Part 2

Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin. Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:

»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku» kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.

»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.

»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt, ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo tullu oo».

»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost' häh?»

»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.

»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän elo koht paikall», tokasi Epo.

»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki, ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy vei» selittel Visti.

»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».

»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka. Se pakka hiuk harmittama.»

»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano. Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva 'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.

»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat niinko omatan. Siin on kaikk.»

Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja. Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m. perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte meni täydestä aivan »kuin väärä raha.»

Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:

»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»

»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje. Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.

»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.

»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.

»Noh, missä se on sitten?»

»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»

»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»

»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari kärsimättömästi, poistuen.

VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI

Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat, haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.

Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.

Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-, velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat kaikinpuolin luotettavia.

Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain» etusivulla:

»Asianajaja Vistin Ville. Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset selviksi saatetaan.»

Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea, vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.

Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta »advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten ohjeitten mukaan.

Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä. Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson, joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan kaikilla virkamiehillä.

Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha pojan vekara.

»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa (jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.

Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni, ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja elättä mukulatas.»

»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa Antintyttärelle.

»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»

»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.

»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi Anna-Liisa.

»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.

»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni Epolle.

Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»

»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen pöpperössä.

»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli laamanni.

»Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk, pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»

Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt: itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:

Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa, jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää seka ähkimistä; muuta ei.

Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että punainen pukinparta oli tärissyt.

Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän nyt sanoo.

»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte ja sama kauppaha,» vastasi Epo.

»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.

Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava

Päätös:

Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen, että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.

Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon uhrina.

Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut, joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen juomanlaskijansa Ooperin Epo.

Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella, letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat, kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää itsensä.

Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin »hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti». Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää», kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.

EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET

Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.

Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito, sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten. Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.

Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.

Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä »ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta Mustajärveen.

Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.

Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan, kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä ruisviljaa kätkössä.

Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille, koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.

Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko, jossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.

»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.

»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»

»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.

»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».

»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».

Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.

Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja asia oli sitä myöten valmis.

Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.

Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta koputettiin ikkunaan.

»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.

»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä vaatii oven auki».

»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan revolverin.

»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen samalla rauhoittaa Epoa.

»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.

»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»

»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi oven.

Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.

»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään jyvää kätkössä.

Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.