Part 6

Johanna (kauhistuksella lippua katsellen). Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän. Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää, Ja vihantulta julmin silmin iskee!

Sorel. Hän haltioissaan on! Oi malta mieles! Oi toivu! Olevaisia et nää! Se maalikuva pettäväinen on, Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!

Johanna. Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan? Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö. Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!

Dunois. Voi meitä! Kauheoita lausuu hän!

La Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille). Tät' ymmärrättekö?

Du Chatel. Sen minkä nään, Sen nään ma. Kauvan tuota pelkäsin.

Dunois. No mitä!

Du Chatel. Mitä aattelen en virka. Oi että kaikki tehty oisi, että Jo kruunu päässä kuninkaamme ois?

La Hire. Kuin? Onko kammo, jonka lippu nosti, Jo itseheskin tarttununna? Anna Englantilaisten tuota säikähtää, Se vainoojille kauhistusta liehuu, Vaan ystäville on se armias.

Johanna. Niin ystäville on se armias, Vaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.

(Kruunausmarssin säveleitä kuuluu).

Dunois. No tartu lippuun. Juhlaretki alkaa, Ja joka hetki kallis onpi nyt!

(Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat häntä).

Näyttämö muuttuu aukeaksi paikaksi tuomiokirkon edustalla.

Neljäs Kohtaus.

Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND, CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.

Bertrand. Jo soitto kuuluu! Kohta luotuvat! No kuinka? Kiivetäänkö portahille Vai koitetaanko eemmäs tunkea, Ett' juhlaretki oikein nähdä saadaan?

Etienne. Ei auta. Kaikki raitit ihmisiä, Niin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu. Ei, liittykäämme näihin huoneisin, Täält' estämättä retken kulkua Me nähdä voimme.

Claude Marie. Onpa aivan niin, Kuin puoli Franskaa täällä koossa oisi; Niin vahva virta on, ett' meidänkin Se Lothringista kaukaisesta tänne On temmannut!

Bertrand. Ken laaksossansa nyt Vois jouten istua, kun isänmaassa Niin mahtavia sattuu! Yltä kyllin On työtä maksanut ja verta, ennen- Kuin kruunu oikeahan päähän joutui! Ja kuninkaamme synnynnäinen, jolle Nyt kruunu annetaan, ei huonompaa Saa juhlasaattoa kuin vieras, jonka Parisilaiset Saint Denis'ssa kruunas! Se mies ei ole, joka juhlaa hylkää Ja kuninkaall' ei huuda: eläköön!

Viides Kohtaus.

MARGOT ja LOUISON, lähestyvät heitä.

Louison. Me sisaremme nähdä saamme, Margot! Mun sydän sykkii.

Margot. Loistehessa hänen Me nähdä saamme, saamme lausua: Se Johannamme, sisaremme on!

Louison. Ma tuota uskoa en taida, ennen- Kuin hänen silmin nään, ett' sankari, Jok' Orleans'in neitsyeksi huutaan, On sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.

(Marssin sävelet kuuluvat yhä lähemmältä).

Margot. No epäiletkös? Silmin nähdä saat!

Bertrand. Kas, tuolla tullaan!

Kuudes Kohtaus.

HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä; BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa, kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.

Seitsemäs Kohtaus.

LOUISON. MARGOT. CLAUDE MARIE. ETIENNE. BERTRAND.

Margot. No, näitkös sisartamme?

Claude Marie. Häntä, joka Tuoll' kultahankkinassa, lippu käissä, Käv' eellä kuninkaan?

Margot. Se Johannamme!

Louison. Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut! Ett' siskorinnat täällä sykkivät! Hän maahan katsoi, kalvealta näytti Ja säikähdellen lippuansa kantoi -- Ma riemuita en voinut häntä nähden.

Margot. Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt Oon sisaremme. -- Kenpä unissaan Ois aatellut ja ounastellut, kun Hän paimenessa vuorillamme kulki, Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.

Louison. Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa Ett' sisartamme kumarrella saadaan. Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan Hän näki, kaikki toteen käynyt on. Vaan surkeoita isä näki myös! Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!

Bertrand. Miks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme Jo toimitusta katsomaan!

Margot. Niin! Siellä Kentiesi sisareemme yhdytään.

Louison. Me hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme Jo kotiseuduillemme.

Margot. Kuinka? Ennen- Kuin häntä tervehdämme?

Louison. Meihin ei Hän enää kuulu; ruhtinasten luona On hällä paikka -- Keitä oommekaan, Ett' hänen loistohonsa tunkisimme? Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!

Margot. Hän meitä halveksiiko?

Bertrand. Kuningaskaan Ei meitä hylkää! Ystävällisesti Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi On kuninkaamme.

(Toitotusta ja rumputusta kuuluu kirkosta).

Claude Marie. Kirkkoon joutukaamme!

(Rientävät perälle, jossa katoovat kansan joukkoon).

Kahdeksas Kohtaus.

THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.

Raimond. Oi älkäät, isä, ahdinkohon käykö! Tääll' ihmisiä hilpeöitä näätte, Ja nurjuutenne juhlaa häiritsee. Oi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!

Thibaut. No, näitkös lastani? Oi, katselitkois Hänt' oikein?

Raimond. Teitä pyydän, lähtekäät!

Thibaut. Oi huomasitkos, kuinka jalka horjui. Kuin kalvea hän ol' ja riutunut! Se kurja kohtalonsa tuntee; nyt On avun hetki, tuota käyttää tahdon.

(Hankkii mennä).

Raimond. Oi älkäät! Mitä tehdä yritätte?

Thibaut. Ma hänen heijahdan, ma hänen syöksen Pois valhe-onnestaan; niin, väkisin Ma hänen Herran luokse saatan, josta Hän poijes luopui.

Raimond. Miettikäät! Oi älkäät Te omaa lasta turmiohon syöskö!

Thibaut. Kun sielu säilyy, ruumis kuolla saa.

(Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa, väen ahdinko pidättää häntä perällä).

Tuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä Hän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa. Se taivon oikeus on, joka häntä Nyt saavuttaa!

Raimond. Jää hyvästi! Ma teitä En eemmäs seuraa! Täynnä toivoa Tänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden. Ma tyttärenne nähdä sain ja tunnen, Ett' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.

(Hän menee, Thibaut rientää pois toisalle päin).

Yhdeksäs Kohtaus.

JOHANNA. KANSAA, sittemmin hänen SISARENSA.

Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin). En jäädä voi -- Mua henget väijyvät, Kuin Herran voima urvut kaikuvat, Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee; Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen Jäi lippu multa, siihen sormillani En konsanansa koske! Ol'pa juuri Kuin siskoseni armahat, kuin Margot Ja Louison, ois unen-näkönä Mun silmieni eessä kulkeneet -- Se pettäväinen ilmestys ol' vaan! He kaukana, he siintämättömissä, Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!

Margot. Tuo Johannamme on!

Louison (rientää häntä vastaan). Oi siskoseni!

Johanna. Ei harhausta tuo -- Ma teidät nään, Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini! Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!

Margot. Hän meidän tuntee, sisko hellä on.

Johanna. Ja lempi teidän tänne johdattaa, Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle, Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!

Louison. Sun Herran himmi käsky poijes vei.

Margot. Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa, Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa, On laaksostamme meidän nostanut Ja juhlan viettehesen tänne tuonut. Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin, Ja yksin emme oo!

Johanna (äkkiä). On isä täällä! Miss', missä on hän? Miksi piilee?

Margot. Isä Ei täällä oo.

Johanna. Oi eikö? Lastaan eikö Hän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö Hän antanut?

Louison. Hän meist' ei tiedä.

Johanna. Miks' ei? Te hämmennytte! Maahan katselette! Oi, lausukaat, miss' isä on?

Margot. Siit' asti Kuin lähdit --

Louison (viittaa hänelle). Margot!

Margot. Raskasmieliseksi On isä käynyt.

Johanna. Raskasmieliseksi!

Louison. Oi lohdu! Isän ennushengen tunnet! Hän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee, Ett' onnellisna oot.

Margot. Niin, onellisna Tok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra Ja arvollisna ollen.

Johanna. Oonpa kyllä, Kun teidän nään, kun lempi-ääniänne Ma jällen kuulla saan ja muistelen, Kuin taaton tantereilla ennen kuljin. Kun vuorillamme karjoani kaitsin, Kuin eedenissä olin onnellisna -- Siks' enkö jällen tulla voi?

(Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).

Margot. No tulkaat! Sie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie! Ei sisko ylpiele; leppeästi Hän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen. Kun meidän keskellämme vielä liikkui.

(He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).

Johanna. Miss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä Kaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko Ma Dom Remi'sta poissa; Eikö totta? Ma taikatammen alle uinahdin Ja valvahdin, ja ympärilläni On hellät tuttavani seisomassa? Ma kuninkaista, tappotantereista Ja urostöistä unta näin -- Ne kaikki Ol' haavehia vaan -- Sill' unta selvää Sen tammen alla nähdään -- Kuinka Rheims'iin Te saittekin? Ja kuinka itse tänne Ma sain? En Dom Remi'sta koskaan Oo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa Mull' antakaat.

Louison. Tää Rheims on. Urostöistä Et unta nähnyt vaan; ne täyttä totta Oot itse tehnyt. -- Ympärilles katso Ja kultatamineitas sormin koske!

(Johanna lyö rintohinsa, vaipuu ajatuksiin ja säikähtää).

Bertrand. Tuon kyperän mun käistäni te saitte.

Claude Marie. Ei ihmekään, ett' unta näkevänne Te arvelette; työnne, vehkehenne Ei unta nähden kummemmasti liittyis.

Johanna (äkkiä). Oi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera Käyn suojahamme, isän helmaan taas.

Louison. Niin, tullos, tullos!

Johanna. Kaikki ylön määrin Mua kiittävät! Te lapsellisna, piennä Ja heikkona mun näitte: lempeä Te mulle suotte, kumarrusta ei!

Margot. Tuon loiston kaiken luotas heittäisit?

Johanna. Ma hemmun heitän, joka sydämenne Mun sydämestäni vaan luovuttaa, Ja paimeneksi tulla tahdon taas. Kuin palkkalainen teitä palvelen, Ja ankarinta vaivaa siitä kärsin, Ett' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.

(Torvien toitotusta).

Kymmenes Kohtaus.

KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA, BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.

Kaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin). Oi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!

(Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat vaikenemista).

Kuningas. Suur' kiitos lemmestänne, kansalaiset! Tää kruunu, jonka Herra päähäni On pannut, miekan tutkaimella saatiin, Ja kansalaisten verta siihen tarttui; Vaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti On ympäröivä. Kiitos puoltajille Ja unhotusta vastaanseisojille, Sill' armoaan on Herra meille suonut, Ja ensi lausuntomme: armo, olkoon!

Kansa. Oi terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!

Kuningas. Tän Franskan kruunun taivon Jumala On kuninkaille aina antanut. Vaan senpä nähtävällä muotoa Me hältä saimme. (Kääntyen Johannaan). Kas', tässä Herran käskyläinen, joka Teill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti Ja niskoiltanne vieraan vallan mursi! On hänen kunniansa kuin _Denis'in_, Tuon pyhimyksen, maamme suojaajan, Ja alttareita hälle nostetaan.

Kansa. Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!

(Toitotusta).

Kuningas (Johannalle). Jos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu, Mik' onni sua riemastuttaa voi? Vaan isänmaas jos taivahissa on, Jos korkeamman luonnon kirkkautta Sa neidon ruumihissa kätket, pois Tää silmiemme peite korjaa, että Sua hohtohaahmossas me näämme, niin- Kuin autuaat, ja maassa matalassa Sua kumarramme.

(Yleistä äänettömyyttä; kaikkien silmät ovat neitsyeen kääntyneet).

Johanna (parkasee äkkiä). Taivas, isäni!

Yhdestoista Kohtaus.

THIBAUT tulee väkijoukosta ja seisoo vastapäätä häntä.

Useammat äänet. Kuin? Hänen isänsä!

Thibaut. Niin, niinpä niin, Mie kurja, jonka taivon oikeus Toi omaa lasta vastaan kantajaksi.

Burgund. Tää mitä tietänee?

Du Chatel. Mua kauhistaa!

Thibaut (kuninkaalle). Sa Herran kautta luulet voittaneesi Oi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja! Sa hornan kautta voitit.

(Kaikki kavahtavat ja osottavat hämmästystä),

Dunois. Houraileeko Se mies?

Thibaut. En mie, sa itse hourailet, Ja kaikki nää ja viisas arkkipiispa, Kun luulla voitte, että taivon Herra Naishyljyn kautta ilmi tulla tahtois. Saas nähdä, julkeneeko isän silmiin Tuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan Ja kuninkaan hän petti. Jumalan Kolm'yhtehisen eessä mulle vastaa: Vanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?

(Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).

Sorel. Hän hämmästyy!

Thibaut. Niin, niinpä, hirmunimen eessä, Jot' itse hornan syvyydet Ei kestää jaksa! -- Hänkö hurskas ois Ja Herran käskyläinen? -- Turman teillä Nää aateltiin, tuon taikatammen alla, Miss' häijyt henget vanhastansa liikkuu -- Hän siellä sielun kuolemattoman Möi ihmiskunnan vainojalle, jotta Maa-ilman kunniata tuokioksi Häll' annettais -- Hän kättä nostakoon, Ett' merkit, hornan polttamat, me nähdään!

Burgund. Oi kauheaa! -- Vaan isän todistusta Ei kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!

Dunois. Ei, eipä hourupäätä uskomista, Kun lapsessansa itseänsä solvaa.

Sorel (Johannalle). Oi haasta! Vaiti-olo kurja heitä! Sua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan. Yks' sana suustas vaan, yks' ainoa On meille kylliks' -- Mutta haasta! Tyhjäks' Tuo julma syytös tee. -- Oi lausu, että Sa syytön oot, ja sua uskotaan!

(Johanna seisoo liikahtamatta, Agnes Sorel peräyntyy hänestä kauhistuen).

La Hire. Hän hämillään on. Säikähdys ja kammo On hänen vaijentanna -- Moinen syytös Voi itse puhtauden tyhmistyttää. (Lähestyy häntä). Oi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella On kieli, voitonmuoto, joka niin- Kuin ukon-nuoli solvauksen sortaa! Oi nouse ylevässä kammossas Ja häväistykseen, rankaistukseen saata Ne, jotka puhtauttas herjaavat.

(Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).

Dunois. Miks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin Jo empivät? Hän puhdas on -- sen tiedän, Sen urhokunnialla taata tahdon, Ma hansikkani tuohon paikkaan viskaan: Ken häntä syylliseksi väittää tohtii?

(Ukkonen jyristää kovasti; kaikki seisovat kauhistuneena).

Thibaut. Sen Herran kautta, joka tuolla jyskii, Mull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää, Ett' sydämessäs vihamiestä kätket!

(Ukkonen jyristää kovemmin; kansa pakenee kaikkialle).

Burgund. Kies auta! Mitkä merkit kauheat!

Du Chatel (kuninkaalle). Oi kuninkaani! Paetkaamme täältä!

Arkkipiispa (Johannalle). Ma Herran kautta kysyn: syyttömyys Vai syyllisyyskö kieles kiedottaa? Jos ukon ääni puolestas nyt pauhaa, Tää seppel ottaos ja merkki anna!

(Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa, Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).

Kahdestoista Kohtaus.

DUNOIS. JOHANNA.

Dunois. Mun, mun sa oot -- Jo ensi katsannossa Ma sinuun luotin, luotan nytkin vielä. Sua uskon enemmän kuin merkkejä Ja itse jyristystäkin, mi tuolta kuuluu. Sa ylevässä kammossas oot vaiti, Ja puhtauden valkovaattehissa Et solvausta julmaa maahan lyö. -- Niin ällös, mutta mulle itses usko: En puhtauttas epäellyt koskaan. En pyydä sanaakaan, vaan kättä anna Sen pantiks', että miekkahani luotat Ja kunnon asiaasi turvallisna.

(Tarjoo hänelle kättä, mutta hän kääntyy vavahtaen pois; Dunois jää tyrmistyksissä seisomaan).

Kolmastoista Kohtaus.

JOHANNA. Du CHATEL. DUNOIS. lopulta BAIMOND.

Du Chatel (palaten), Johanna d'Arc! On kuninkaamme tahto, Ett' ilman loukkausta mennä saatte. On portit auki. Rauha kuninkaan On suojananne. Teit' ei solvata -- Kreiv' Dunois, no käydään -- Kunniaa Ei teille täällä kasva -- Mikä loppu!

(Menee. Dunois kavahtaa tyrmistyksistänsä, luo vieläkin silmänsä Johannaan, ja lähtee pois. Johanna seisoo tuokion aikaa varsin yksin, viimein ilmestyy Raimond, jää hetkeksi etäälle seisomaan ja katselee häntä hiljaisella surulla. Astuu sitte likemmäksi ja tarttuu hänen käteensä).

Raimond. Tää hetki käyttäkäät. On kadut tyhjät. Mull' kättä antakaat, Ma teitä seuraan.

(Hänen nähdessään Johanna antaa ensimmäisen tunnon merkin, katselee häntä tuijottaen ja luo silmänsä taivasta kohden; tarttuu sitte tulisesti hänen käteensä ja lähtee).

VIIDES NÄYTÖS.

Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä. Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.

Ensimmäinen Kohtaus.

KOLARI ja KOLARIN VAIMO.

Kolari. On Herran ilma: taivas, tulta lyöden, On niinkuin virtaellen maahan vuotais, Ja valko päivänä on täysi yö, Niin että tähdet nähdä voisi. Niin- Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo, Maan pohja täräjää, ja vonkuen Nää ikivanhat saarnet notkuvat. Tää ilmapiirin raivo kauhea, Jok' itse metsänpedot taltuttaa, Niin että luolissansa piilevät, Ei ihmisiä rauhaan taivuta -- Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken Voin ampumista kuulla; sotajoukot On toisiaan niin läsnä, että heidän Vaan metsä erottaa, ja joka hetki Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.

Kolarin vaimo. Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?

Kolari. He kuningasta eivät enää pelkää. Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks' On muuttunut, ja horna meit' ei auta, Käy kaikki taaksepäin.

Kolarin vaimo. Ken tuolta tulee?

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.

Raimond. Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs Te ette jaksa. Kolme päivää ootte Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain Ja metsän juuret ruokananne. (Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu). Täällä On armiaita kolareita. Tulkaat!

Kolari. Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää. Min huonehemme tarjoo, teidän on.

Kolarin vaimo. Miks' hennon neidon rautatamineessa Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika, Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa! Its' Isabella rouva, mainitaan, Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona, Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa, On kuninkaamme eestä taistellut.

Kolari. Miks' tässä juttelette? Mökistämme, Jo neitsyelle virvotusta.

(Kolarin vaimo menee majaan).

Raimond (Johannalle). No, näätte sen, ei kaikki julmia, Ja korpikaan ei sydämiä puutu. Oi, reippautta siis! On myrsky laannut, Ja rauhallisna päivä mailleen käy.

Kolari. Te kuninkaamme luokse matkustatte, Sen asustanne nään. -- Vaan varotkaat, On Brittiläisten leiri aivan läsnä, Ja heitä metsä vilisee.

Raimond. Voi meitä! Kuin täältä sitte päästään?

Kolari. Jääkäät siksi, Kuin poikani on kaupungista tullut, Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.

Raimond (Johannalle). Pois kyperänne, tamineenne pankaat: Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.

(Johanna pudistaa päätänsä).

Kolari. On neitsyt huolissaan -- Ken tuolta tulee?

Kolmas Kohtaus.

KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.

Kolarin vaimo. Se poika on, jot' ootetaan. (Johannalle). No juokaat! Teill' onnea!

Kolari (pojallensa). Anet! No, mitä kuuluu?

Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).

Voi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä Te kestitätte? Orleansin velho On tuo.

Kolari ja Kolarin vaimo. Oi Herra, meitä auta!

(Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).

Neljäs Kohtaus.

RAIMOND. JOHANNA.

Johanna (tyynesti ja lempeästi). Mua kammoo seura, kaikki karkaavat: Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.

Raimond. Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä Sitt' johdattais?

Johanna. En johdatusta puutu. Sa jyristyksen pääni päältä kuulit. Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän Mä pyrkimättänikin ennätän.

Raimond. Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset, Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.

Johanna. Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.

Raimond. Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa? Ken sairahana teitä hoitelee?

Johanna. Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen: Ma lampahista syötävät ja hyljyt Oon oppinut -- Ma tähtilöitten retket Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta En kaipaakaan, ja täynnä eloa On luonto.

Raimond. Se syytös julma teidän vaikahutti? Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?

Johanna. Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon, Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.

Raimond. Ei vastausta teillä isällenne!

Johanna. Min isä lausui, Herra lausui myös, Ja isällistä kärsin.

Raimond. Taivas itse Ol' teitä vastaan!

Johanna. Taivas haastoi: siksi En hiiskunut.

Raimond. Yks' ainokainen sana Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?

Johanna. Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.

Raimond. Sen häväistyksen kaiken viatoinna Te suvaitsitte, valitusta teiltä Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn, Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy! Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs Ol' teitä syylliseksi luullakaan. Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!

Johanna. Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks', Jos umpi-silmin hänt' en tottelis? Niin huono enpä oo, kuin arvelet, Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä Ja karkurina oon, vaan erämaassa Sain itseäni tuta. Urhon loiste Kun mua ympäröitsi, rinnassani Ol' riita; kurjan kurja olin silloin, Kun onneani mailma kiitti -- Nyt Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol': Se luonnon puhdisti ja munkin myös. Mull' rauha on -- Nyt tulkohon jos mikä En heikkoutta tunne ensinkään!

Raimond. Oi rientäkäämme, puhtauttanne Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.

Johanna. Ken vimman tuotti, siitä päästää myös! Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo! Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta, Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa, Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä Mull' itketään.

Raimond. Ma tyynnä, äänetöinnä Nyt oottaisinko, kunnes sattuma --

Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä). Sie kappaleitten ulkopuolen näät, Ja luonnon verho silmäs himmentää. Mie näillä silmin henkimaaliman Oon nähnyt -- Jumalitta hiustakaan Ei ihmiseltä lankee -- Näätkös, kuinka Tuoll' aurinkoinen laskee -- Aivan niin Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa, Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!

Viides Kohtaus.

Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.

Isabella (vielä näyttämön takana). Tää tie on Brittiläisten luo!

Raimond. Voi meitä! Nuo vainolaisia!

(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen, Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).

Isabella. Miks' seisahdatte?

Sotamiehet. Kies auta!