja itki hänkin, ja siihen molemmat nukahtivat ja vierekkäin he nukkuivat kun etsijät löysivät.

»Yhden talon asukkaita noista tulee, kun metsäkin heidät tuolleen kätkee», Katrin, isä sanoi.

Ja niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon Katrin vielä naipi... Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin...

Jussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista hyräilyä.

Vene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä. Jälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät olevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin siintävät saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne saavutettiin, sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas siintivät jälessä tahi kokonaan katosivat näkyvistä.--

Jussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta rakkauttaan.

Keulateljolla makasivat Erkki ja Katri.

Erkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli vastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti.-- Toppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva köysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä tukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt. »Laske purje!»--Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään... »Veneesi särkyy!» huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät mustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen porvarin puukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin ja laski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä valui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria vyötäryksiin...

Katri oli olevinaan tukkilautalla.--Suuri purje nostettiin ja kun se oli nostettu, huusivat tukkilaiset: »ankkurin vei!» ja kohta lähti lautta menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi kelalla. Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden pikkusormi oli sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. »Elä laske», tiuskasi Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi. Erkki ei saanut pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat hajota. Komea poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli putoomassa tukilta. Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui häntä vyötäryksiin...

»Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta», tuumaili Jussi; »siinä pistää matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä vedellä vielä pääs... jopahan lempsatti kurnasi!»

Vene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain siksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.

»Eihän--sitä--vielä--olla...» hätäili Erkki ja silmäili ympärilleen. Niin, ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään köyttä, tukkilaisia, herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa, eikä ollut mitään hätää.

»Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut», virkkoi Erkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.

Katrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän ollutkaan missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut mikään tukkilainen, jota hän kaulasta puristi--(hyi, kaikkea häntä näkee!)--vaan hänen oma Erkkinsä.

Kaikki hyvin siis.

»Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?» arveli Erkki, haukoteltuaan kylliksi ja selvittyään unesta.

»Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka», vastasi Jussi ja katsoi kelloansa.--»Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia yhdeksättä.»

»Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää koskille», arveli Erkki.

»Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä Petäisen niskassa», arveli Jussi. »Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin siihen kun kanavista pääsee.»

Petäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari lyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä yleensä.

»On kulettu hyvästi tämän päivän osalle», arveli Erkki, päästessä Petäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. »Sattui tuommoinen hyvä purjetuuli.»

»Meidän onnella», virkkoi Katri.

»Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!» arveli Jussi.--

Paljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta venettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun oli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.

Kun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti mieli lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki olisi sanonut, että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.

Eihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia koskia, onhan noita pahempiakin laskettu... Tietäähän tuon, miten näissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva, jonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä kiveä ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa pitää laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se valtavesi kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka on vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo, ettei niemen niskaan kanna--liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan. Sittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää varoa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan puolella.

»Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket», ajatteli lopuksi Jussi, istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.

»Mistä se tää mies on?» kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen luokseen.

»Olenpahan Kuhmosta.--Mistä sinä olet?» kysyi Jussi takaisin.

»Sotkamosta minä olen», vastasi tämä ja istuutui siihen lähelle.

»Talon miehiä?»

»Ei itsellinen. Kasakkana olen.--Minkäslainen kello?»

»Onpahan tuossa--pintelikello vain», vastasi Jussi.

»Minulla on silinteri--tuommoinen--viidellä kivellä käypä.»

»Valehtelee taas Kusti!» sanoi joku syrjäinen.

»Vaan Kustipa ei valehtelekaan», vastasi Kusti tolkussa ja näytti sormellaan Jussille 5 numeroa kapselissa. Jussi ei sitä katsonut, vaan kääntyi näkemään, että kuka se puhui selän takana. Katrin kanssa oli siinä nuori tytär ja hän se haasteli.

»Jos tunnet, Liisa, numeroita, niin katso eikö ole tuossa viitonen.-- Ihan taiten käy tämä viidellä kivellä», oli Kusti tolkussa kellonsa puolesta.

»Sinun kellosi ei käy muulloin kuin sinä itsekin käyt», virkki Liisa ja iski silmää Katrille.

»Eikö käy?» oli Kusti yhä kellonsa puolesta. »Tää on käynyt...»

»Ikänsä ja viisi päivää», jatkoi Liisa.

»Mene...» tokasi Kusti.

Liisa läksikin nauraen ja löi Katria kylkeen: »tule!» Yhdessä astuivat he sitten miesjoukkoon, mikä istui ylempänä törmällä. Siellä istui Liisan isä ja Katrin sulhanenkin tuumimassa asioita, minkä mitäkin.

»Pysyyköhän tuo tyynenä koko päivän vai ruvenneeko tuulemaan niinkuin eilenkin ennen einettä?» arveli joku ja kaikki katselivat taivaalle.

»Eipä osaa sanoa, mitä ruvennee tekemään.»

»Höyryn jälkeen saa heittäytyä, jollei perintakaiseksi rupea.»

»Seitsemän aikanahan se höyry lähtee ja siihen tuota kerkiääkin nähdä minkälaiseksi ilma heittäikse.»

»Näkyy tulevan laskumieskin. Kenenkä vene se on korvassa?»

Läksivät siitä ne miehet, joitten veneellä oli vuoro saada laskumies. Mutta Erkki meni Jussin luo kysymään, että uskaltaisiko se Jussi laskea jälestä.

»Onhan noita pahempiakin laskettu ja omin nokkinsa», tuumaili Jussi vastaukseksi. »Onhan ne Ontojoen kosket...»

»Eihän nää ole toki niitten veroisia», arveli Erkkikin.

»Eihän tuossa maata alemmaksi mene, osaahan tuota toisen jälessä viilettää--lasken kun laskenkin.»

Jussi jo seisoi valmiina veneen perässä. Koetteli melaa, että oliko se hyvästi, väänteli ja käänteli sitä. Oli se hyvästi. Silmäsi koskelle.

»Eihän tuossa nyt kovin ohrasesti voine käydä toisen jälestä laskeissa», ajatteli hän ja taas pyöräytteli ja väänteli melaa, että olihan se ainakin kelvollisesti. Oli se.

Lähdettiin. Virta nieli ahnaasti venettä koskeen ja Jussi asettausi hyvin tanakaksi. Oltiin nyt jo koskella ja jäpäkästi ponnisteli Jussi melassa.

»Siinä se nyt oli Petäinen», tuumi Jussi kosken alla ja katseli taakseen.

»Sievästihän se tultiin», virkkoi Katri.

»Mikäs se on tullessa toisen jälessä.» Niin Jussi arveli, mutta ajatteli, että tuon jo laskee itsekseenkin.

Kun kerta päästiin Kuurnan niskaan, niin siinä ei ollut kuin pisaus sitä tullessa ja se oli viimeinen koski.

»Tuon nyt laskee melkein ummessa silminkin. Niinhän tuo on lyhyt ja suora kuin myllyn kuja», sanoi Erkki.

»Eihän se pituudeltaan pilassa ole eikä polviltaankaan», arveli Jussi.

»Tuossa oli paha nousta silloin kuin isän kanssa käytiin», lausui Katri Sipisenvirtaa mentäessä ja viittasi niemeen, jonka nenitse virta kulki ja teki väkevän korvan.

»Siinä se temppu pelaa, sen niskaan päästessä», arveli Jussi.

»Sinnepähän jäävät kaikki kovat paikat paluun varalle», virkkoi Erkki.

Sievästi oli päästy yläkanavaan, Koivukosken luona. Alakanavaan, Ämmäkosken luona, on kulkea sileätä virtaa vain. Mutta siinäkin pitää olla tarkka laskeissaan, jottei sorru kostevedelle Kyynärpääniemen alla, eikä alakanavan suussa päästä Ämmäkoskeen nielemään.

Kun alakanavasta on päästy, niin eipä ole nyt koskia vähälle aikaa. Seitsemättä peninkulmaa on näet taas järvimatkaa, Oulujärveä. Uljaat, avarat ulapat, Paita-, Ärjän- ja Niskanselät ovat nyt samottavina.

Ilma oli tyyni ja kaunis. Äijät odottelivat höyryä lähteväksi. Sen jälessä aikoivat he ajaa pitkän järvitaipaleen.

»Jos tuosta nyt eräitä markkoja meneekin, niin herrastellenpa pääseekin ja joutuisaan eikä tarvitse soutaa kituuttaa saaresta saareen ja niemestä niemeen ja viipyä päivittäin järvellä.» Niin arvelivat ukot siinä odotellessaan höyryä.

No, terveeksi jääkäät!

* * * * *

On Paltaselän ja aukean Ärjäselän välisenä Toukansalmi ja sen oikealla rannalla on pieni hiekkarantainen lahdenkaartama, Neuvosenhiekaksi sanottu, ja sen äärellä Neuvosenniemen talo. Siinä oli oulumiehiä sääpitoa pitämässä. Vieretysten könötti lahden kaarelmassa tervalasteja vitsaköydestään kiinni jossakin vaajassa rannalla. Oli siinä niitä aika rivi johokkaita, ja siinä oli kiantalaista, hyrynsalmelaista, ristijärveläistä, melalahtelaista, varislahtelaista--mene tiedä kaikkia!

Toukansalmea kohti kiinnitti höyryvenekin kulkuaan, taistellen vastatuulta ja aaltoja vastaan. Sen jälessä tulivat oulumiehemmekin, ja hätä ei ollut heillä kaukana. Köytensä natisivat pahasti, saattoivat milloin tahansa katketa ja veneet joutua tuuliajolle; veneet raskivat aaltojen paiskoessa niitä yhteen. Toisilta halkeili varppeet, toisilta musertui kokka tahi hajoili perä, harva taisi pysyä jotakin vammaa saamatta. Äijät koettelivat suojella lastejaan parhaansa mukaan. Vilske ja huuto siinä kävi, aika meka.

Kuta lähemmäksi Toukansalmea päästiin, sitä laimeammaksi kävi tuuli maan suojassa, ja sepä olikin hätäytyneitten oulumiehien avun toivoa elättävä tieto. Toukansalmea odotti jokainen kuin rauhansatamaa. Ja kun sinne vihdoin viimein pääsivätkin, niin hyvillä mielin erosivat höyryn jälestä ja laskivat veneensä Neuvosenhiekkaan, sinne entisten lisäksi.

Tuuli kävi aavan Ärjänselän perukalta. Vimmatusti syöksyi se tietänsä, tahtoen temmata kaikki mukaansa. Se pyyhki vedenpintaa ja ajeli aaltoja, yllyttäen niitä vastarantojen valloitukseen. Vaahtopäisinä kähisten ryntäsivätkin nämä, tuulen aina vain kiihottaessa kohti rantoja. Sitä ärhäkämmiksi ja pelottavammiksi ne kävivät, kuta likemmä rantaa pääsivät. Jos saivat ryöstetyksi jostakin tukin, hirren, veneen, tynnyrin tahi muuta semmoista, kulettivat mukanaan, viskatakseen sillä kohtisattuvaa vastustajaansa. Menestyksensä oli toisissa paikoin huono, toisissa paikoin saivat ne tyydytystä rajulle vihalleen. Missä oli kivikko, kallio- tahi muutoin lujamaaperäinen ranta, siinä ne turhaan mylläköivät. Ryntäyksensä aina torjuttiin: vaahtoa ja vettä pirskui korkealla ilmaan ja kauas maalle ja aalto oli särkynyt ja palasi masentuneena ryömien pitkin rannan pohjaa. Toisia tuli jälessä, ne eivät huolineet katsoa edellisensä tappiota, vaan ryntäsivät yhtä hurjina rannalle. Sama kohtalo saavutti heidätkin: vaahto ja vesi pirskui korkealla ilmaan ja ryntääjä masentui. Turha oli taistelonsa näitä rantoja vastaan, vaan taisteltiin yhä vain uupumattomalla innolla.--Missä oli rantana hiekkatörmä, siellä oli niillä menestystä. Kun ne hyökkäsivät törmää vastaan, niin saivat lohkaistuksi hiekkamöhkäleen toisensa perästä. Sitä tehden maanpinta, kun alusta oli käynyt ontoksi ja heikoksi, lohkesi ja vieri alas. Puineen, pensaineen, kivineen, kantoineen, aitoineen, laihoineen--mitä tahansa siinä sattui olemaan--vieri se aaltojen saaliiksi.

Tohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan latvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla kulkemasta lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata roskaa, multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa, joita olisi sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille hongille ja monelle nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä pitempiä muita tahi olivat juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se semmoisen tupsauksen, jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei sattunut tielle joku jykevämpi toveri, jonka varaan saivat jäädä nojaamaan.

Pelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi patsaaksi, jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon aitaa vasten, kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja asuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen sitten tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta viiri rämisi liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä räklättämään juuri kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa piti se aika tohinan ja jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui. Etehiseenkin tulla puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon, maitopytyn tai sangon pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja löytäessään tyhjän kontin tahi vasun tupsautteli niitä paikasta toiseen.

Ihmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he astuivat vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin tuskin pääsivät eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä, ettei tarvinnut muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät juoksujalassa eteenpäin. Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja koetti hattua päästä temmata. Naisten hameita pullisteli se ja hatuutteli, jotta räpse kuului.

Neuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä kävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti. Väliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu yhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi äänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa turajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan montakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä se aika kuluikin jaarikoidessa.

Päivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja toinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian syöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin syönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat matalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen lujasti kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia suunsoittajia, jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä keskustelua.

Ajan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä lupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä mies, toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan hiljeni. Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.

Erkkikin syötyään vääntäysi nukkumaan. Mutta Katri kuleksi Liisan kanssa ulkokausteella joutessansa. Eivät he kuitenkaan viitsineet kauan siellä oleksia, kun näet tuuli niin jotta hameihinsa tahtoivat takertua. Suojaan heillä tuli asia ennen pitkää.

Pirtin etehiseen tultua pystyi Katrin silmään keltainen ovi etehisen toisella puolen.

»Tupakoon se tuolla?» viittasi Katri Liisalle.

»Tupa kai», arveli Liisa.

Katri ei siihen heittänyt, läksi katsomaan. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Siitä hän rohkaistui enemmän ja kävi sisään. Tuvassa ei ollut ketään, vaan ovi oli auki kamariin, josta kuului raksutus. Katri hiipi edelleen ja Liisakin tuli katsomaan, että minne se Katri menee.

Katri teki hyvän päivän tyttärelle kamarissa--se oli talon tytär, Reeta.

Reeta vastasi hyvän päivän ja kysyi kuulumisia.

»Eipä kuulu.----Tuoko se nyt on se masiina?» virkkoi Katri ja lähestyi varovasti Reetan ompelukonetta.

»Tämähän se on», vastasi Reeta ja rupesi ompelemaan.

»On aika rallatuskoje», arveli Katri. »Niin pistää kiperään, ettei silmä erota.--Ei mahtane tulla hyvää jälkeä.»

Reeta näytti ompelusta ja näytteli sitten tarkemmin konettaankin ja selitti. Katri ihmetteli lakkaamatta.

Oli sitä nyt Katrilla ihmettelemistä ja niin se häneltä aika kului.

Jussi syötyään kävi rantaan. Viskasi veden veneestä ja katsahti olisiko sillä ja muilla veneillä mitään vaaraa ja istui sitten rannalle ja pani piippuun.

Ilma myräköi. Ärjä kuohui valkeassa vaahdossa. Rannalle ryntäsivät aallot, synnyttivät jyrisevän äänen, aivan kuin olisi ukkonen käynyt etäällä. Metsä tohisi. Väliin kuului kova jyräys, kun joku puu kaatui tahi maanpinnan möhkäle vieri järveen.

»No, on nyt myräkkä!» kuuli Jussi äänen selkänsä takaa.

Jussi katsahti taakseen. Kusti siellä tuli ja hän istahti Jussin viereen.

»Paljoko sinun kellosi on?» kysyi Kusti.

Jussi katsoi ja sanoi.

»Se on kuusi minuuttia jälessä Oulun kelloista», virkkoi Kusti.

»Onko sinun kellosi sitten Oulun kellojen kanssa yhdessä?» kysyi Jussi.

»On. Tämä käy ihan yksissä Oulun horisontin kanssa. Tiedäthän sinä», alkoi Kusti selittää, »siellä Oulussa sen tornihökkelin, mikä on siellä saaressa, siinä sillan päässä?...»

»Joo, joo.»

»--siitähän tuota mennään sivukin ja sen sillan alatse palatessa--niin sen valkean tornitörräkkeen, tiedäthän?»

»Joo, joo.»

»No, siinä nostetaan kahdentoista aikaan semmoinen pallonmöhkäle riu'un nokkaan.»

»Yhy.»