Part 2

"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen, ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut kuin elävä.

Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.

"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.

"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te surmaatte minut."

"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" -- hän laukaisi pyssynsä ilmaan -- "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole syytä pelätä henkeäsi."

Teodor hoippuroi ulos majasta.

"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."

Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko, että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"

Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne, te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa kuuntelemassa käskyjänne."

"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."

"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun, kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."

"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta Brasiliaan."

"Se oli kaikki valhetta."

"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"

"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."

"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"

"Paennut."

"Teille uskottuine rahoinenne?"

"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."

"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen kanssa."

"Minä en mielelläni jäisi sinne."

"Miten on laita Brasilian-matkan?"

"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei saada mitään laivanrakennuspuita."

"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli väripuitakin."

Teodor hymyili.

"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat aikeeni."

"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"

"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."

"Hm! -- Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa, asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin, saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."

"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."

"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri se on oleva."

Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas käsitettäisiin näyttelemiseksi.

"Tarkoitatteko totta, herra?"

"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni -- minun on saatava varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä, että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen, joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen vasemmalle."

Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.

Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.

"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte. Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. -- Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi kerralla on minun vuoroni ampua..."

Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:

"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut kuoliaaksi kuin hullun koiran!"

Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.

"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"

Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.

"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.

Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi hänen jälkeensä pidättäen häntä.

"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen. -- Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!' Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa, antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen lähteeksi. -- Isäni, isäni!"

Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki kasvonsa ruohoon ja itki -- todellisia, rehellisiä kyyneleitä.

* * * * *

Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.

Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen hän oli ottanut esiin sukankutimensa.

Äkkiä Noëmi kirkaisi:

"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"

He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.

"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"

Terese yritti häntä rauhoittaa.

"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."

Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän painoi käsillään sydäntään, sopertaen:

"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"

Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä" sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.

* * * * *

"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."

"Mitä me sitten sillä teemme?"

"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian suorittavat työn."

"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."

"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."

"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en seuraakaan mukana!"

"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra Levetinczyn poistuessa huoneesta.

"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja, portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta! Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari. Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on sellaisena pysyvä."

Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä kuin hän.

Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä jauholastauksessa.

Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen. Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin, rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet? Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?

Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli päätös kypsynyt teoksi.

Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.

Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia, miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta -- jokainen, joka näki sen, sanoi:

"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."

(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)

Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."

Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.

Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä. Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.

Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:

Isäni!

Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa "Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä. Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan" isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan!

Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.

Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet jalo ihminen!

Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:

... Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä, että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon, että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet, että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä, hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?

... Sinä olet murhaaja!

... Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen, kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen, pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut, Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.

... Sinä olet murhaaja!

Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja pöyristyttäviä aavistuksia.

* * * * *

Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä enää tunsi samaksi mieheksi.

Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi, tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.

Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää alaspainuneena.

Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.

Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään. Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.

Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.

Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo. Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.

Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja. Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.

Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta -- hänen kirjoituspöytänsä avain.

Kirje kuului näin:

Kallis puolisoni!

Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle. Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala teitä siunatkoon!

Timea.

Eikö mitään muuta!

Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!

Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen aivoihinsa kamala ajatus.

Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista... Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua... Muuttaessaan Ali Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken. Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen, että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.

Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki -- ja silloin hän halveksii puolisoaan.

Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa tämän salaisuuden perille?

Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös -- vaiko alaspäin. -- Alaspäin?

"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan', ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt, mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"

Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut palata kuin lyöty vihollinen.

Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä, ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan. Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.

Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee kirkas päivänvalo.

Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne. Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen vaimolleen.

Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli vakavasti päättänyt palata saarelle.

Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä, koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava, maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä, tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.

"Galambocz'in hyttyset tulevat!"

Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho, jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle, ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.

Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut omiaan käännyttämään hänet takaisin.

Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne, minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa, taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.

Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän oli pelastunut.

Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa. Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.