Part 4

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässäköhän se on kirjailija Tyrnin kaupunginkortteeri?

Ei, ei sentään ollut laivapoika, vaikka olisi ollut ylioppilas.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi asiaa, kyllä minä toimitan.

— Eikö häntä itseään voisi tavata?

— Miksei, jos vain jostakin saatte kiinni.

— Eikö hän ole kotona?

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

— Minä olisin vain mielelläni tavannut hänet itsensä.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo. Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän. Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua, mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain — niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan. Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite. Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä. Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat tekeleistään... Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen — aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa. Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni? »Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja läksi juoksujalkaa kaupungille.

Jaakko Tyrni taas osaltaan oli, vapauduttuaan eräänlaisesta holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös. Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä, sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen, heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi. »Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla, että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom — mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? — tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva... Hän saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton. Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget nyt armolliset...! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä. »Voisikohan rouva _Sjöblomia_... Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy kauan... olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja, kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs _olisi_...? Niin, mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan _mahdu_... Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan... Niin Takaukseen? Ei, en milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä, rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»

Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti — olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa. Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän nyt... Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä — Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän, joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu, joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on. Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan... Jaakko Tyrni säpsähti, sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä. Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:

Haluaisin täyttää _kassakreditiivini_... Se lankeaa kyllä vasta joulun jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo... joululahjaksi. Ei, sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?

Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset, oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:

... No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa, hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!

Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa, toisesta hopeaa, kolmannesta... Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä: koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits...

Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on, hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja... Ohhoh, yhtäkaikki, jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka. Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja, se unohtui... hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin — saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh! Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa, jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.

Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.

Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.

Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille. Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni, kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako? Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä, jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen... Ja taskukirjan — pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot? Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan... Kirjailija, jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne jonkinlaisen takantapaisen uunin.

Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».

Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia — hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.

Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.

Mitä ihmettä hänen pitikään tehdä toisella puolella katua?

Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen, että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen, jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.

— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli pystytetty hänen kunniakseen.

Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti, minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa, saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin muuta turhanaikaista.

Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan. Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan, missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?

— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa. Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»? Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?

Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys, nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.

— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja ihmisten sydämissä.

Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa», sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta, häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.

— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran. Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin mittapuun mukaan.

— Mutta kukaan ei lue niitä.

— Niiden aika on vasta tulossa.

— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani arvon tai arvottomuuden.

— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa työtäsi.

— Ei puhuta siitä, sanoi Jouna, pyrkien irti kiusallisesta keskustelusta.