Part 1

ONNEN KULTAPOIKA II

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

I. Uusi maailma II. Uusi maailma, jatkoa III. Suloinen koti IV. Sukukorut V. Uusi vieras VI. Puunleikkaaja VII. Synkkämielisyys VIII. Terese IX. Taittunut sapeli X. Ensimmäinen tappio XI. Jää XII. Aave XIII. Mitä kuu puhuu? -- Mitä puhuu jää? XIV. Ken tulee XV. Ruumis XVI. Sohvi-rouva XVII. Dodin kirje XVIII. "Sinä taitamaton" XIX. Atalia XX. Viimeinen tikarinpisto XXI. Maria-Nostran syntinen vaimo XXII. Ei kukaan

Ensimmäinen luku.

UUSI MAAILMA.

Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut, jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan ystäväänsä omalla ruumiillaan.

Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?

Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi toistaa kosintaansa?

Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä, joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset suhteet?

Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?

Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?

Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka, jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle "jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?

Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei mitään anteeksipyyntöjä. -- Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.

Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.

Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko se hänelle iloksi vai suruksi.

Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan siunaama morsian -- hän vain rakasti.

Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä; hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta -- hän vain rakasti.

Sellainen oli Noëmi.

Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!

... Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen ihminen sanoi rakastavansa häntä -- rakastavansa häntä köyhänä laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa, rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.

Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.

Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:

"Onko se ihan totta?"

Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"

Mikael katsahti Tereseen.

Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"

Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla toisensa sydämen sykähdykset.

Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt, kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään! Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"

Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen äitiään enempää ilmaisemasta.

Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.

Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen rahojaan!

Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.

Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä sykkivän omaansa vasten.

Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!

Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle. Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä! Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"

Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten heidän silloin käy?

Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.

Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen poistuvan.

Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.

Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea hohti yötaivaan tummalta taustalta.

Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:

"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! -- Sinusta on tuleva uusi ihminen! -- Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu puolijumalaksi! -- Sinä olet onnellinen! -- Sinua rakastetaan!"

... Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.

Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen, etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista, missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen, mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.

Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen, joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan sydämeni ääntä?"

Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle: "Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"

Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin ja näin he vaihtavat sieluja.

Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja maallista autuutta.

Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.

Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä. Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.

Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat enemmän kuin suu.

Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus, rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.

"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."

... Ei, ei, niin ei saa käydä... Timar eli saarella sellaisen päivän, joka vastaa ijäisyyttä -- äärettömien tunteiden päivän. Se päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.

Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen, haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.

"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa, riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene täältä!"

Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä -- eikä aikonut palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen oli sallittu olla onnellinen.

Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael Tereselle.

"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.

"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.

"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.

Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta työnantaja maksaa hänelle.

Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa häntä vuosi ja kaksikin -- aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.

Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista pisaraakaan.

Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita, joita hänen oli toimitettava.

Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli tullessaan antanut pois.

"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.

"Ei", vastasi Mikael.

"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla", neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."

Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu, hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin vielä tunnettu.

Sitten sanoi Terese Noëmille:

"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene saattamaan häntä veneeseen."

Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!

Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.

Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.

Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"

Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:

"En mitään!"

Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:

"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen Mikaelia kädestä.

Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael sydämensä raskaaksi.

Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:

"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."

Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:

"Tuletteko takaisin?"

Mikael huumaantui tästä äänestä.

Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle: 'sinä'?"

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.

"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.

Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.

"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"

Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.

"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi. Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."

Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

"Hyvästi siis, _te_ kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan huutanut hänen jälkeensä.

Toinen luku.

UUSI MAAILMA, JATKOA

Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan huostaan siihen asti kuin hän palaisi.

Mutta palaisiko hän?

Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan voimisteluharjoituksiin halukas.

Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan, jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.

Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden vuosittaismuodostuman.

Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan, seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa pesäpaikka.

Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.

... Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, -- sanoi hän itsekseen. Jos jo on vaikeata hoitaa _yhtä_ valhetta, kuinka sitten voisi kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties se on vain ohimenevä ihastus tahi -- mikä vielä pahempaa -- vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö, kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?

... Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun, millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.

... Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle lunnaaksi?

... Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat vain: Virkamatkoilla.

... Mutta miten on tytön käyvä?

... Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä sydämellä ei käy leikkiminen.

... Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta, lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei _ihmislakien_ mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?

... Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta, johon syökset hänet?

... Tahdotko öisiin unelmiisi manata _lapsensurmaajan_ tai itsemurhaajan kuvan?

... Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla. Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika, jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä, hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.

Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.

Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.

... Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani? Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut ... minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.

... Miksi minä olen onneton omassa kodissani?

... Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!

... Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken, mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?

Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.

... Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?

... Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?

Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on paennut hullua maailmaa?

... Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä pelkäisin?

Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.

Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä oli karhunmarjapensaiden peitossa.

Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.

Hänen sovittava henkensä puhui taas:

... Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on yksi iloton päivä mennyt" -- mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan ilosta, jotka vievät unesi?

Tähän vastasi vastustava henki:

... Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä? Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?

Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä. Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.

Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo. Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten savu vielä tuprusi.

Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan. Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko ruumiissaan.

"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.