Part 5

Johanna. En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa, Min henki mulle työksi antanee; Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu, Ja tuota kuulen. Työni täyttämään Se mua vaatii nyt. Mun herrani Ei otsallansa kanna kruunua Ja voitelusta kiirehensä puuttuu, Ei kuninkaaksi häntä puhutella.

Kaarlo. Me Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.

Johanna. Ei viivytystä, sillä kaikkialla On vainojia tietäs sulkemassa. Vaan halki kaikkien sun saatan tok?

Dunois. Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu, Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan, Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä --

Johanna. Jos voiton seppelellä taivas suo Mun tästä kuolon taistelusta päästä, On työni loppu -- paimenella ei Oo tointa muuta kuninkaansa luona.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä). Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti On kiihtyneessä sydämessäs lempi: Vaan aina ei se vaiti oo, se usko! Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo: Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää, Ja tunnot lempeämmät sydämissä, Nyt elpyneissä, vallan saavat taas -- Ne sunkin sydämessäs vallan saavat, Ja kaipauksen kyyneleitä itket, Niinkuin et koskaan ennen -- sydämes, Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla -- Sa tuhansia onnistuttaa sait Ja päätät yhtä onnistuttamalla!

Johanna. Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen Jo suuttunut, kun Herran astian Sa särkeä, tän neidon puhtahan Maan rikkasihin tempauttaa tahdot? Te sokeat! Te heikko-uskoiset! Te taivon kirkkautta nähdä saatte, Se ihmehiä teille ilmaisee, Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan. Oi, voiko nainen vaskivaattehissa Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua, Jos Herran kostomiekkaa käissä Ma kantaisin ja sydämessä toki Miespuolen rakkautta kätkisin! Mun syntymättäkin ois huokeampi! Ei siitä sanaakaan, se muistakaat, Jos mua ette raivouttaa tahdo! Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää, Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.

Kaarlo. Ei, laatkaat! Hän ei taivu!

Johanna. Käsky anna Ett' sotatorvi taasen kaikukoon! Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa! Se uupumasta nostaa jällehen, Se työhöni mull' uudet voimat lainaa, Mua sallimaani kohden temmaten.

Viides Kohtaus.

ERÄS RITARI (pikaisesti).

Kaarlo. Mik onpi?

Ritari. Marnen yli vainolainen On kulkenut ja hyökkäystä hankkii.

Johanna (innoksissa). No eija! Siteistään nyt sielu pääsee. Aseisin! Ma joukot järjestän.

(Kiiruhtaa pois).

Kaarlo. La Hire, Sa häntä seuraa -- Rheims'in eessä vielä Me kruunustamme kiistaella saadaan!

Dunois. Se urhoutta ei. Se epätoivon On viime hurja puuha vaan.

Kaarlo. Burgund, En teitä kiihota. Nyt päivä on Niin monta turman päivää palkita.

Burgund. En moitteen syytä anna.

Kaarlo. Edellänne Ma itse kuljen tiellä kunnian, Ja kruunun saantikaupunkimme eessä Ma kruunun voitan. -- Agnes, ritaris Jäähyväiset sull' lausuu!

Agnes (syleilee häntä). En itke enkä sinun tähtes pelkää, Ma uskon vaakuudella tähtiin katson. Niin monta armotyötä taivas ei Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta. Ma Rheims'in kartanoissa herroain Saan helmaella voitollisna kerta.

(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).

(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).

Kuudes Kohtaus.

TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa. Kohta sen jälkeen LIONEL.

Talbot. Tänn' puitten alle mua saattakaat, Ja tappeluhun jällen kääntäkäät: Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.

Fastolf. Oi onnetointa, surkeata päivää! (Lionel astuu esiin). Oi mitä nähdä saatte, Lionel! Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.

Lionel. Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi! Ei aikaa uuvuksissa maata nyt. Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne, Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.

Talbot. Ei turhaa! Koston päivä tullut on, Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa. Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt Ma nuolen iskemänä loijun, enkä Voi nousta milloinkaan. -- Rheims kadotettu On, Parisia auttakaatte siis!

Lionel. Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt; Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.

Talbot (temmaa kääreen auki). Niin vuotakaatte virrat purpuraiset, Tää päivä kirkas mua inhottaa.

Lionel. En jäädä ehdi. -- Fastolf, päällikkömme Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa Me tällä paikkaa emme kestää voi. Pois kaikkialta meikäläiset karkaa, Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää --

Talbot. Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy; Ei typeryyttä voita jumalatkaan! Sa, järki, taivahisen päästä saatu, Maa-ilman viisas luoja, tähtien Tien johtaja, oi, missä valtas on, Jos typeryyden raivohevon häntään Niin takerruit, ett', turhaan huutaen, Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan! Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen Ja suuren eestä miellä viisahalla Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle Maa-ilma kuuluu. --

Lionel. Monta hetkeä Ei elämänne kestä. -- Jumalaanne Jo aatelkaat!

Talbot. Jos meidät urhona Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks' Meill' olla sallimus, jok' ensinkään Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa -- Vaan ilki-juonen tähden uupua! Tää vieras elämämme eikö voinut Ois julkisemmin päättyä.

Lionel (kurottaa hänelle kättä). Mylord! Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään, Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu, Jok' oikeutta tappotanterella Viel' istuu arpojansa puistaen. Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt On pitkän ystävyyden suhteen ero.

(Menee).

Talbot. On kohta loppu, maalle ikuiselle Ma tomurahdut annan, jotka tuskan Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain -- Ja mahtavasta Talbotista, joka Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta Ei jää kuin kouran täysi multaa. -- Niin Käy ihmisen -- ja voitto ainoa, Jon elon taistelusta saavutamme, On varma tieto mailman tyhjyydestä Ja harras kammo niihin kaikkihin, Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.

Burgund. Me vallin saimme.

Dunois. Päivä meidän on.

Kaarlo (havaiten Talbotin). Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti Jäähyväisiä auringolle heittää? Se hankinnaltaan halpa mies ei oo. Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.

(Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).

Fastolf. Pois! Kunniata kuollehelle, jota Te elämässä aina kavahditte!

Burgund. Oi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!

(Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).

Fastolf. Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä Ei haahmo petturin saa myrkyttää!

Dunois. Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin! Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan, Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs Ei voinut tyydyttää. -- Nyt vasta, Sire, Ma kuninkaaksi teitä tervehdän: Niin kauvan otsallanne kruunu horjui, Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.

Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa). On ylhäisempi hänen voittanut, Me emme! Franskan tanterella nukkuu Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat! (Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois). Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.

Fastolf (antaen miekkansa pois). Sun vankis, herra, oon.

Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin). Ei tunnon työtä Ei sota julma estä, vapaana Te haltianne hautaan saattakaat. Du Chatel -- Agnes pelkää, tuskastaan Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin Hän loistehella saattakaat!

(Du Chatel menee).

Kahdeksas Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Dunois. La Hire, Miss' neitsyt on?

La Hire. Kuin? Tuota kysyn teiltä. Hän teidän rinnallanne taisteli.

Dunois. Ma teidän luulin häntä suojaavan, Kun kuningasta riensin auttamaan.

Burgund. Ma vihollisten ahdingossa äsken Näin valkolipun vielä liehuvan.

Dunois. Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään! Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. -- On into hänen liian kauvas vienyt. Hän saarroksissa yksin taistelee. Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.

Kaarlo, Hänt' auttamaan!

La Hire. Ma käyn.

Burgund. Me kaikki käydään!

(Rientävät pois).

Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.

Yhdeksäs Kohtaus.

RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä. JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.

Johanna. Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan! Mun valhekarkailulla tappelusta Oot houkutellut, monta Brittiläistä Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan Nyt turmio sun itses sauttaa.

Musta Ritari. Miksi Mua tavotat ja kintereissäni Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.

Johanna. Sua sydämeni pohjukasta kammon, Kuin yötä, jonka muodon lainasit. Sua maalimasta pyyhkimähän pois Mua vihan kiihko vaatii ankarasti. Ken ootkaan? Silmäs näytä. -- Talbot'in Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.

Musta Ritari. No, etkös ennushengen ääntä kuule?

Johanna. Se rinnan pohjukasta julki huutaa, Ett' eessäni on turmio.

Musta Ritari. Johanna D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut Oot voiton lentimillä. Kunniaas Jo tyydy. Laske onni, joka sua Kuin orja palvellut on, ennen kuin Se suutuksissa karkaa: vakavuutta Se kammoo, isäntänsä pettää aina.

Johanna. Miks' kesken kulkuani käsketkään Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen Ma täytän, lupaukseni ma suorin.

Musta Ritari. Sua vastustaa ei auta. Taistelussa Jok' ainoassa voitat. -- Taisteluun Äl' lähde toki. Varotusta kuule!

Johanna. Ma luotani en miekkaa laske ennen Kuin korskan Englannin ma lannistan.

Musta Ritari. Kas, tuolla nousee tornin korkehin Rheims, matkas määrä -- hiippakirkkojen Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät, Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses Sa suoritat. -- Vaan käännä takaisin! Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!

Johanna. Ken oot sa valhekieli liukas, joka Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät? Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta Mull' viekkahasti lausua! (Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä). Ei, vastaa Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.

(Hankkii sivaltaa häntä miekalla).

Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).

Tapa mitä kuolon on!

(Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).

Johanna. Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu Ol' tuonelasta, henki ilkeä, Jok' allikosta tulta suitsuvasta Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä Ma Herran miekan kanssa pelkäisin? Ma voitollisna tieni käydä tahdon, Ja vaikka horna itse ahdistaisi, Se rohkeuttani ei lannistaisi!

(Hankkii mennä).

Kymmenes Kohtaus.

LIONEL. JOHANNA.

Lionel. Käy taisteluhun hylky. -- Molemmat Me elävänä emme täältä lähde. Sa uljahimmat meistä lyönyt oot; On Talbot jalo suuren elämänsä Mun helmahani heittänyt. -- Sen sulle Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen, Ken kunniaa sull' tuo -- Oon Lionel Englantilaisten viime päällysmies, Ja voittamatta miekkani on vielä. (Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä). Oi, onnen juonta!

(Ottelee neitsyen kanssa).

Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).

Kärsi mitä etseit! Mun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!

(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi, jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).

Lionel. Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät? Vie henki myös, kuin kunniankin veit; Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä! (Neitsyt viittaa häntä pakenemaan). Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!

Johanna (silmät toisaalle käännettynä). En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes Mun vallassain on ollut.

Lionel. Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä En pyydä -- Tapa vihamiehes, joka Sua tappaa tahtois.

Johanna. Tapa minä! -- Ja karkaa!

Lionel. Mit' on tää?

Johanna (kätkee silmänsä). Voi minua!

Lionel (astun häntä lähemmäksi). Englantilaiset kaikki tappelussa Sun tiedän tappavan -- Miks' minua Vaan säästät?

Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).

Pyhä neitsyt!

Lionel. Miksi häntä Sa mainitset? Hän sinua ei tunne; Sa häntä et.

Johanna (tuimimmassa tuskassa). Oi, mitä tehnyt oonkaan! Ma lupaukseni oon rikkonut!

(Vääntää toivotoinna käsiänsä).

Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi). Oi tyttö raukka! Sua surkutan. Mua liikutat; mull' yksin jaloutta Oot osottanna; vihani ma tunnen Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy! Ken ootkaan? Mistäs tulet?

Johanna. Joudu! Karkaa!

Lionel. Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin! Sun silmäs sydämeeni tunkevat. Sua auttaa tahtoisin -- Vaan lausu, kuinka? Käy, kauheasta yhtyydestä luovu -- Nuo sota-aseet heitä!

Johanna. Kelvotoin Oon niitä kantamaan.

Lionel. Ne heitä, joutuin, Ja mua seuraa!

Johanna (kauhistuksella). Sua seuraisin!

Lionel. Voit autetuksi tulla. Mua seuraa! Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan. Sun tähtes huolen tunnen haikean Ja halun oudon sua auttamaan --

(Tarttuu hänen käsivarteensa).

Johanna. Burgund! He kaikki! Mua etsivät! Jos sinun huomaavat --

Lionel. Sua suojaan.

Johanna. Jos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!

Lionel. Sull' kallis oonko?

Johanna. Taivaan pyhät!

Lionel. Näänkö Sun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?

Johanna. Ei milloinkaan!

Lionel. Tuo miekka pantiks', että Sun vielä nään.

(Temmaa häneltä miekan).

Johanna. Oi, hurja, rohkenetkos?

Lionel. Ma heitä väistän nyt, sun vielä nään.

(Menee).

Yhdestoista Kohtaus.

DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.

La Hire. Hän hengiss' on.

Dunois. Johanna, älä pelkää! Sun luonas ystäväs on voitollisna.

La Hire. Tuoll' eikö juokse Lionel?

Dunois. No juoskoon! Johanna, oikeus on voiton saanut. Rheims porttilonsa avaa, riemastellen Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.

La Hire. Mi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?

(Johanna horjuit ja on kaatumallansa).

Dunois. Hän haavotettu on -- Pois pantsari -- Se kyynär'varsi on -- ei haava suuri.

La Hire. Oi, hänen vuotaa veri!

Johanna. Henkeni Sen kanssa juoskoon pois!

(Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).

NELJÄS NÄYTÖS.

Juhlallisesti koristettu sali. Pylväät ovat kukkaiskiehkuroihin puetut; näyttämön takaa huilun ja torven soittoa.

Ensimmäinen Kohtaus.

JOHANNA.

Johanna. On myrsky laannut, miekka käistä vaipuu, Ja karkeloiksi vaarat vaihtuvat, Tiet, tanhuat nyt riemu-ääntä raikuu, Kaikk' alttarit ja kirkot loistavat, Ja lehvät nuoret voittokaariks' taipuu. Ja kiehkuroita pylväät kantavat; Tää laaja Rheims ei riitä vierahille, Jotk' aaltoellen käyvät juhlasille.

Ja _yksi_ riemutunto rinnat täyttää, Ja _yksi_ aatos mielet hallitsee. Ja riitaveljet ystävyyttä näyttää Ja innostuksen maljaa maistelee. Ken Franskan kieltä huulillansa käyttää, Se Franskan nimeä nyt uljailee: Nyt uuden hohdon kruunu vanha voittaa, Ja Kaarloansa Franska kunnioittaa.

Vaan mull', jok' oon tän loiston tuottanunna, Mull', mulle ei se tyydytystä saa; Mun mieleni on suurin muuttununna, Ja voiton juhlia se karkoaa, Se Brittiläisten luo on kulkenunna Ja silmä vainolaista tarkastaa; Mun ystäviltä täytyy piileskellä Ja rinnan raskas velka kätkiellä?

Ken? Miekö? Miekö syömessäin Nyt miehen muodon kantaa voisin? Mie, miekö, taivas mielessäin, Maailman rakkautta joisin? Mie, Franskalaisten auttaja, Mie, Herran sanansaattaja, Mie vainoojata armastaisin? Sen auringolle ilmottaisin, Ja häpeään en kuoliskaan?

(Soitto näyttämön takana muuttuu vienoksi, suloiseksi musikiksi).

Voi, voi! Säveleitä näitä! Mua kuinka hurmaavat! Hänen muotoaan ne tuovat. Hänen ääntään soittavat! Oi jos myrsky taasen entäis. Nuolet ympärilläni lentäis, Missä kuolo raivoaa! Mieltä saisin rohkeaa!

Äänet hellät, sointu kaunis Sydäntäni kiedottaa! Voiman kaiken rinnassani Huoliks' herttaisiksi muuttaa, Kaihon kyyneliksi uuttaa!

(Hetken päästä vilkkaammin).

Hänt' oisko tappaa tarvinnut? Oi kuinka Sen tehdä taisin, häntä silmähän Kun näin? Ei, ennen omaan rintanani Ma kalvan syössyt oisin? Väärin ol'ko, Ett' ihmisyyttä tunsin? Syntiäkö On sääli? -- Sääli! Kuulitkos sen ääntä, Kun surman saalihiksi toiset syöksit? Se ääni miks' ei soinut. Wales'ilainen, Tuo hemmokas, kun henkeänsä pyysi? Oi sydän! taivon valkeutta peijaat, Kun säälin ääntä kuullehesi kiistät.

Miks' hänen silmähänsä katsoa, Miks hänen kasvojaan mun nähdä täytyi? Oi onnetoin! Kun katselit, sun velkas Jo alkoi. Sokeoita Herra käyttää; Sun umpisilmin tuot'ois tullut täyttää! Kun katselit, sun Herra hylkäs pois, Ja hornan alho, sulle aukes!

(Huilunsoitto uudistuu; hän vaipuu hiljaiseen surumielisyyteen).

Sauva hurskas! miksi, miksi Miekkahan sun vaihdoin pois! Tammi pyhä! etten ääntäs Milloinkaan ma kuullut ois! Taivon neitsyt! ettet mulle Tullut oisi konsanaan! Kruunus korjaa, siit' en sulle Ylistystä annakaan.

Taivon näin ma avonaisna, Autuasten kasvot näin! Maassa viivyn hehkuvaisna, Taivas taantuu mielestäin! Miksi työtä raskahinta Tahtos tuima mulle toi! Voiko puutua se rinta, Jolle taivas tunnon loi?

Voimas jos sa tahdot näyttää, Voitpa puhtaina käyttää, Enkeleitä, heimojas, Saada loistohuoneestas, Autuaita, joit' ei vaiva Sorra, eikä tunto kaiva! Toimestaan siis neito päästä, Paimentyttö heikko säästä!

Huolinko ma tappeluista, Taisteluista valtiain? Viatoinna vuoriloilla Lampahissa kuljin vain. Mutta sieltä pois mun ryöstit, Ruhtinasten seuraan veit, Synnin suuhun niin mun syöstit, Syylliseksi itse teit!

Toinen Kohtaus.

AGNES SOREL. JOHANNA.

Sorel (tulee syvässä mielenliikutuksessa; nähden neitsyen hän kiiruhtaa esiin ja lankee hänen kaulaansa; vähän mietittyänsä hellittää hän äkkiä pois ja lankee hänen jalkainsa juureen).

Ei! Niin ei! Maassa sinun eessäs --

Johanna (hankkii nostaa häntä seisoalle). Nouse! Mik' on sun? Itses unhotat ja mun.

Sorel. Oi salli! Riemun pakko jalkoihis Mun viskaa -- sydämeni tunnontulvaa Mun Luojan eessä täytyy tyhjentää: Sun haahmossas ma häntä palvelen, Sie taivon enkelinä herrani Toit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat. Mit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt, Käy täydeks'! Saattojoukko valmistuu, On jnhlahankkinassa kuningas, Ja koossa päärit, kruunun mahtavan Sen arvomerkkilöitä kantamassa; Päin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa, Ja riemastusta kuuluu, kellot soivat. Tät! onnenrikkautt' en kantaa voi! (Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin). Yks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät; Luot onnea vaan onnea et maista. On rintas kylmä, riemujamme hylkäät, Oot taivon kirkkautta nähdä saanut, Ja mailman onni sydämees ei koske. (Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä, mutta hellittää siitä äkkiä taas). Oi, joska tuntisit, jos nainen oisit! Paa poijes taminees, on sota loppu, Käy su'un hempeämmän puolle taas! Sua sydämeni säikähtää, niinkauvan Kuin ankara sa oot kuin itse Pollos.

Johanna. Oi, mitä multa vaadit!

Sorel. Asees riisu! Pois tamineesi heitä! Rakkaus Ei rautapaidan alle päästä voi, Oi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.

Johanna. Ne riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle Ma rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt! -- Oi, joska vaski seitsenkertainen Mua juhliltanne itseltänikin suojais!

Sorel. Kreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo, Jok' urhotöille vaan ja kunnialle On altis, sulle hartahasti hehkuu. Oi, ihanaa on urhon lempi saada, Vaan ihanampi vielä häntä lempiä. (Johanna kääntyy kauhistuksella pois). Sa häntä kammot! -- Hant'et lempiä Vaan taida -- Häntä kammoisitkos! Kammoks' Se onpi, joka hellikkomme ryöstää, Vaan hellikosta sie et tiedäkään! On mieles tyyni -- tuntea jos voisit --

Johanna. Mua surkutellos! Sattumaani itke!

Sorel. Mit' onnestas vois vielä puuttua? Oot sanas täyttänyt, on Franska vapaa, Sun kuninkaasi voitollisna tuonut Oot Reims'ihin ja mainioksi tullut; Sua suuri kansa kiittää, kunnioittaa; Sun ylistystäs kilvan veisataan, Sie juhlan jumalattarena oot; Ja kruunu päässä itse kuningas Ei julkisemmin loista.

Johanna. Oi, jos voisin Maan uumenissa piileskellä!

Sorel. Mikä Sun on? Mik' outo mielenmuutos tää? Ken rohkeasti katsahtaa nyt tohtis, Jos silmät maahan luoda sunkin täytyy? Mie kainostella saan, mie, joka tunnen Niin pieneks' itseni ja sinuhun, Sun urhovoimahas en nousta taida! Oi tunnustanko heikkouteni Sull' tykkänään? Ei isänmaamme onni, Ei valta-istuimemme uusi loisto, Ei kansalaisten ylpeys ja riemu Saa sydän-raiskoani sykkimään. Yks' ainoa sen täyttää solkenansa: Tää yksi tunne siihen mahtuu vaan: Hän palvelusta saa, hän siunataan, Nää kukkaset, ne hälle kylvetään, Ja hän on mun, mun armahani on.

Johanna. Oi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit, Miss' kaikki lempivät! Sun sydämes Saat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa Ja inhimisten eessä julki näyttää! Tää kansan juhla lempes juhla on, Nää joukot kaikki, jotka kaupungissa Nyt tunkevat, sun mielenliikutustas, Ne tuntevat, sen tehden pyhemmäksi; Sie seppeleitä saat ja riemastusta, Sie kansan innostukseen yhdistyt, Sie kaikki voittavaista armastat, Ja mitä näät, on lempes heijastusta.

Sorel (lankee hänen kaulaansa). Oi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua Ma tuomitsin, ei lempi outo sulle, Min tunnen, mahtavasti lausut sie. Nyt pelvostansa sydämeni pääsee Jo empimättä sua vastaan kiitää --

Johanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä). Ma heitä! Ruttolähisyyteni Sua saastuttaa! Oo onnellinen lähde! Suo yöhön synkeähän vaurioni Ja kauhistukseni ja häpeäni Mun kätkeä --

Sorel. Mua säikäytät, sua En ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan? En, sulkehessa rintas synkkä multa Ain' ollut on. -- Ken pyhän sydämes, Ken puhtaan sielus säikähdystä arvais!

Johanna. Sie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni Jos silmäs nähdä voisi, vihollisna Ja pettäjänä pois mun syöksisit!

Kolmas Kohtaus.

DUNOIS. Du CHATEL ja La HIRE, kantaen Johannan lippua.

Dunois. Sua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina On kaikki; kuninkaamme tahto on, Ett', lippu käissä hänen eellään kuljet; Saat ruhtinasten joukkoon liittyä Ja häntä lähimmäisnä käydä: sillä Ei kiellä hän, ja koko maalima Voi todistusta kantaa, että sulle Tän päivän kunnian hän myönnyttää.

La Hire. Täss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt! Sua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.

Johanna. Mie lippu käissä eellä kulkisinko?

Dunois. No kenpä? Kellä kättä kelvollista On, niinkuin sulla tuota kantamaan. Se tappelussa kanssas kulki, sitä Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.

(La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).

Johanna. Pois! Pois!

La Hire. Mik' on sun? Omaa lippuas Sa säikähdät. -- Oi, katso tuota oikein! (Levittää lippua). Se on se, jota voitollisna kannoit. On taivon kuninkaatar seisomassa Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä On pyhä äiti sulle neuvonut.