Part 1

OPETTAJA

Romaani

Kirj.

K. A. JÄRVI

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1907.

I LUKU.

Hannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla vastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä ihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti!

Hän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki tuntemattomille ihmisille.

Sillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana vaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta. Siihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja sen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi, että tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet hyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan paljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti. Ja erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan. Juuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla.

Tänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt valtiolliseen usvaan.

Moneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys.

Ja hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen.

Pienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden, jotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin, sydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä kansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana.

Vappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös tehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana valistuksen soihtu sytytettävä.

Tämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle.

Näin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin asti heltyneet.

Sillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi, tuskin 24-vuotias.

Ja Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot.

Hän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan toimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt niin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja moskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen venäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan bysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin tekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa.

Mutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn ja viekkauden.

Ruotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla. Ja jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes "vapauden aika" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin harrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja liian syrjäisen aseman tähden.

Varsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta kohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen. Ruotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen väestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset.

Tällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt seisoi pienellä laivalaiturilla.

Se oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja sentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä nähdessään.

Pian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo herrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla.

-- Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes heidän kyselyihinsä.

Häntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä huomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten keskuudessa.

Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen kotiinsa.

-- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää.

-- Miten sitten kuljetaan?

-- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.

-- Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet hurmaavat Hannesta.

Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.

Se on koulutalo.

Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä jo vuosia.

Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.

Hannes otettuaan avaimet menee sisälle.

Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata ja ilmavaa.

-- Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen jäljessään huoneissa.

-- Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.

-- Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle.

Vaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta hyvin tummansinisen huivin alta.

-- Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo.

-- Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen.

-- Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas mies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt herroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin. Juuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet: Suuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi. Nauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka onkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle riitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin kuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi tällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä paljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun!

-- Mutta kuka on Juuso Kallio?

-- On kunnan herra, jolla on keisarilta raha.

-- Mutta, mutta... puhui Hannes muistellen.

-- Mitä mutta?

-- Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen alla.

-- On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi riittänyt kyökki ja kamari asunnoksi.

-- Vai niin.

-- Niin.

-- Vihataanko täällä koulua?

-- Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on monen ihmisen eläminen.

-- Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä tällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin piiriin.

-- Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja meidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo.

-- Mitä joutavia!

-- Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta?

-- Hm!

-- Mitä?

-- Minä sanoin vain: hm!

-- Mitä se on?

-- Ei mitään.

-- Minäpä sanon jotain.

-- Noo?

Vaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat silmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi:

-- Tunnetko _sinä_ Jeesusta?

Hannes hätkähti noin kärjekästä puhetta.

-- Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen.

-- Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies tässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se laittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä ulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin. On juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne komean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä kulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli kaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna.

-- Mikä se oli?

-- Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi saunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi eikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne salollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä nähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä.

-- Mitä hän täällä kävi?

-- Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja koulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus sellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa?

-- Monet tuhannet.

-- Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee.

-- Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet?

-- Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan niitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin itravatsalle?

-- Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa. Missä se onkaan teidän kotinne?

-- Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä.

-- Tämä suurempi?

-- Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut Herraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän lähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset eivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt ja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä...

Emännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen kurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki.

-- Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat meitä neuvoa...

Emäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin kovin maksuista huolehti.

Hannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin komea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä maalilattia, niin uljaat uunit...!

Entäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi! Siinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli Luojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä satoja saaria... täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa... ja tuolta taas näkyy pitkä niemi... sitten vettä... sinistä... siintävää vettä... joka taholla... Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle suunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri aaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien huumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti, miten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen siimeksessä.

Muu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla ja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja... lehmiä... lampaita... niityillä paljasjalkaisia avorintaisia heinämiehiä...

-- Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni asunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta.

Hän katsoo... katsoo... yhä katsoo... Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän hurmaavan luonnon.

-- Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi... syttyy tunteita ja järkeä... aivot heräävät... hermosto hienostuu... sillä sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja sinne...

Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla. Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa näyttävä... kohta... kohta...

Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:

-- Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua rakastan... rakastan... rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla ilman rajoja...

Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa urkuharmoniota.

Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin. Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin ruumiillisesti keventyvänsä.

-- Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita... opettaa heitä rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata... rakastamaan viimeiseen hengenvetoon asti... avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa... tämä työ on jumalallista elämäntyötä... tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa kuolleisiin elämää... nukkuviin valppautta... puhaltaa heihin rakkauden veriä nostavat värähdykset... työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy olla ensi luokan taitelijan työtä.

Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos pitkin maita ja vesiä.

-- Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni... tämä koulusali on minun atelierini... sytyttävänä voimana on minulla tämä komea luonto... ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt. Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa? Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois ruosteen ja rahkan...

Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä parhaimmista pyrkimyksistä!

Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden sytyttäviä valoja. Korkealle... ylös... korkealle... suuren runoilijan pyhimmille alttareille...!

Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.

Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea laulu:

"Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvien, miss' elämämme suojan saa, sa toivojen, sa muistoin maa, ain' ollos onnees tyytyen vapaa ja iloinen!"

Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!

Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.

II LUKU.

Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli siis rakennettu tuoreista petäjistä.

Mutta kostea huone... ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea talo... ja... ja... sairauden kirpeä pesä...

Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.

Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa, siis sinne hengittämään tuulien palsamia.

Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.

Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!

Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen, nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin katkun ja seinähirsien kostean homeen.

Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa, lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen suussaan olisi.

Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu. Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.

Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.

-- Missä isä on? kysyi Hannes.

-- Kuoli viime talvena.

-- Entä äiti?

-- Niityllä.

-- Yksinkö?

-- Ei.

-- Kenen kanssa?

-- Vilhon ja Niinan.

-- Keitä ne ovat?

-- Veli ja sisar.

-- Onko Vilho vanha?

-- Neljätoista vuotta.

-- Ja Niina?

-- Kolmetoista.

-- Onko monta lehmää?

-- Neljä.

-- Onko hevosta?

-- Täytyi myödä talvella.

-- Mikä on tämän talon nimi?

-- Kähkönen.

Hannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen taskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat kirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia.

Mielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä tehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista.

Hannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä ihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä pihalle asti.

Hannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia notkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama tuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli vaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta ryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan.

Sokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja koko laitelmassa mauton yleismaku.

Mutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä.

Siinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen. Pää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä tylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton: kädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat.

Hannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota.

Mutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin emäntäkään.

-- Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes.

-- Mitenkä niin?

-- Kun eivät pelkää.

-- Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle

-- Vai on se setä?

-- On isännän veli, mutta on raajarikko raukka.

-- Ja aivan järjetön kai?

-- Niin on.

-- Onpa elämässä monellaista eläjää.

Hannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä.

Setä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti. Mutta hän istui paikallaan.

Yksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan.

Hanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet? Olivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja tuntevan ihmisen itkua?

Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.

Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.

-- Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.

Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa sisimpään.

Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja taas silmissä kiilsi kosteus.

Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.

-- Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.

-- Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.

-- Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.

Emäntä heltyi itkemään.

-- Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon, kohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun hän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin ainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen ja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni -- se oli silloin kolmannella vuodella -- yksinään tuvassa sedän kanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa. Hän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin! Taivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia vaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja tukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja siitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen neuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi.

-- Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin noin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle ihmiselle on pantu!

-- Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei meidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin.

Tuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri ollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin rakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi.

Ei hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä.

-- Makkoseksihan ne tätä sanovat.

-- Käyn vastakin katsomassa.

-- Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla?

-- Kiitoksia. En tällä kertaa.

Hannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt koko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria. Porstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin porstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin edellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä kehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja sen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit päässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa, jossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty hyvin korkeata frakturapainosta.

Hämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla vuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen.

Kun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen kaulaan ja sanoo itkien:

-- Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne!

Hanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu hämilleen.

Tuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia.

-- Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona. Ja tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa.

Emännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen surullisessa äänilajissa.

-- Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes.

-- Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö renki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle.

-- Oh!

-- Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa... Hannes meni nuoren naisen luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:

-- Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua hävettää, hävettää... ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua toruu... uh!... Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta... Tulkaa te, äiti, lukemaan minulle ja herra menköön pois...!