Part 3

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen, miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen, tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia. Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia. Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä. Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa, niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää. Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi. Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa, mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies...! Tulee salavihkaa ja ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää... Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt — mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne päin hän meni... Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat, Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä. Menköön vaikkapa... vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella, joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti...?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut, jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan, ja vihdoin hevoseen... Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta, mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään... Taas oli Jaakko Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin katsoi... Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia. Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta. Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen? Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään juomista... Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa... Seis, Jaakko Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin... Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin tuttuja... Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla... Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi? Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja ottakaa kiinni vaan, jos saatte... Ja ristiäisviinat ne on makeita viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina, mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli...? Pois tieltä, mitä pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä...

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin. Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne kelpaa... Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt, tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset, jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen, lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina, sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa. Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia, joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa, käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä kappaleensa _elävän_ — hän itse ei ollut elänyt, _jollei_...

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm, ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen. Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää, joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen, kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut? Ella ajattelee... sinä ajattelet, että isä... että minä olen saanut hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta se ei johdu siitä. Vaan isällä... minulla on täällä taskussani kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten isä... minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella Ellan kanssa... nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti. Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, _vai_...? No, Ella katselee nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu. Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis... nimittäin minä olisin valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei voi antaa, mutta... No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut. Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta, aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän kirjailijansa, maansa ensimmäisiä...

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen, kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi. Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan, ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta. Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä — sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle, löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana »Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää, niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli... Mutta kyllä minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla. Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään, sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan, koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt? Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti. Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas» — kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin sitten... ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona — saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella...? Olen itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä artikkelista... Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla, mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä elämä, että myrkky sentään...