Part 5

— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte uskollisuutta...

— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita, yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme poikaliiton, kuului sekavana kuorona.

— Hiljaa, huusi puheenjohtaja.

— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin, joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden, uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —

— Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!

— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista, kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.

— Puheenjohtaja, puheenjohtaja!

— Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.

— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora partiolainen?

— Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta — ulos — alas — katalaa —

— Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.

Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn, hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.

— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut elävältä ilman leipäkorttia...

— Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.

Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.

— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous keskeytetään puoleksi tunniksi.

Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.

— Sepä ihme, huusi Irja. — Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?

— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla polkupyörällä ja tarkastin kaikki.

— No?

— Ei jälkeäkään.

Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja tervehtivät.

— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli "Korven laulajain" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten koskille katsomaan veneen tuloa.

Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana näyttäjänä.

— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja Mikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.

— Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. — Perin vaatimaton vain.

— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole, puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. — Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan, tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen.

Ja selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.

Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.

— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin aaveita näkevä.

— Katsos, Irja, katsos!

— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:... _niiden leviämisestä ja laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin_. Mitä se merkitsee, Mikko?

— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa. Saara, mistä sait tämän paperin?

— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen...

— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta, sanoi Mikko kiihkeästi.

— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, — mutta en ollenkaan ymmärrä...

— En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.

X

KOSKIONNETTOMUUS JA LAMPUN LÖYTÖ

Monenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin kanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä läikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt ne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he olivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa heistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia eroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista partiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat sanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen takana.

Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo? Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt? Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.

Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä ja hänen äänensä sointu.

Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä selvempänä.

— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan! Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se päättyy voihkinaan.

— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.

— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat veneessä, nuhtelivat neitoset.

Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla. Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta, että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä toiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin, Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.

Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.

Hetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.

— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua. Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.

— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti — naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.

— Irja... Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului Vähän-Hiiden mutkasta huuto:

— Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.

— Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!

Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.

— Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.

— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut. Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.

Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua, hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.

— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.

Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui lähemmäs.

— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs kaupunkilaisneitonen.

Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä.

— Voi, voi, voi, vaikersi joku.

— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy juosta.

— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan päässeet.

Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.

— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.

Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.

— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on kauheaa.

Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.

— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!

— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!

— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse elävänä.

Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle. Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.

Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa vauhtia painamaan kosken alle.

Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia, kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt veneeseen.

— Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. — Mennään hakemaan.

Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa makaavan toverinsa ympärillä.

— Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?

— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut liikaa.

Maassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen raivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli kouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi ähkien ja mölisten maata.

— Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen kouristuksen.

— Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin mieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa. Eikö kukaan osaa auttaa?

— Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne, sanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui kiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.

— En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän on saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta vaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on puhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja, ellei hän voi tulla tänne. — Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon, ottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja kaikki kiristävä pois.

Nopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden huivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi yhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.

— Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas, kimiläiset — hän vihelsi rannalta pari poikaa — valmistakaa hyvät puseropaarit — kannamme tämän sairaan sitten taloon.

Rannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset väsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta kaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana edelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.

— Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan naarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. — Sieltä ne kivien välistä ehkä löydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.

Pari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse häviten.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.

— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.

Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli liikuttava.

Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:

— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. — Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä poskilihaksissa näkyi outo nykäys.

Lamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.

— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä kuin uinut, Akki?

— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —

— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa, sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan, ja maalle he minut saivat.

— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä, vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.

Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari viikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja kaatunut.

Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi, partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.

Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään, mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.

Kun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:

— Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?

— Kyllä.

— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan. Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.

Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä "Kalliosaaren kummeli hohtaa", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan hänen mieleensä.

— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi, muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun isäsi salaperäisen paperin löytänyt?

— Muisti — vastasi Mikko mietteissään. —

Hän oli löytänyt sen Halkiovuoren metsästä.

XI

"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!"

Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui, makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä. Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki, sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava. Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan pelon aikaansaamaa päätöstä?

Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.

Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta, tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa. Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.

Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa. Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.

Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja "valaanpyyntileikkiä". Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.

Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko asian lyhyesti.

— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita, jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta, mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.

Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.

— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.

— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?

Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.

— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.

— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt, kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään lähtökohtaa?

— Emme voi, emme saata mitään sanoa.

Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja tuosta kauhun illasta lähtien.

No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä, kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille teilleen.