Part 2

-- Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme; meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua... rakas Anna.

Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.

-- Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui Hannes.

-- Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä yksin.

Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.

Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa sielun kivuissa vavahteli.

-- Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä, luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.

-- Huojentaako se sydäntänne?

-- Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen. Minä -- äiti-raukka --, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme. Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla Jumalaa... emme jaksaneet rukoilla... siinä se...

-- Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.

-- Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten koreili ja veikisteli... laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa kampaili... Rupesi meille muuan poika rengiksi... korea poika... Oi, niin korea poika...! Ja nuo nuoret rupesivat... niin, ne rupesivat rakastamaan toisiaan.

-- Niinhän se usein elämässä käy.

-- Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.

-- Oh!

-- Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta ja syntyi julma tappelu... renki laitettiin talosta kohta pois. Ja tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme. Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin. Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen tuuma...

-- Mutta tyttö oli vallan noiduttu...

-- Oi rakas opettaja! Nuori veri... Te olette itse nuori ja kai tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo...

-- Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän keväimen kaikki väkevät nesteet... Mutta täytyy voittaa itsensä.

-- Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me olemme kuin... oi... en kehtaa sanoa...

Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.

-- Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi. Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran isänsä käsiin.

Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.

-- Tässä samassa huoneessa -- juuri tuossa uunin edessä -- oli kuukausi takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän, että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan tytärtäni...

-- Kylläpä oli kauhea tapaus!

-- Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään, kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori... Nyt menemme tupaan ottamaan kahvia.

Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.

Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.

-- Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha ihminen, osaa maallisia lauluja.

-- Mikä se laulu olisi?

-- Se alkaa: "Yksi ruusu on kasvanut."

Hannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään päin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan, mutta sitten voimakkaammin:

"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, joka kauniisti kukoistaa. Yksi kulkija poika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa.

Ja sen olisi kyllä hän poiminut ja sen pistänyt povelleen, mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen."

Anna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen kohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti opettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut, joka on meren hädästä autettu.

Nyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi nuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä parhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät laulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä paisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman, joka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin ilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan todellisuuden olkipahnoilla.

-- Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä.

-- Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi.

-- On siis paljon rahaa?

-- Ainakin sata tuhatta.

-- Ja näin yksinkertainen asumus.

-- Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.

-- Oletteko te varakkaasta talosta?

-- Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.

Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin ja ajoi veriä.

Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret, matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri, "pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa... ja kätki kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin, jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.

-- Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.

-- Kyllä, vastasi Hannes.

-- Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui Anna.

Äiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä riemua opettajalta:

-- Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa?

-- Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa.

-- Missä siinä on raja?

-- Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on jalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen.

-- Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun _täytyy_ antaa... muuten en rakastaisi.

Se rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen... tehneen... huorin...

Annalla tulivat vedet silmiin.

-- Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi:

-- Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen... enkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole huorintekijä...

Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.

-- Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi. Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!

-- Tässä on väärinymmärrystä... on sitä niin sanottua elämän ristiriitaa... jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo... Mutta on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.

-- Mikä se on?

-- Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.

-- Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän... mutta isä... ja ihmiset minua vain tuomitsevat... ilkkuvat...

Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun, minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti selittämään:

-- Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi tuota äskeistä laulua.

Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa? Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja pehmoisessa äänessä.

Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään, niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.

"Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen."

helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja ärjäistiin:

-- Onko se s--na täällä?

Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.

Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen murskaksi lattiaan.

-- Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi iloittu, puhui Holopainen.

-- Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.

-- Miksi minun talossani viulua soitat?

-- Lohdutan särjettyjä sydämiä.

-- Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo sävyisämmin.

-- Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä kohdellut.

-- Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!

-- Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut, isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään tytärtänne kohtaan.

Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.

Hannes jatkoi:

-- Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän. Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.

-- Kielesi on suulas. Juttua enemmän!

-- Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki. Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma, että teillä on rauha ja heillä on rauha.

-- Niinkö vähällä?

-- Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.

-- Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän minun _omaan_ rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.

Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.

Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti rohkealta.

-- Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.

Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.

-- Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt, ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri _sinun_ omaa niskaasi...

Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein leppeästi:

-- Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.

Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.

-- Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki yhdessä palautamme rauhan tähän taloon.

Holopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä vastannut.

-- Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa!

-- En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan.

-- Hurraa! huudahti Hannes.

Samassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä hän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti kiitosvirren.

Isännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan päivään asti.

Annan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään. Mutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös.

Tämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun sai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen liikuttavaa tässä sielujen sodassa.

Hannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen. Isäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi takaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän oli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin.

Anna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin.

III LUKU.

Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin. Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin, jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.

Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu, toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen monemmoista kotusta.

Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka sormi suussa opettajaan tollottivat.

Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta vienyt.

Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä tullaan ja missä yötä oltiin.

-- Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä ulkoniityllä, puhui emäntä.

Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis, pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen, muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta yksi kanan muna.

Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi nöyrästi:

-- Emmekö ensin rukoilisi?

Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen. Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.

Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema oli Hanneksesta sietämätön.

Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:

-- Nyt veisaamme tästä.

Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi hirvittävän virheellisesti:

"Autuas, ken sydämensä antaa Herran kätehen; suostuin hänen mielehensä, hänen tahtoons' tyytyen, Ilo, onni, korkeus, murhe, köyhyys, ahdistus, kaikki hälle hyväks' kääntyy, elämäks' myös kuolo sääntyy."

Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.

Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:

-- Onneton...! Onneton...! Mutta autuas...! Kolmenkertaisesti autuas...!

Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään ovenloukkoa ja kirkui:

-- Tuo nurkka on s--nan nurkka! Enempää en sano...!

-- Mitä emäntä tarkoittaa?

-- En _nyt_ sano enempää...

Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.

Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.

Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.

Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin tyhjältä ja yksinäiseltä... oi niin yksinäiseltä!

Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta juhlaa juhli...?

Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista, oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti. Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.

Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä naapurissa orpoja yli puolen tusinan.

Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan, kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?

Ja kuitenkin nuo kaikki _häneltä_ odottivat jotain parannusta oleviin oloihinsa. Hänhän oli opettaja... _heidän_ opettaja...

O-pet-ta-ja... se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän paljon vaativaa taitoa ja kykyä... sen kieliopillinen kevyt muoto vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin, jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö, joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut...

Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua, elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.

Hän -- heikko -- joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla, runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä _kohta_ näyttäytyi. Hän oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli. Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa ja sentähden noin kamaloita seurauksia. _Hän_ oli lähtenyt sitä paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja tunteellinen sielu.

Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta ja...ja...ja... prrrr...!!!

Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet kylmiksi kouristaa.

Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä... nöyryyttä... nöyryyttä...

Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.

Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.

Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.

IV LUKU.