Part 6

Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.

Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut, ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle Halkiovuoren alueelle.

— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt pojan ja kehottanut odottamaan.

Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.

Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle? Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.

Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi. Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin sopivaa nousta vuorelle.

Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen. Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy, käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi, että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:

— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä. Henki on kysymyksessä.

Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?

Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä, mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi, että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista. Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi, että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut iankaikkisesti virua.

Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.

Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.

— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät, ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.

— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen partiolaisen on toteltava?

— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa ei saa välittää sellaisista varoituksista.

— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.

— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät, mikä työ minulla on suoritettava.

— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu, saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden. Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän, mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On odotettava.

— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?

Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.

— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.

— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa vielä menetetään?

— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. — Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin... Pusu ja minä hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.

— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!

XII

PIRUNKAUKALO

— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.

— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja metsässä, virkkoi Manski.

— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan, mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita, joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.

— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.

— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.

— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.

— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. — Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.

— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija saapuu. Huomio!

Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.

— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.

Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.

Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat muitten luo ja Piksa sanoi:

— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat, jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.

— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo suunne puhtaaksi!

— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.

— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain hajoiteta muutenkin pieniä voimia?

— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään, niin... hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua, miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle, ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman vartijaa.

Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat painuivat miettiväisinä perässä rantaan.

— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.

— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian myöhäistä.

Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi veneen kokassa kohisi.

— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi, jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.

— Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!

— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia, ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.

— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.

Leirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.

— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia...

— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.

— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.

— Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?

Manski pudisti päätään.

— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse, kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta, eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin kuluttua — ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi — missä se pelastusköysi on, Reino?...

Hänen määräyksensä keskeytyivät.

— Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.

— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.

— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski, temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.

— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.

Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.

Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä, kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä, mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.

— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin tekemisissä kaiken kanssa.

— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle puolen saakka.

He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa metsoa.

— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi uudelleen!

He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona. Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja sulkeutuvan.

— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut ummessa.

— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki. Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon. Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.

— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä laskeudun alas tutkimaan.

Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon. Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.

— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä löysin!

— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.

— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä pimeäksi luolaksi.

— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.

— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää. Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.

Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui itse halkioon.

— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.

— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme, kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.

Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa, kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.

Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja kosteammaksi.

Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä. Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden värisyttävän itseään.

Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.

Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi, että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.

— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä tulee vastaan.

Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten. Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa kuulivat yläpuolelta käheän äänen:

— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki s...n kukkopöksyt jo olla kiikissä.

XIII

AAMOS KAINO KASPERI LAX

Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana, kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida leiriä.

Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.

Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen. Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka kädessä. Oli saanut toruja.

Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa. Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle. Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?

Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen. Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa. Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.

Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat, kun ei kukaan heistä tullut takaisin?

Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun ei kukaan palannut?

No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.

Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.

— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät, mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.

— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä äänellään.

Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli. Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.

Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.

— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.

— Pitä kitas, penikka.

Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.

Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin, mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut kaikki, mitä halusi?