Part 2

MATTI (murahtelee vähän ensin ja nojautuu sohvan selkään, mutta näyttää pehmentyvän ja rupeaa myhähtelemään. Katsahtaa pari kertaa Tuoviin ja hymy ilmaantuu huulille; nousee ja tekee kiskottelevan liikkeen). Istu sinä vielä hetkinen! Minun täytyy vaan vähän ojentaa vanhoja jäseniäni! Minä juttelen sinulle vielä! (Kävelee permannolla ja menee sitten akkunan eteen. Hymähtelee mietteissään.) Hm! Hm! Viisikymmentä vuotta olen tehnyt työtä tässä talossa. Pikku pojasta asti. Olen laajentanut pellot moninkertaisiksi ja uudistanut kaikki rakennukset. Minun kätteni jäljet näkyvät jokaisella askelella. Siksi olen luullut — luullut — (Pyyhkii päätään ja kääntyy.) Niin! Minä luulin, että — että olisin vieläkin hyödyksi. Pahasta tahdosta en ole neuvoskellut. En! Luulin perehdyttäväni teitä — varsinkin sinua — oudossa talossa — ja ympäristössä.

TUOVI (vilkkaasti). Teidän neuvonne ovat olleet vallan erinomaisia, elleivät uudet tavat karjanhoidossa ja —

MATTI. Niin, niin! Maidot ja voit ja piimät! Niin, niin! Ja kaikki muu! Aivan kaikki! Näes! Minun mielestäni ei mikään niistä tuntunut hengen asioilta. Halusin olla apuna — omalla tavallani. Apuna! Huomaa se! Sillä — sillä — (ärähtää) — kai sen tiedät — helkutti soikoon — että minä pidän sinusta. Olen aina pitänyt..Niin on se asian puolikas! Juuri niin! Koeta ymmärtää — niin minäkin koetan. (Kävelee vähän, pysähtyy.) Sitten on toinen asian puolikas! Ja se on sellainen, että olkoon kinnas kuinka uusi tahansa — se menee rikki ja muuttuu rasaksi. Minä ymmärrän sen. Rasaa sitten paikkaillaan ja paikkaillaan, mutta kerran kuitenkin huomataan, ettei enää kannata. Silloin heitetään rasat tunkiolle ja otetaan uudet kintaat.

TUOVI (hymyilee). Ja kerran nekin muuttuvat rasoiksi ja joutuvat tunkiolle — vuorostaan.

MATTI (katsoo Tuovia ja hymyilee). Niin! Niin on maailman meno! Sinä olet viisas. Sinä ymmärrät. (Menee istumaan entiselle paikalleen.) Kaadahan kahvia edes meille molemmille! Me kyllä vielä järjestelemme sekä rasat että kintaat tässä talossa oikeille paikoilleen. Varsinkin nyt me sen teemme helkutin helposti.

TUOVI (kaataa kahvia). Kuinka — nyt? —

MATTI (naureskelee). No, kun sen meidän mampsellin kartiinit eivät kuulu passaavan pirtin ikkunoihin! Ääh! Helkutti! He, he! (Ottaa kahvia.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Vähän myöhemmin. Lamput sytytetyt.

MATTI (kävelee, pysähtelee ja murahtelee). Ääh! Helkutti! (Menee pöydän luo istumaan, katselee puhelinta ja silittää tukkaansa kuin aikoisi astua johonkin vierashuoneeseen; soittaa.) Jahah! Keskuksessa! Niin kuuluu! Minä täällä taas soittelen Rouhulta, vaikka on sunnuntaipäivä. Pankaa taas uusi sakkomarkka minun kirjoihini! — No, ei tässä auta kun on tähdellistä ja unohtui äsken tärkeä pykälä. Pankaa vaan se markka sinne kirjan kanteen jonkinlaisen viivan muodossa. Kyllä minä sitten — —

ELLI (tulee sisään Tuovin ja Erkin seuraamana. Aikoo juosta isän luo, mutta pysähtyy, kun oivaltaa isän homman. Vetäytyvät istumaan sohvapöydän ääreen.)

MATTI (puhelimessa). Hyvä on! No, sovitelkaahan nyt sitten taas niitä lankojanne vähin erin sinne vallesmanniin päin. Sille multa jäi sanomatta yksi pykälä. No, joko on kunnossa? Jahah! (Kurkistaa toisiin ja nyökkää, kääntyy puhelimeen.) Ääh! Helkutti! (Soittaa ja pyyhkii taas tukkaansa.) Jahah! No, sattuipa vastaan itse vallesmanni! Häh? — Minähän se vaan täältä Rouhulta. Kukapa muu näin perätysten! Kun tuota — miten se tulikaan sanotuksi äsken niihin talonkirjoihin se lehmänruokko? Minä taisin puhua vaan yhdestä lehmästä? Mutta kaksi on merkittävä! Pidän aina kaksi lehmää ja yhden vasikan. Niin! Talo saa ruokkia! Eikä sitten muuta olekaan! — Hintako? Se on oikein! 150,000! Niin! Mutta jos Elli joutuu naimisiin ennen talonluovutusta syksyllä, niin riittää 100,000 — jos sulhanen tyytyy. — Hyvä! Vallesmanni laittaa sitten vaan kirjat kuntoon ja tulee meille Matinpäivänä päivälliselle! — Niin! Silloin täällä pannaan puumerkit ja todistetaan. — Ei! Ei muuta! Kaksi lehmää ja yksi vasikka! — Niin! Vasikka! Hyvästi vaan! (Soittaa kiinni.) Ääh! Helkutti!

ELLI (hypähtää ylös). Sinähän toimit nopeasti! Olet kuin entinen roomalainen, joka hyppäsi ojan yli. (Juoksee isän syliin.) Nyt sinäkin olet hypännyt ojan yli ja saattanut meidät kaikki tyytyväisiksi. Kiitos, isä! Äläkä ole minulle vihainen äskeisestä!

MATTI. No, no, no! Älä nyt tukehuta minua, pyryharakka! Menetkös tiehesi! Et sinä ole enää mikään sylivauva! Painat kuin pakana! Senkin kakara!

ELLI (nauraa ja nousee). Sano miksi ikinä haluat! Minä olen tyytyväinen ja kiitän sinua! (Kääntyy menemään sohvaan.) Sellainen se isä on, kun kiltiksi rupeaa.

ERKKI ja TUOVI (aikovat nousta). Mekin kiitämme —

MATTI (nostaa kätensä). Pysykää nyt, peijakkaat, alallanne ja vaietkaa! Tai minä kimmastun — (nousee) — ja hyppään takaisin ojan yli.

TUOVI. Saa kai sentään kiittää —

MATTI. Eipä saa! Ääh! Helkutti! Eikö nyt tämän ikäinen mies saa tehdä talonsa kanssa mitä ikinä haluaa, ilman että siitä tehdään kiitosvirttä! (Menee istumaan keinutuoliin.)

TUOVI (hymyilee). No, ajattelenpahan sitten vain hengessäni.

MATTI. Tee se, niin lupaan sinulle jotakin!

TUOVI. Mitä sitten?

MATTI. Etten ikinä pistä nokkaani sinun maitokiuluihisi enkä kastrulleihisi! Ja Erkki saa mennä ruoppahautoihinsa vaikka päälleen pystyyn! Ja — ja — ja Elli saa vaikka —

ELLI (ilakoivasti). Mitä minä saan?

MATTI (hauskasti). Saat jäädä vanhaksipiiaksi vaikka tuomiopäivään asti!

ERKKI. Suotta isä pani sen viidenkymmenentuhannen vaihtoehdon. Kyllä Rouhusta kannattaa maksaa enemmänkin.

MATTI. Kyllä minä sen tiedän helkutin hyvin. Mutta suotta on lypsää perintötaloa ehdyksiin asti ventovieraan ihmisen hyväksi — jos vähemmällä pääsee.

ELLI. Kenen ventovieraan?

MATTI. Sen, jota ei kukaan ihminen tunne! Sinun sulhasesi, mampselli! Sano hänelle heti, kun näet — jos näet koskaan —

ELLI (vallattomasti) — että minä juon isän kanssa maitoa ijankaikkisesti. Meillä on kaksi lehmää ja vasikka — aina — maailman loppuun asti. Niinhän isä sen pykälän panetti talonkirjoihin. (Toiset nauravat, ja Mattikin hymyilee.) Mutta jos minä teenkin kepposet enkä jääkään Rouhun vaarille maitotratiksi, niin meijerinkö isä sitten perustaa?

ERKKI. Pitäähän isä piian, joka kirnuaa voita — ja voista saa tupakkarahoja.

MATTI. Ja vasikka juo piimää, aikoo Elli huutaa! Minä näen sen! Sinun suusi on niin piimäisen näköinen. Ääh! Helkutti! Minä osaan sinut ulkoa, västäräkki! Mutta jos olet hiljaa hetken, niin minä kerron sen piimän kohtalon — ja maidon ja voin myöskin.

ELLI. Kyllä minä tiedän! Ja onhan se tässä nähty. Isä on niin hyvä mäkimökkiläisille.

MATTI (ärähtää). Sinä olet, hyvä räkättäjä, sinä! Helkutti! Enkä minä sinulle kerrokaan enkä Erkille. Minä kerron Tuoville. — Näes! Tuohon vainiomäkeen on minun aikanani ilmaantunut jokunen pieni tönttö. Niissä asuu hyviä ihmisiä, ja niillä on melkein aina joku tenava, joka käy mielellään täällä kannuineen —

TUOVI. Kyllä minä niihin jo olen tottunut —

ERKKI. Ja kyllä niille talostakin annettaisiin kuten ennenkin —

MATTI. No, mitä helkutin virkaa minulla sitten olisi! En minä voi antaa kaikkien oikeuksieni mennä kuin viskurista heittäen!

ERKKI (kuuntelee). Kuulkaapas nyt! Kuuluuko tuo krassu kujalta — vai pihaanko ajaa?

MATTI (kuuntelee). Pihaanpa hyvinkin! Tulee vieraita!

ERKKI (nousee). Kai taas niitä sulhashyväkkäitä Ellille!

ELLI (vallattomasti). Minäpä tarjoan heti niille satatuhatta ojokäsin. Noin!

MATTI. Mahdatko tarjota? Minä tunnen tulijat. Nyt kääntyvät kuistin eteen.

ERKKI. Siellä tuli kaksi hevosta.

MATTI. Niin! Edellä on Rantalan Maunon krassu ja perässä Vastarannan Ollin kulkuset. Menepä ottamaan vieraita vastaan, Erkki! Ja väännä sähköt palamaan!

ERKKI (nauraa). Tule nyt rahoinesi, Elli! (Menee oikealta ulos.)

ELLI (on noussut, oikoo pukuaan ja huutaa Erkin perässä). Älä härnää — tai puijaan sulta sievoiset taskurahat!

TUOVI (siistii vähän pöytäliinaa noustessaan). Minä riennän heti keittiöön.

MATTI. Se on oikein! Iltapäiväkahvi menikin vallan hukkaan!

TUOVI. Tietysti! (Hymyilee ja menee ulos perältä.)

ELLI. Minäkin tulen aivan heti! (Korjaa pari kirjaa hyllylle.) Olipa onni, että tulee vieraita —

MATTI. Karkaatteko te nyt molemmat?

ELLI. Minä käyn vain katsomassa, että ruokasalissa on kaikki kunnossa.

MATTI. Enköhän vain kutsukin noita naapurin herroja Matin päivälle, niin saavat samalla todistaa talonkirjat?

ELLI. Tietysti! Muuten minä kutsun heidät. (Nauraa ja menee perältä ulos.)

MATTI (hyvätuulisesti). Vai niin tekisit, touhuttaja! (Menee työntämään oven auki eteiseen, josta kuuluu puhetta ja naurua.) No, tervetuloa, herrat! Kerran tekin olette löytäneet tienne Rouhulle. (Peräytyy ovelta.)

MAUNO ja OLLI (tulevat sisään Erkin seuraamina).

MATTI. Päivää, päivää, Mauno! Kuulin krassustasi, että ajoit edellä. Terveeksi, Olli! Et kai olisi löytänyt taloon, mutta Maunon perässä —

MAUNO. Aivan prikulleen! Olli ajoi edellä ja sujahti ohi veräjän. Minä ajoin perässä ja poikkesin. Silloin rupesi Olli parkumaan —

OLLI. Minulla on vähän häveliäisyyttä, mutta kai sen tiedätte, ettei Mauno sellaisesta välitä. Tulee vain vieraisiin, vaikka Matinpäivä on ovella. Setä antaa hänelle koirannuuskaa sellaisesta!

MATTI. Enkä, helkutissa, annakaan. Pikemmin sinulle, ohiajajalle.

ERKKI. Käykää nyt istumaan ja olkaa tervetulleita! Olemme iloisia, että tulitte. Menkää tuonne sohvaan molemmat! Siellä on mukavampi — ja isä saa pitää keinutuolinsa.

OLLI. Tietysti setä saa! (Asettuvat vähitellen istumaan.) Tiedättekö mistä me tulemme? — Metsästä!

MATTI. Mistä metsästä?

OLLI. Haukkavaaralta! Tämän kylän yhteisiltä metsämailta. Siellä vasta on rahaa! Voi, veikkoset sentään! Ja koko alue alamaata Haukkajärvelle! Ajatelkaas sitä tukkien luisua!

MATTI. Myydäkö aiotte? (Asettelee tupakoitu pöydälle.)

OLLI. Totta kai myydä!

ERKKI. Meidänkin pitäisi harventaa —

OLLI. Sinäpä sen sanoit! Harventaa juuri! Teidän metsä on kuin häkilä. Siitä vaan ei ikinä mikään tukkikuorma lävitse kulje. Nähkääs! Sokeakin kana joskus jyvän löytää! (Nauraa iloisesti.)

ERKKI. Yhä te vain jaksatte kiusoitella toisianne!

OLLI (teennäisen vakavasti). Minä en puhu koskaan piloja. Aina totta! Enkä pysty vilppitekoihin.

MAUNO. Kuulkaas tuota pyhimystä! Vaikka viime talvenakin Helsingissä —

OLLI (keskeyttää). Eihän se ollut minkään arvoinen juttu, se! Mutta ajatelkaas sitä viimekesäistä kepposta, jonka Mauno teki minulle. Oli ostanut moottoriveneen, joka ei kulkenut muuten kuin soutaen. Ja sai minut ostamaan samanlaisen! Eikös ole aika velikulta?

MAUNO. Minähän kielsin —

OLLI. Kuulkaas, kuinka kielsi! Et sinä moottoria tarvitse, sanoi. Mutta minä olen luvannut vähän ajella Rouhun Ellin ja vallesmannin Kertun kanssa. Niin juuri se iskariootti sanoi. No! Asiahan oli selvä! Minä soitin heti kaupunkiin ja tilasin moottorin. Huomasin jutkun vasta, kun näin, ettei Mauno kertaakaan lähtenyt moottorillaan minnekään. Ja se jutku on vielä kostamatta! Ai, ai, sentään! Siitä tulee ihana kosto! (Kaikki nauravat.)

ERKKI. No, entä se Maunon keksintö?

OLLI. Niin — jaa! Se sokean kanan jyvä! Kertokoon itse jyvästään.

MATTI. Oikeinko tukkiherroja olette jo puhutelleet?

OLLI. No, niiden kanssa siellä käytiinkin tirkistelemässä. Ei muuta sentään kuin rannasta ylös Haukkavaaran torpalle talvitietä pitkin. En eläissäni ole kulkenut sellaista tietä. Alituiseen kääntyi jonnekin päin. Ei ainoatakaan suoraa kohtaa missään!

MAUNO. Ja Ollin pitkä hevonen oli vallan saatuna —

OLLI. Maunolla, nähkääs, oli se vanha pyykkituoli ajokkaana. Sen hiirakonhan kaikki tuntevat. Ollut ennen giraffi! (Toiset nauravat.) Mutta tosiaankin! Mulla oli vähän pitkähköt aisat ja reki myös. Sen johdostahan minä sanoin, ettei tätä tietä ikinä mikään tukki kulje. Se oli Rouhun metsäaluetta. Silloin keksi Mauno, että Rouhun metsä on ensin harvennettava — kaadettava alta pois. Ja metsäherrat sanoivat sen tämmäävän. Nyt saa setä sanoa ajatuksensa asiasta!

MATTI. Minä en enää koske enkä kajoa Rouhun metsiin. Erkki saa olla kellokkaana tästä päivästä alkaen, vaikka varsinainen talonluovutus tapahtuukin vasta syksyllä.

OLLI (hypähtää ylös). Hurraa sitten! Onnittelen sinua, setä! Pääset suurista huolista! Ja sinua, Erkki! Joudut omille jaloillesi!

MAUNO. Minäkin onnittelen teitä molempia! Ja onnittelen Rouhun taloa, joka saa pitäjän parhaimman asujan. Oikein mallimaanviljelijän!

OLLI. No siihen minäkin panen puumerkkini! Ja sedän viisaus kannattaa kunniatörähdyksen. Eläköön!

ELLI (tulee perältä). Täälläpä on iloa! Eläköön!

OLLI (menee sukkelasti vastaan tervehtimään). Oikein, Elli! Huuda oikein riivatusti!

ELLI. Mille pitäisi huutaa?

MAUNO (menee tervehtimään). Koko elämälle! Mutta erikoisesti vanhalle ja uudelle isännälle.

ELLI. Niin! Isä on tänään astunut Rubikonin yli.

MATTI. Minkä yli? Häh?

ELLI. No, sen ojan yli!

MATTI. Vai rupikoniksi sinä sitä nimität! Vekkuli! — Mutta päätetty on asia! Vallesmanni tuo kirjat tänne Matinpäivänä. Tulkaa tekin, naapurit, silloin meille päivälliselle! Tulette juhlimaan ja todistelemaan.

MAUNO ja OLLI. Kyllä, kyllä! Kiitos vaan!

ELLI. Istuskelkaa nyt täällä hetkinen, minä pyydän. Tulen sitten hakemaan kahvipöytään.

MATTI (jatkaa omaansa). Mutta tulkaakin ajoissa! Jo puolelta päivin.

ELLI (vallattomasti). Tuskin vallesmanni tulee, mutta voimme me ilakoida ilmankin.

MATTI (harmistuneena). Mitä sinä nyt taas? Miksi ei tulisi?

ELLI. No, kun isä äsken puhelimessa sanoi häntä vasikaksi.

MATTI (kimmastuu). Kuules, letukka! Älä nyt helkutissa —!

ELLI (tekeytyen vakavaksi). Kyllä vaan! Isä sanoi: niin juuri, vasikka! Hyvästi nyt! (Purskahtaa vallattomaan nauruun ja kiepahtaa peräovesta ulos.)

MATTI (hölmistyneenä). Sanokaapa, hyvät ihmiset, mihin minä joudun tuollaisen iileskotin kanssa! Kyllähän minä vasikasta puhuin, mutta se kuului kauppakirjan lehmiin eikä vallesmannille.

OLLI. En minä usko, että vallesmanni sellaista haluaakaan — tuskin nimikokseenkaan.

MATTI. Ääh! Helkutti! Se kakara sitten keksii! Tiedäpäs, Olli! Sen kanssa on toisinaan ihan pahemmassa kuin pulassa.

OLLI. Ei se niin vaarallista ole. Pieni pila on aina herkkua elämässä.

ERKKI (Maunolle, joka on häntä lähinnä). Anteeksi hetkinen! Minun pitää vähän — (Menee nopeasti Ellin perässä.)

MAUNO. Ei mitään! (Katselee hetken Mattia ja Ollia ja pujahtaa sitten perältä ulos.)

MATTI. Onhan se niinkin! Mutta kyllä tässä vanhan miehen pää toisinaan saa kieppua kuin tuuliviiri.

OLLI. Se pitää nuorena! Ja nuorena pysyminen on paras lääke vanhuutta vastaan.

MATTI (huomaa, että toiset ovat menneet). Hm! Tuota! Kuulehan, Olli! Uskotko sinä tuon Maunon sanoihin?

OLLI (pilaillen). Senkö veitikan loruihin? (Kääntyy ja huomaa, että he ovat kahden.) Kas! Ovat menneet!

MATTI. Vai et usko —

OLLI. Älähän hiidessä! Minä luulin hänen olevan saapuvilla. Uskon tietysti! Ei kukaan ole niin luotettava kuin Mauno.

MATTI. Ahaa! Te yhä vaan kinastelette päin naamaa?

OLLI. Miten hitossa jaksaisimme muuten täällä korvessa. Se pitää pirteänä! Mutta ulospäin olemme samaa maata kuin maalarin housut.

MATTI. Ääh! Tuota! Luuletko, että Mauno tarkoitti totta, kun kehui Erkkiä?

OLLI. Varmasti totta! Siitä menen takaukseen! Eikä kukaan pysty arvostelemaan maanviljelijää paremmin kuin Mauno. Hän on etevin mies, minkä tunnen —

MATTI. Oletko sinäkin samaa mieltä?

OLLI. No, sen minäkin voin vakuuttaa! Erkki tulee hoitamaan Rouhua niin, että on lysti katsella. — Mutta mihin hemmettiin ne miehet katosivat?

MATTI. No, menehän hakemaan! Minäkin tulen pian perässä. Tunnethan tien!

OLLI (vilkkaasti). Niinkuin viisi sormeani! (Menee touhukkaasti perältä ulos.)

MATTI (kokoilee tupakoita ja myhäilee tyytyväisenä). Hm! Jaah! Tjaah! Ääh! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisen ovesta). Yksinkö isä täällä juttelee? Mihin vieraat ovat menneet?

MATTI. Sinun perässäsi kai juoksivat!

ERKKI (naureskelee). Minun? Ei! Kai sitten Ellin perässä!

MATTI. Kunnon poikia! Mutta tekevät kiusaa toisilleen. Kuulehan! Mitä sinä tuumit siitä metsäjutusta?

ERKKI. Olen sitä mieltä, että pitäisi harventaa.

MATTI. No, harvenna! Minä ainakaan en estä — koska Maunokin arveli, että ymmärrät talon asumista. Ja hän on hyvin taitava.

ERKKI. Mauno taas sanoo, että Olli vie uusissa, onnistuneissa aloitteissa hänestä voiton.

MATTI. Soo! Ääh! Helkutti! Se sitten on mukava pentupari! Olen heitä ikäni ihmetellyt. Mutta nyt he ensi kerran puhuivat vakavistakin asioista. Metsästäkin! Taitavat miehistyä. — Noh! Mennäänpä nyt haeskelemaan heitä! (Menevät peräovesta.)

ELLI (tulee touhukkaana eteisestä ja menee hyräillen kirjoituspöydältä hakemaan avaimia).

Tuovin avain, Tuovin kimppu, Tuovin avainkimppu! Himppukimppu, himppukimppu, lumppu, hamppu, himppu! Noh! Eihän täällä — (Hypähtää sohvapöydän luo ja löytää siltä pienen, Tuovin jättämän avainkimpun.) Ahaa! (Kääntyy menemään.)

MAUNO (tulee ulko-ovesta). Kas! Yksinkö sinä täällä kukut?

ELLI. En minä kuku! Minä olen kana. Kävin äsken hakemassa näitä avaimia ja unohdin asiani.

MAUNO. Sehän oli kovin mukavaa. Saamme istua täällä piilossa.

ELLI. Pitääkö meidän olla piilossa?

MAUNO. Pitää! Me tahdomme jutella kaikessa rauhassa.

ELLI. Vai niin me tahdomme? Mutta näillä avaimilla olisi kiire.

MAUNO. Kiirekö? Näytähän niitä! (Saa Elliltä avaimet, joita katselee. Pistää ne taskuunsa ja menee istumaan sohvapöydän ääreen.) Kiitoksia vaan, että pyysit minua istumaan ja — että itse asetut tuohon sohvalle.

ELLI (purskahtaa helakkaan nauruun ja menee sohvalle). Tämäpä vasta metkaa, tämä!

MAUNO. Näin on hyvä! Mitä sinä sanoisit, jos minä kysyisin —?

ELLI (keskeyttää nopeasti). Älä, veikkonen, kysy! Se on vissiin jotakin hirveän hassua. — Mitä se on?

MAUNO. Ajattelin vain kysyä sinulta, tuletko minun kanssani —?

ELLI (panee kädet korvilleen). Lopeta jo! Lopeta! (Hymyilee ja ottaa kädet korvilta.) Mihin minun pitäisi tulla sinun kanssasi?

MAUNO (on ensin pienen hetken vähän hämmentynyt, mutta keksii sitten). Laulujuhlille! Ensi kesänä!

ELLI (pettyneenä). Soo! Minä ajattelin jo, että minne ihmeeseen pitäisi lähteä. Missä ne ovat?

MAUNO. Minä en nyt tällä hetkellä muista niin tarkkaan, mutta kai me ne jostakin löydämme.

ELLI. Kukapa ensi kesästä voi vielä puhua! Voimme olla vaikka — naimisissa.

MAUNO. Käyhän laulujuhlilla naineitakin ihmisiä!

ELLI. Käypä tietenkin! Mutta älä puhukaan! Voit olla vaikka kihloissa.

MAUNO. Kenen kanssa?

ELLI. Mistä minä tiedän! Vallesmannin Kerttua kuulut hakkailevan.

MAUNO. Kuinka? Millä tavoin?

ELLI. Herrainen aika! Mistä minä tiedän, kuinka sinä hakkailet?

MAUNO. Etkö ole huomannut?

ELLI. Mitä minun olisi pitänyt huomata?

MAUNO. Kuinka hakkailen sinua.

ELLI. No, voi minun päiviäni! Hakkailetko sinä minua?

MAUNO. No, niin jumalattomasti! — Ai, ai! Se oli vissiin ruma sana! Mutta anna sen merkitä jotakin hyvin kaunista!

ELLI. Niin jumalattomastiko sinä Kerttuakin hakkailet?

MAUNO. En minä ole huomannut hakkailevani ollenkaan — Kerttua.

ELLI. Näes! Silloin se on oikeata hakkailua, kun ei itse huomaa.

MAUNO. Tämäkö sitten on väärää, kun minä sinua —

ELLI (nauraen). Älä puhu! Et sinä ole koskaan minua hakkaillut.

MAUNO. Kyllä kai minä itseni tunnen. Nyt minä sen teen. Kuule! Lupaatko tulla minun kanssani —

ELLI (pilaillen). Laulujuhlilleko? Jos ne löydämme jostakin?

MAUNO (taas masentuneena). No, ei sitten puhuta niin kaukaisesta tulevaisuudesta! Tuletko nuorisojuhlille pääsiäisenä? Se on ainakin niin lähellä se aika, ettei siihen mennessä ennätä mitään kummia tapahtua. Emme ole vielä silloin kihloissa.

ELLI. Emmekö?

MAUNO (veitikkamaisesti). Olemmeko sitten?

ELLI (kujeillen). Näyttää jotenkin varmalta, etten minä ainakaan ole.

MAUNO. No, sitten ajamme yhdessä kirkonkylään pääsiäisenä!

OLLI (säntää sisään perältä). No, voi tätä hirmuisten petosten ja kavalien juonien ehtoota! Olen hakenut teitä ympäri talon —

MAUNO. Ja etsinyt kuin kiljuva jalopeura, nielläksesi meidät.

ELLI (hypähtää ylös ja menee Ollin luo.) Anna anteeksi, Olli! Tämä oli kokonaan Maunon syy. Ai! Avaimet! Ne unohdin jo toisen kerran. Anna pian, Mauno! Muuten saan ripsua.

MAUNO (antaa avaimet). Ole hyvä!

ELLI. Kiitos! Tehkää nyt hyvin ja tulkaa kahvipöytään! Mutta sallikaa minun juosta edellä! (Livahtaa pois peräovesta.)

OLLI. Vai ajat sinä Ellin kanssa kirkolle! Vai ajat! Minä kuulin.

MAUNO. Ajan minä.

OLLI. Olet sinä koko peijooni! Otat vangiksi Ellin avaimet ja pakotat hänet kuuntelemaan tyhmyyksiäsi! Pitäisi sinun tietää, että juttusi ovat tylppiä kuin perunanuija! Oikea peruna! nuija!

MAUNO (voitonriemuisesti nauraen). Niinkö luulet? Meillä oli hyvin kiintoisa keskustelu!

OLLI. Taisit jo kosaistakin? Tunnusta totuus!

MAUNO. En ehtinyt! Tulit pahimmiksi tielle! (Menee perältä.)

OLLI. Nauraa parhaimmin — joka viimeksi nauraa! Odotapa vain! (Seuraa Maunoa.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Keskipäivä Matinpäivänä.

MATTI (istuu pöydän ääressä ja selailee vanhoja asiapapereita, silmälasit nokalla). Ääh! Helkutti! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisestä). Nyt on vanha talli puhdistettu ja häkit täynnä heiniä vierasten hevosia varten. Minä päästin väet työstä, että tuntevat Matinpäivän alkaneen.

MATTI. Sellainenhan se tapa on ollut tässä talossa — ties kuinka kauan! Aina Matinpäivänä on pidetty pienet pidontapaiset väelle ja alusille. Tämä on kai nyt viimeinen kerta.

ERKKI (istahtaa sohvapöydän ääreen). Eikö mitä! Ei huolita luopua vanhasta tavasta ainakaan isän eläessä! Ja Mattihan minunkin toinen nimeni on. Annetaan tämän hauskan tavan säilyä!

MATTI (muhoilee). Arveletko, että pojastasikin vielä tehdään Matti — toiselta nimeltään?

ERKKI. Kyllä, varmasti tehdään! Ja toisena olkoon Erkki, joka on Tuovinkin isällä. Minä roikun kaikessa vanhassa niin paljon kuin olosuhteet sallivat.

MATTI. Eivät ne nykyään sitä paljon salli! Eikä tarvitsekaan! Onpa niissä vanhoissa ajoissa pötyäkin! Tässäkin nämä isäni aikuiset talonkirjat, jotka lystikseni kaivoin äsken vintiltä vanhasta eväsvakasta! Ääh! Helkutti! Eihän niitä osaa lukeakaan! En minä enää muistanutkaan, että ovat vänskän kieltä, pahukset. Oli siinä vanhassa ajassa sellaistakin! Ja muutakin! Oli vielä muutakin! Ääh! Helkutti! (Heittää paperit pöydälle.)

ERKKI (nauraa). Isä on vihainen noille vanhoille tomuille. Se on suotta! Uudet tuulet puhaltavat ne kaikki ilmaan — ja ovat jo puhaltaneet aikamoisia pölypilviä, jotka haihtuvat, minkä ennättävät.

MATTI (ottaa lasit nenältään). Hm! Eiköhän ole niin, että jokainen uusikin luuta huomaa joskus vain pölyttävänsä eikä puhdistavansa. Uudestakin tulee vanha. Sellainen taitaa olla kaiken kohtalo tässä maailmassa. Niin oli kai isäni laita — ja niin nyt minun —

ERKKI (reippaasti). Ja kerran taas minun. Selvä se!

MATTI. Niin kai! Niin kai! Mitäpä siitä! Lakaiset niin kauan kuin luudanvarvut kestävät. Ääh! Helkutti heitä ajatelkoon! — Asiasta toiseen! Ne taitavat olla vähän pikiintyneitä, nuo naapuriherrat?

ERKKI. Elliinkö — vai —?

MATTI. Elliin tietenkin — västäräkkiin!

ERKKI (naureskelee). Kilvanhan ne näkyivät tekevän parastaan viime sunnuntai-iltana.

MATTI. Taitavat olla yhä vielä samanlaisia pentuja kuin ennenkin. Kilpailevat kaikessa.

ERKKI. Niin kai, mutta jos samaa vauhtia jatkavat, niin toinen kai heistä lopulta Ellin ottaa. Ja meille asiattomille on tietysti samantekevä, kumpiko. Yhtä kunnon poikia molemmat.

MATTI. Niin! Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti!

ELLI (tulee perältä). Kas niin vaan! Nyt ollaan valmiit siellä naisten puolella. Tuovikin jo alkoi pukeutua. Mutta kuulehan, isä! Tytöt kyselevät pelimannia. He tahtoisivat pyörähdellä.

MATTI. Kas lempoja! En muistanut, että sellaisiakin haluja on olemassa. Taitaa olla sinun keksintöäsi, tansmestari? Häh?

ELLI. Enpä sano!

MATTI. Sooh! No, kyllä sen sitten muutenkin tietää! Ja pianoako aiot rimputtaa heille?

ELLI (nauraa). En sitten olisi koko tanssia keksinytkään! Pyydetään Kivistön Topo hanureineen!

ERKKI. Kyllä minä piipahdan töllimäkeen.

MATTI. Kas, kun en ole vielä käynyt noutamassa sokeata Miikulaa —

ERKKI. Enkö minä voisi häntä tuoda?