Part 3

Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:

»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja elintarvelautakunnalle?»

»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä rukiita», jatkoi puheenjohtaja.

»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».

Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.

Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:

Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään, ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea, joten se astuu heti voimaan.

Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös. Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi roikkumaan, pää kallellaan.

Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»

»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan, mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.

»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.

Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko se satus nii jumalattomaste».

»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.

Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.

Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.

Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille. Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:

»Armollinen ja korkkia herr kupernöor.

Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä. Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell

Nöörimäst

Efraim Lehtinen.»

KOHTAUS AINAN KANSSA.

Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille, kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin, joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri? tuumaili Epo.

Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo, tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen. — Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.

»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä, oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta kaikki, Efraim rakas?»

»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota, mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.

Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.

»Mikä tämä on?» kysyi hän.

»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.

»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat, oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.

»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan takasi», vastasi Epo.

»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia», tuumaili Aina.

»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma ostamatt».

Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.

»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»

»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla, ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi suutelemaan kuin villi.

»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»

Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. — Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:

»Kohta ma istun ja kohta ma astun kunnian kukkuloille. — kerjurikeppini heitän pois ja annan sen kernaasti muille. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja annan sen kernaasti muille.

Kohta ma kostan ja kohta ma nostan Ainani emännäksi, — Kun pomot poijes potkitaan ja minä tulen määrääjäksi. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja minä tulen määrääjäksi.

Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan Ainaani ainaisesti, — Kun kansliapöydän ääressä ma istuukin ikuisesti. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja istunkin ikuisesti».

Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena. Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta. Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne, jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla, saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet anteliaita.

Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön, vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa »pressua».

Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin, ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa aamumaitoa ja nisupullan.

Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».

Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».

Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.

»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään lähettää»?

»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.

»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia. Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.

Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.

Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin, minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se naha lepivä».

Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja, omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin, jolloin kaikki vaikenivat.

Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä, kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».

Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.

Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut »hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa, koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista. Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:

»Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan ja vanhan tavan vapaat vaellukset. Oll elo reilumpaa ja toisenlaista kun nykypäivän kierot olot on. Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan kun ilonpitoon lähti iltaisin, ei pukit koskaan kaalimaita vahtin, ja pirun hypyt siellä hyppineet. Ei toinen koira toisen häntää polken, eik korppi korpinsilmää puhkaissut. Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin mutt onko pahuus pakosalla nyt? Onko kaikki niinkuin olla pitää ja huulta myöten mennyt, niin? ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi kun vapaa ilo meiltä mennyt on. ja järki kaikki järveen heitettynä: vain mielivalta massa vallitsee.

EPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN.

Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta »mitäst Epon kell oo»?

Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja vastasi «valttia vaille».

Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.

Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.

Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata, eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja, jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.

Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.

Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään. Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.

Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:

»Noyrä tulibalon avunbyyntö

Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä vilu kärsimä ja guolema.

Nöörimäst

Efraim Lehtinen».

Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele, niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja vetoplaastari, huudahti Epo.

Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää kallellaan ja kädet ristissä.

Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti naapuripitäjää.

Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa, koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.

Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo nyt niin alakuloisena liikkui.

»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.

»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti Halleluija aivan hämmästyneenä.

»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan rauhallisesti.

«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.

»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.

»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.

»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.