Part 3

MATTI. Olen aina hakenut itse kaikkiin Rouhun pitoihin. Tiedäthän sen. Hän oli paras lapsuuskumppanini. Lähden hakemaan häntä ja puhuttelen samalla säkkipélin renkuttajaa. (Työntää asiakirjat pöytälaatikkoon.)

ERKKI. Menenkö heti valjastamaan?...

MATTI. Annas olla! (Katsoo akkunasta.) Ei näy tarvittavan! Tuollahan Ville palaa kauppiaasta. Kääntyy juuri veräjästä.

ELLI. Siellähän tulee toinenkin ajaja Villen perässä!

ERKKI (nousee katsomaan). Sehän on Vastarannan Olli! Miten ihmeessä hän tulee kirkolta päin?

MATTI (nousee). Minäpä kiiruhdan ottamaan hevosen Villeltä, että hän saa ottaa huostaansa Ollin ruunan ja viedä talliin. (Menee oikealta ulos.)

ERKKI (vilkaisee Elliin, hauskasti). Tulee sulhasia!

ELLI (heittäytyy keinutuoliin). Niistä sinä aina puhut! Tahtoisit kai kovin mielelläsi päästä minusta?

ERKKI. Siinä sinä kovin erehdyt! (Asettuu entiselle paikalleen ja ottaa tupakan.) En ollenkaan haluaisi luopua sinusta. Mutta minkä sille mahtaa, että on poikia maailmassa ja sinä olet nätti tyttö.

ELLI. Ole vaiti! Älä työntele minua aina ensimmäisen kelkkaan!

ERKKI (kiusoitellen). Eikö ensimmäisen? Mulla ainakaan ei ole Ollia vastaan yhtään mitään! Onko sulla?

ELLI. En sano!

ERKKI. No, jos on, niin tuleepa kohta toinen perässä!

ELLI. Kuka toinen?

ERKKI. Mauno! Pidätkö enemmän hänestä?

ELLI. En sano!

ERKKI. Mutta täytyyhän sinun sanoa jotakin, jos he kysyvät.

ELLI (pysäyttää äkkiä keinutuolin). Luuletko, että kysyvät? Yhtaikaako?

ERKKI (nauraa). No, en minä usko, että he sen tekevät ihan prikulleen yhtaikaa, Toinen ensin ja toinen sitten!

ELLI. Kumpi ensin?

ERKKI. En tiedä! Eivät ole sitä minulle sanoneet.

ELLI. Pidätkö Maunosta vähemmän kuin Ollista?

ERKKI. En! Pidän molemmista yhtä paljon. Kunnon miehiä molemmat!

ELLI (veikistellen). Kumpaiselle tahtoisit — että menisin?

ERKKI. En sano!

ELLI (keinuu taas). Sinä sitten olet inhoittava! (Pysähtyy.) Eikä Tuovikaan sano!

ERKKI. Siinä hän tekee viisaasti!

ELLI (antaa vauhtia tuolille). Mitä sitten pöriset ollenkaan, kun et kuitenkaan sano yhtään mitään!

ERKKI (vakavammin). Tahtoisin, että valmistuisit ratkaisuun.

ELLI. Mihin ratkaisuun?

ERKKI. Tien valinnassa! Oikeanpuolinen tie vie Rantalaan ja vasen vie Vastarantaan. Kapea järvi ne vain erottaa toisistaan, mutta turhaa on sitten enää jälkeenpäin katsella akkunasta toiselle rannalle. Silloin se järvi on leveämpi kuin valtameri.

ELLI (pysäyttää tuolin ja katselee ihmeissään). Minä luulen, että sinä runoilet!

ERKKI. Niin! Minä runoilen sinulle ajattelemisen taitoa. Tässä asiassa et voi saada mitään muuta neuvoa. (Kuuntelee ja nousee.) Niinpä niin! Sieltä Olli jo kuuluu tulevan.

ELLI (koskettaa nopeasti tukkaansa ja aikoo istua paikallaan, mutta livahtaakin sitten äkkiä ulos perältä). Ota vastaan vieras! Minä menen auttamaan Tuovia.

ERKKI (työntää eteisen oven auki). Tervetuloa taloon! Tervetuloa! Käy sisälle!

OLLI (tulee ja tervehtii). Päivää! Päivää! Setä sanoi, että olen ensimmäinen vieras. Ja ehkä vähän liian aikainenkin, mutta —.

ERKKI. Älä puhu mitään! Naapuri ei ole koskaan liian aikainen! Käy istumaan! Isän täytyi mennä —

OLLI. Minä kuulin. Ukolla on kauniita vanhoja tapoja.

ERKKI. No, sinä ajelit oudolta suunnalta?

OLLI (asettuu keinutuoliin niin, että näkee helposti ulos akkunasta, naurahtaa). Niin! Tulin kirkolta. Lähdin kotoa jo hämärässä. Puijasin Maunoa!

ERKKI. Vai niin! Pitikö hänenkin ajaa kirkolle?

OLLI (huvitettuna). Ei! Mutta nyt hän tietysti istuu akkunassaan ja odottelee minun lähtöäni. Ja sillä aikaa minä jo istunkin täällä. Eikö ollutkin sievä temppu?

ERKKI. En osaa sanoa, kun en tiedä —

OLLI. Näes! Minä halusin päästä Rouhulle ennen Maunoa.

ERKKI. Oliko teillä veto vai —?

OLLI. Ei! Mutta — mutta (äkkiä) missä Elli on?

ERKKI (hymähtää). Kyllä hän on kotona! Tietysti! Olisiko asiaa?

OLLI. Tuota — tuota — haluaisin väin tervehtiä.

ERKKI. Luulen, että hän on Tuovin luona pukeutumassa. (Tarjoa tupakkaa.)

OLLI. Älä hiidessä! Kestääköhän se kauankin?

ERKKI. Kukapa ne naiset tietää!

OLLI. Sepä nyt oli! (Pistää savukkeen väärän pään suuhunsa.) Ääh! Pentele!

ERKKI. Enpä ole koskaan ennen nähnyt veljeä noin hajamielisenä!

OLLI. Ajattelin tässä muita asioita. Eiköhän niitä voisi vähän kiirehtiä?

ERKKI. Asioitako?

OLLI. Eikä — vaan niitä naisia!

ERKKI. Aiotko heti lähteä, kun sinulla on niin kiire tervehtimään?

OLLI (leikkisän ärtyneesti). Älä nyt ole tyhmä! Peijakas! Tahdon tavata Ellin ennen Maunon tuloa! Siksi olen täällä varkain.

ERKKI. Ahaa! Ennen Maunoa?

OLLI. . Niin! Tietysti! Mulla on asiaa.

ERKKI. No, jos on niin kiire, niin — eiköhän ovenraosta voisi sanoa?

OLLI (katsoo Erkkiä tyhmänsekaisesti). Ovenraostako? (Räjähtää nauruun.) Oletpa sinä hyvä keksimään! Vai ovenraosta! No, voi minun päiviäni!

ERKKI (hymyilee). Miksikä ei, jos on oikein kova hätä!

OLLI (toivottomasti). Mene nyt hiidenkattilaan hätinesi! Käsitä nyt, kun sanon, että haluan asiat selviksi ennen Maunon tuloa! Selviksi! Ymmärrätkö? Eikä sitä selvyyttä saa ovenraosta! Pentele!

ERKKI. Ooh! Onko sotku niin paha? Enkö minä voi auttaa sinua?

OLLI. Sinä?' Sinä näyt olevan yhtäläinen sotkumestari kuin Maunokin. (Kääntyy katselemaan akkunasta.) No voi lempo! Siellä jo konkottaa vallesmannin kailu kylätietä.

ERKKI (katselee myös). Kas! Niinpä näkyy! Mutta siinähän on ainoastaan kuski ja nainen reen perässä.

OLLI. Niin näkyy! Vallesmannia siinä ei ole.

ERKKI. Ei! Kerttu vain yksin. Vallesmanni tulee ehkä toiselta taholta. Sillä miehellä on aina monta rautaa tulessa.

OLLI. Kukas, pentele, tuolta sitten ajaa Kerttua vastaan? Tulee kuin lentäen, täyttä ravia! Ja kauniisti sen varsa juokseekin!

ERKKI. Sehän on kilpa-ajovauhtia! Kuinka hiivatissa ne aikovat sivuuttaa toisensa kapealla kujalla?

OLLI. Ehkä Kerttu ehtii poikkeamaan veräjästä!

ERKKI. En usko! Tuo vieras lähenee kuin noiduttu! Mutta eihän se mikään vieras olekaan! Sehän on Mauno ja hänen hiirakkonsa.

OLLI (hypähtää ylös). Älä! Niin totisesti onkin! Itse sotkumestari ja hänen giraffinsa! Hyvästi nyt kaikki hyvät yritykset! (Pyyhkii otsaansa ja katsoo neuvottomana ympärilleen.)

ERKKI. Elleivät ne hurjimukset nyt hiljennä, niin ajavat varmasti veräjän reikään yhtaikaa.

OLLI. Ne eivät kai huomaa toisiaan! Ovat nekin hevosmiehiä!

ERKKI. Ne kai kumpikin luulevat vastaantulijan ajavan suoraan ja pyrkivät itse pujahtamaan veräjästä — tieltä pois.

OLLI. Ei vaan giraffi ikinä voi mihinkään puikahtaa tuollaisessa vauhdissa.

ERKKI. Kailu taitaa ehtiäkin ennen. — Ei! Nyt se hiljentää.

OLLI. Ja giraffi tulee kuin Afrikan peto. Hulluko se Mauno on! Suorasta kulmastako aikoo selvitä? Hei! Siinä sitä ollaan!

ERKKI. Mies päällään pystyssä lumitäyteisessä valta-ojassa! Onneksi ehti veräjän pylvään ohi! Kolme kyynärää lunta ja sileä pohja! Ei hätää! (Juoksee nopeasti ulos oikealta.)

OLLI (ei huomaa Erkin lähtemistä). Jo Kerttukin on paikalla — ja kuski hyppää reestä — ryhtyy kiskomaan Maunoa jaloista. Ahaa! Siellähän jo Erkkikin juoksee. (Katsoo ympärilleen.) Hm! Pentele! (Tekee päättäväisen eleen ja aikoo perältä ulos.)

ELLI (tulee vastaan). Kas! Päivää! Yksinkö sinä täällä —?

OLLI. Ihan ypöyksin! Ja olen ollut kuin tulisilla hiilillä. (Asettuu niin, että Ellin selkä on akkunaan päin.)

ELLI. Miksi niin?

OLLI. Olen koko päivän odottanut sinua.

ELLI. Älä nyt! Vastahan juuri tulitkin.

OLLI. Niin, mutta minä olen odottanut jo aamupimeästä asti tapaavani sinut.

ELLI (ilakoivasti). Onko sinulla niin tärkeätä sanottavaa?

OLLI (vilkaisee aina silloin tällöin akkunaan). On! Niin tärkeätä minulla on:

ELLI Minä nousin jo kyllä kello kuudelta. Mahdoit tulla aamukahville.

OLLI. Älä nyt laske leikkiä! Ole oikein vakava vähän aikaa!

ELLI (kädet selän takana). No? Minä olen.

OLLI (epävarmana). Mitähän sinä sanoisit, jos minä — jos minä kosisin sinua?

ELLI (nojautuu vähän takanaan olevaan keinutuoliin, kujeillen). En osaa sanoa — etukäteen.

OLLI. Vai niin! No, sitten minä kosin sinua.

ELLI. Koska?

OLLI. Älä nyt, Herran tähden, tee minusta ihan pöhköä! Ymmärrä nyt Elli kulta, että minä pyydän sinua vaimokseni.

ELLI. Vastarantaanko emännäksi?

OLLI. Niin — tietysti!

ELLI. Talouttako hoitamaan? En kykene siihen niin isossa talossa.

OLLI. Älä nyt! Ei sellaiseksi! On siellä hoitajansa.

ELLI. No, kanatarhaako varten? Siellähän on iso kanatarha. En pysty!

OLLI. Älä nyt enää leikittele! Vaimoksenihan minä pyysin! Sanoinhan sen!

ELLI. Sanoit kyllä, mutta et sanonut, mikä virka sillä vaimolla olisi.

OLLI (ymmällä). No, herran pieksut!

ELLI (vallattomasti). Jos aiot kiinnittää minut johonkin toimeen talossasi, niin sinun pitää tarkasti luetella kaikki tehtävät!

OLLI (tuskassa). Minkälaiseen pussiin minä nyt olenkaan itseni puhunut! Sano, Elli kulta, mitä minun nyt vielä pitää sanoa!

ELLI. Miksi sanot minua Elli-kullaksi?

OLLI. Miksikö? Siksi, että minä rakastan sinua.

ELLI. Kuinka sanoit?

OLLI. Minä rakastan sinua! (Ymmärtää Ellin, innostuu.) Niin, minä rakastan sinua yli kaiken ymmärryksen. Olen aina rakastanut! (Tarttuu Ellin käsiin.) Kuuletko, kultainen tyttö! Minä rakastan sinua! Tahdon sinut ijäti omistaa itselleni! En taloille enkä karjoille enkä kanoille. Itselleni sinut tahdon! Kainaloiseksi kanakseni! Ymmärrätkö, että minä rakastan sinua? Rakastan, rakastan, rakastan!

ELLI (sallii Ollin vetää hänet lähemmäksi; katsoo lempeästi silmiin). Onko se ihan totta — kun — kun sain niin kauheasti kiskoa sitä irti sinusta?

OLLI. On se! Se on minun suurin totuuteni! Minä rakastan sinua! Mitä sanot? Välitätkö minusta? Sano, rakas Elli!

ELLI (painuu hiljaa Ollia vasten). Olli — rakas!

OLLI (syleilee rajusti Elliä ja suutelee). Rakas, kultainen — kiusoittelija! (Riemussa.) Sinä olet minun, minun! (Kiepauttaa Ellin ympäri.) Sanonko sedälle, mistä suuresta asiasta olemme sopineet?

ELLI (ottaa äkkiä Ollia kaulasta). Sano vain — mitä — vain haluat!

OLLI. Sinä — rakas! (Suutelee.)

ELLI. Niin! Juuri niin! Rakas! (Irtautuu ja kiepahtaa nopeasti perältä ulos.)

MATTI (tulee ovessa vastaan ja työntää hänet takaisin). No, no, pyryharakka! Mitä sinä nyt pyrähtelet?

ELLI (voittaa nopeasti hämmennyksensä). Kas, isä! Etkö mennytkään töllimäkeen?

MATTI (myhäilee). En mahtunut, kun tupsahti veräjän täydeltä vieraita. Ja tuskin mahduin tuostakaan ovesta! Talon vieraitako sinä pakoilet? Oletko käyttäytynyt sopimattomasti?

ELLI (entisellään). Täytyihän minun yrittää paeta, kun pelkäsin, että tuo Olli sotkee tukkani. Taisi jo pörröttää pahanpäiväiseksi.

MATTI. Häh? Oletko taas joutunut tenstämistuulellesi, vaikka vieraita on talo puolillaan? Muistakin jättää kaarestelukujeesi tältä päivältä!

ELLI (ilakoiden). Tällä kertaa on Olli syypää kaikkeen! Ripitä häntä oikein perinjuurin! Ihan anturoita myöten! (Aikoo livahtaa ovesta.)

MATTI (tarttuu hänen ranteeseensa). Etpä nyt karkaakaan, kantelija! Hyi! Millainen kantelija sinusta on tullut!

OLLI. Elli on ihan oikeassa. Minä olen syypää kaikkeen. Minä sanoin rakastavani häntä ja — hän kai vähän säikähti — kuinka nyt sanoisin oikein miedosti — säikähti tulisia tunteitani. Ja nyt minä pyydän sinun suostumustasi, setä. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme naimisiin kuin pyhä tuhka.

MATTI. Ääh! Helkutti! Kylläpä kävi äkkiä! Mitäpä minun nyt pitäisi sanoa? Eihän tässä yllätyksessä enää ajatuskaan pääse perässä. Sano, Elli, mitä minun on vastattava Ollille!

ELLI. Etkö ole siitä selvillä?

MATTI. Jos antaisitte edes hengittää rauhassa, niin —

ELLI. Käsität kai, että sinun on kiellettävä!

OLLI. Mitä sinä sanot?

MATTI. Niinkö? Oletko sitten itsekin kieltänyt?

ELLI. En — mutta — enhän minä mene naimisiin — kuin pyhä tuhka! (Heläyttää kirkkaan naurun.)

OLLI. Vai niin! Minulla jo nousi sydän kurkkuun. No, ei mennä naimisiin ihan heti paikalla! Mennään silloin, kun Elli määrää — ja setä tietysti, ellei setä pane vastaan —

MATTI (ankarasti). Tiedätkös sinä, huithapeli, että tämä on vakava asia? Häh? Ääh! Helkutti! Sano suoraan, miten tahdot asian ratkaistuksi — tai minä kiellän kuin kirveensilmään! Ymmärrätkö?

ELLI (isän kaulassa). Älä kiellä, isä! Mitä suotta kieltäisit? Johan sinä panetit minut talonkirjoihinkin. Ja Olli rakastaa minua, vaikka ei tiedä siitä yhtään mitään. Enkä minä kenestäkään muusta huoli!

MATTI. Odotas nyt, lavertelija! Odota! (Irtaantuu ryhmästä ja menee keinutuoliin istumaan.) Ennen lopullisia päätöksiä pitää Ollin saada tietää, että Elli saa myötäjäisiksi —

OLLI. Ei, ei! Sellaisista en välitä! Elliä minä pyydän enkä mitään muuta.

MATTI (kimmastuu). Mutta Elli ei lähde paitasillaan talosta! Tiedä se!

OLLI. Lähtipä miten tahansa, kun vain lähtee. Minulla on hyvä talo ja velaton. Olisipa ihme, jos se ei meille riittäisi.

ELLI. Älä nyt, Olli! Jos et ota isän sataatuhatta, niin isä ei anna minuakaan, eikä Erkki saa taloa, eikä isä itse saa vasikkaansa.

MATTI (kääntyy tuolissa julmistuneena). Ääh! Helkutti! (Huomaa kuitenkin tilanteen hauskan puolen ja rupeaa nauramaan.) Helkutti! Helkutti! Minä näen, että te olette pikiintyneitä kakaroita! Hullua olisi puhua teille järkeä. Ottakaa toisenne ja muistakaa, viiripäät, pysyä onnellisina! Muistakaa!

ELLI ja OLLI (hyökkäävät kiittämään Mattia). Kyllä muistamme! Me olemme aina onnellisia!

MATTI (vaivaantuu hellyyden osoituksista). Hyvä, hyvä! Ja nyt, Elli! Nopeasti! Mauno ja vallesmannin Kerttu kuuluvat tulevan eteiseen. Ohjaa saliin!

ELLI. Kyllä, kyllä! Mutta muista sanoa päivällispöydässä, että me olemme kihloissa! Niinkuin pyhä tuhka! (Pusertaa ohimennen Ollin kättä ja poistuu eteiseen ilakoivana.)

MATTI. Ääh! Helkutti! Sen vain sanon sulle, että viipperän siitä saat!

OLLI (hymyilee). Ei hätää! Käy minun makuuni! Sellainen olen itsekin. Samanluonteiset lapset leikkivät parhaiten.

MATTI (nousee). Olkoon sitten niin! (Antaa kättä.) Asia on päätetty!

OLLI. Tällä kädenlyönnillä otan haltuuni Ellin onnen.

MATTI. Niin sen pitääkin olla! Minun täytyy nyt mennä! (Menee perältä ulos.)

OLLI (kävelee onnellisena pari kierrosta ja heittäytyy sitten keinutuoliin).

ERKKI. Tule vain tämän kautta! (Tulee eteisestä.) Täällä on pesuvettä ja peili — ja Olli seuraksesi! (Menee perältä ulos.)

MAUNO (tulee eteisestä). Kas! Terve! Näitkö miten minun kävi? (Alkaa laittaa itseään kuntoon pesukaapin ja peilin edessä.)

OLLI. Näin! Teit aikamoisen kuperkeikan. Sepä vasta oli lankeemus vahingon veräjällä! (Naureskelee iloisesti.) Älä välitä, vaikka minua naurattaa! Tiedäthän, että onnittelen sydämestäni, kun pääsit ehjin nahoin. Tiesin jo silloin, kun lensit ojaan, että häränpylly oli vaaraton.

MAUNO (omassa hommassaan). Mistä tiesit?

OLLI. Erkki sanoi. Kolme kyynärää lunta. Mutta onnettomuuden veräjä se oli sinulle sittenkin.

MAUNO. Niinkö luulet?

OLLI. Selvä se! Olen ollut täällä jo puolisen tuntia. Kaikki on järjestyksessä. Aloitin asiani juuri silloin, kun sinä lojuit ojassa päälläsi pystyssä. Silloin tein sinulle pienen kepposen.

MAUNO. Minkä asian — ja minkä kepposen?

OLLI (katselee voitonriemussa Maunoa). Menin kihloihin Ellin kanssa! (Räjähtää poikamaisen iloiseen nauruun.)

MAUNO (menee onnittelemaan). Oi, veikkonen! Salli minun onnitella! Ja niin nopeasti sinä toimit!

OLLI. Niin — näes! Se on kaikki tuon onnettomuuden veräjän ansiota.

MAUNO (menee takaisin peilin luo). Niin, todella! Sillä veräjällä on mahdottoman suuret ansiot. Sanotaan, ettei kukaan pääse vahingon veräjälle. Mutta minä pääsin. Siitä tuli mulle ikuisen onnen veräjä!

OLLI. Soo! Mutta älä nyt vain yritä puhua mitään ylimielistä katkeruuden kieltä, vaikka Ellistä tuleekin minun vaimoni. Varoitan sinua ajoissa!

MAUNO. Salli minun sentään olla onnellinen — yli äyräitten!

OLLI (hauskasti). Ole, peijakas, kykysi mukaan! Ja mieshän on hävinnytkin.

MAUNO (kääntyy ja korjailee kaulustaan). Kuulehan! Kun minä nousin ojasta, näin edessäni niin kirkastuneen naisolennon, ettei sitten kauniimpaa ikinä. Olin heti tulessa ja liekissä! Ja ymmärsin, että se tuli oli jo kauan kytenyt minussa. Ja — ja samaa sanoi Kerttu itsestään. Tuo matka, näetkös, tuolta veräjältä tänne, on satakunta metriä. Me astuimme sitä hitaasti, hyvin hitaasti. Ainakin kymmenen minuuttia. Ja se riitti! Meidän tiellemme oli sattunut onnen veräjä.

OLLI (on tarkannut kertomusta ihmetellen ja pyörein silmin). Entä — entä nyt?

MAUNO. Minä olen kihloissa Kertun kanssa! (Nauraa poikamaisesti Ollille vasten naamaa.)

OLLI (hypähtää rajusti pystyyn, syleilee Maunoa ja alkaa taluttaa häntä peräovelle). Olipa se siunattu veräjä! Se oli oikein todellinen onnen veräjä meille molemmille! Hih, hei! Tästähän riemu syntyi!

Väliverho.