Part 4

"Tulitustaidon, tulitustaidon, te tarkoitatte", sanoi bengaalituli; "min‰ tied‰n, ett‰ se on tulitustaito, sill‰ min‰ n‰in sen kirjoitettuna oman koteloni kyljess‰."

"Mutta min‰p‰ sanoin kuritustaito", vastasi raketti vakavalla ‰‰nell‰, ja bengaalituli oli niin h‰peiss‰ns‰, ett‰ h‰n alkoi s‰tti‰ pient‰ s‰hik‰ist‰, n‰ytt‰‰kseen h‰nelle, ett‰ h‰n viel‰kin oli t‰rke‰ henkilˆ.

"Min‰ sanoin", jatkoi raketti, "min‰ sanoin niin, mit‰ min‰ oikeastaan sanoin?"

"Te puhuitte itsest‰nne", vastasi roomalainen kynttil‰.

"Tietysti; min‰ puhuin juuri jostakin hyvin huvittavasta aiheesta, kun minua niin raa'asti keskeytettiin. Min‰ vihaan raakuutta ja huonoja tapoja, sill‰ min‰ olen hyvin arkaluontoinen. Ei kukaan koko avarassa maailmassa ole yht‰ arkaluontoinen kuin min‰, siit‰ olen aivan varma."

"Mit‰ merkitsee arkaluontoinen ihminen?" sanoi s‰hik‰inen roomalaiselle kynttil‰lle.

"Arkaluontoinen on se, joka aina astuu toisten ihmisten varpaille sen vuoksi, ett‰ h‰nell‰ itsell‰‰n on liikavarpaita", vastasi roomalainen kynttil‰ hiljaa kuiskaten; ja s‰hik‰inen oli v‰h‰ll‰ haljeta naurusta.

"Mit‰ te siell‰ nauratte?" kysyi raketti; "min‰ en naura."

"Min‰ nauran siksi, ett‰ mieleni on iloinen", vastasi s‰hik‰inen.

"Sep‰ on kovin itsek‰s syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mit‰ oikeutta teill‰ on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin, voisitte ajatella minua. Min‰ ajattelen aina itse‰ni, ja vaadin, ett‰ kaikki muutkin sit‰ tekisiv‰t. Sit‰ sanotaan myˆt‰tuntoisuudeksi. Se on kaunis hyve, ja minulla on sit‰ suuressa m‰‰r‰ss‰. Ajatelkaahan esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin t‰n‰ iltana, mik‰ onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eiv‰t koskaan en‰‰ tulisi onnellisiksi, koko heid‰n el‰m‰ns‰ olisi pilattu; ja kuningas, sen tied‰n, ei voisi sit‰ kest‰‰. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa t‰rkeytt‰ni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."

"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttil‰, "niin on viisainta pysy‰ kuivana."

"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielell‰; "senh‰n tavallinen j‰rkikin ymm‰rt‰‰."

"Tavallinen j‰rki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te unohdatte, etten min‰ ole yht‰‰n tavallinen, vaan aivan erikoinen. No, tavallista j‰rke‰ voi kell‰ hyv‰ns‰ olla edellytt‰en, ett‰ mielikuvitus kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sill‰ en koskaan n‰e asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; min‰ kuvailen ne aina aivan erilaisiksi mieless‰ni. Mit‰ nyt minun kuivanapysymiseeni tulee, niin ei t‰‰ll‰ ole ket‰‰n, joka k‰sitt‰isi minun tunteellista luonnettani. Kaikeksi onneksi en pid‰ siit‰ lukuakaan. Ainoa mik‰ el‰m‰ss‰ pit‰‰ ihmisen pystyss‰ on se tieto, ett‰ kaikki muut ovat ‰‰rettˆm‰n mit‰ttˆmi‰, ja t‰m‰ asia on aina ollut minulle hyvin selv‰. Mutta ei kell‰‰n teist‰ ole syd‰nt‰. T‰ss‰ te vain nauratte ja ilkamoitte, ik‰‰nkuin prinssi ja prinsessa eiv‰t juuri ‰sken olisi viett‰neet h‰it‰."

"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia? T‰m‰h‰n on kaikkein iloisin p‰iv‰, ja kun min‰ lenn‰n ilmaan, niin aion kertoa siit‰ t‰hdille. Saattepa n‰hd‰ kuinka ne tuikkivat, kun kerron heille kauniista morsiamesta."

"Oi, mik‰ typer‰ el‰m‰nkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enp‰ min‰ muuta odottanutkaan. Teiss‰ ei ole kerrassaan mit‰‰n; te olette onttoja ja tyhji‰. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen maahan asumaan, miss‰ olisi syv‰ virta, ja voisihan heill‰ olla pieni poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilm‰inen poika, aivan sellainen kuin prinssi itsekin on; ja voisihan h‰n kerta menn‰ ulos k‰velem‰‰n hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehk‰ suuren seljapuun alle, ja silloin pikku poika voisi pudota syv‰‰n virtaan ja hukkua. Mik‰ hirve‰ onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on todellakin kauheaa! Sit‰ en koskaan voisi kest‰‰."

"Eiv‰th‰n he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen kynttil‰; "ei heit‰ ole mik‰‰n onnettomuus kohdannut."

"Enh‰n min‰ sit‰ sanonutkaan", vastasi raketti; "min‰ sanoin vain, ett‰ voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei siit‰ maksaisi en‰‰ puhua mit‰‰n. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka surevat sit‰, mik‰ on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, ett‰ he mahdollisesti voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."

"Sit‰ te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en tied‰ toista niin kiihkomielist‰ ja teeskentelev‰‰ ihmist‰ kuin te."

"Te olette kaikkein h‰vyttˆminen ihminen, mit‰ koskaan olen tavannut", sanoi raketti, "ettek‰ voi ymm‰rt‰‰ minun yst‰vyytt‰ni prinssiin."

"No, etteh‰n edes tunne h‰nt‰", murisi roomalainen kynttil‰.

"En ole v‰itt‰nytk‰‰n tuntevani h‰nt‰", vastasi raketti. "Ja uskallanpa vakuuttaa, ett‰ jos tuntisin h‰net, niin en olisikaan h‰nen yst‰v‰ns‰. On hyvin vaarallista tuntea yst‰vi‰‰n."

"Koettakaa mielemmin pysytell‰ kuivana", sanoi tulipallo. "Se on t‰rkein asia."

"Hyvin t‰rke‰t‰ teille, sen kyll‰ uskon", vastasi raketti, "mutta min‰ itken, jos minua haluttaa"; ja h‰n purskahti todelliseen itkuun, ja kyyneleet vieriv‰t pitkin h‰nen keppi‰ns‰ aivankuin sadepisarat ja olivat v‰h‰ll‰ kastella kahta pient‰ kovakuoriaista, jotka juuri olivat p‰‰tt‰neet perustaa yhteisen talon ja etsiv‰t itselleen somaa, kuivaa asuntoa.

"Onpa h‰nell‰ kovin runollinen luonne", sanoi tulipyˆr‰, "sill‰ h‰n itkee ilman v‰hint‰k‰‰n syyt‰", ja h‰n huokasi syv‰‰n ja ajatteli puurasiaa.

Mutta roomalainen kynttil‰ ja bengaalituli n‰rk‰styiv‰t ja huusivat kimakalla ‰‰nell‰: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin k‰yt‰nnˆllisi‰, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he sanoivat sit‰ heti hullutukseksi.

Sitten kuu kohosi taivaalle ik‰‰nkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja t‰hdet alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton s‰veli‰.

Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti, ett‰ korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sis‰‰n ikkunasta ja katselivat heit‰, ja suuret, punaiset unikot nyˆkk‰siv‰t p‰‰t‰‰n ja lˆiv‰t tahtia.

Sitten kello lˆi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun viimeinen keskiyˆn lyˆnti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos penkereelle, ja kuningas l‰hetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.

"Antakaa ilotulituksen alkaa", sanoi kuningas, ja kuninkaallinen ilotulittaja kumarsi syv‰‰n ja astui puutarhan per‰lle. H‰nell‰ oli kuusi apulaista, ja kullakin oli tulisoihtu pitk‰n seip‰‰n p‰‰ss‰.

Se vasta n‰ytti kauniilta.

Tss! Tss! sihisi tulipyˆr‰ pyˆriess‰‰n ymp‰ri. Bum! Bum! sanoi roomalainen kynttil‰. Sitten s‰hik‰iset alkoivat tanssia ja bengaalitulet punasivat kaikki punaiseksi. "Hyv‰sti", huusi tulipallo l‰htiess‰‰n lentoon ja sirotellessaan ymp‰rilleen pieni‰ sinisi‰ kipinˆit‰. Bom! Bom! sanoivat tulilenturit, jotka olivat kovin hyv‰ll‰ p‰‰ll‰. Kaikki muut saavuttivat erinomaisen menestyksen paitsi ihmeellinen raketti. H‰n oli niin m‰rk‰ itkustansa, ettei h‰n syttynyt lainkaan. Parasta h‰ness‰ oli ruuti, ja se oli niin kastunut kyynelist‰, ettei se kelvannut mihink‰‰n. Kaikki h‰nen kˆyh‰t sukulaisensa, joita h‰n ei koskaan puhutellut muuta kuin tiuskaten, lensiv‰t ilmaan kuin ihmeelliset, kultaiset tulikukkaset. Koko hovi hurrasi, ja pikku prinsessa nauroi ilosta.

"He s‰‰st‰v‰t minut varmaan jotakin suurta juhlaa varten", sanoi raketti; "niin se varmaankin on", ja h‰n n‰ytti viel‰ entist‰‰n kopeammalta.

Seuraavana p‰iv‰n‰ tyˆmiehet tulivat korjaamaan kaikki paikoillensa.

"Se on varmaan joku l‰hetystˆ", sanoi raketti; "min‰ otan heid‰t kaikella arvolla vastaan;" ja h‰n nosti nen‰ns‰ ylˆs ilmaan ja rypisti kulmakarvojaan, ik‰‰nkuin h‰n olisi ajatellut jotakin t‰rke‰t‰ asiaa. Mutta he eiv‰t panneet h‰neen v‰hint‰k‰‰n huomiota, sill‰ he olivat juuri poismenossa. Mutta yksi heist‰ huomasi h‰net ‰kki‰. "Halloo", h‰n huusi, "kas tuota mokomaa rakettia!" ja h‰n heitti sen aidan yli ojaan.

"Mokoma raketti? Mokoma raketti?" h‰n sanoi pyˆriess‰‰n ilmassa; "mahdotonta! Komea raketti, niinh‰n tuo mies sanoi. Kuuluuhan mokoma ja komea melkein samalta, ja useinpa ne merkitsev‰tkin aivan samaa," ja raketti kupsahti mutaan.

"T‰‰ll‰ ei ole hauska olla", h‰n huomautti, "mutta ehk‰ t‰m‰ on hyvinkin hieno kylpypaikka, jonne minut on l‰hetetty terveytt‰ni hoitamaan. Minun hermoni ovat hyvin huonot ja min‰ tarvitsen lepoa."

Sitten pieni sammakko, jolla oli kirkkaat timanttisilm‰t ja vihre‰, t‰plik‰s takki, ui h‰nen luoksensa.

"Kas vaan, uusi tulokas!" sanoi sammakko. "Mutta eip‰ mik‰‰n ole mudan veroista. Kun minulla vain on oja ja sadevett‰, niin olen onnellinen. Luuletteko, ett‰ iltapuolella sataa? Toivoisinpa sit‰ kernaasti, mutta taivas on aivan sininen ja pilvetˆn. Mik‰ vahinko!"

"Hm! Hm!" sanoi raketti ja alkoi yski‰.

"Kuinka kaunis ‰‰ni teill‰ on!" huudahti sammakko. "Seh‰n on aivan kuin kurnutusta, ja kurnutushan on soinnultaan kaikkein kauneinta maailmassa. Saatte kuulla meid‰n lauluseuraamme illalla. Me istumme vanhassa ankkalammikossa aivan l‰hell‰ talonpoikaistaloa, ja heti kun kuu nousee, niin me aloitamme. Se kuuluu niin kauniilta, ett‰ kaikki valvovat vuoteissaan ja kuuntelevat. Totta tosiaan, eilen viimeksi kuulin em‰nn‰n sanovan ‰idillens‰, ettei h‰n meid‰n t‰htemme saanut unta silm‰‰n koko yˆn‰. Onpa se kovin mieluisaa, kun tiet‰‰ olevansa niin suosittu."

"Hm! Hm!" sanoi raketti vihoissaan. H‰n oli kovin pahoillaan, kun h‰n ei saanut suunvuoroa.

"Ihana ‰‰ni, totta tosiaan", jatkoi sammakko; "toivottavasti te tulette ankkalammikolle. Minun t‰ytyy vartioida tytt‰ri‰ni. Minulla on kuusi kaunista tyt‰rt‰, ja min‰ pelk‰‰n pahasti, ett‰ hauki voisi kohdata heid‰t. H‰n on hirve‰ peto, eik‰ arastele yht‰‰n, vaikka h‰n sˆisi ne aamiaisekseen. N‰kemiin asti; minusta oli tosiaankin hyvin hupaista keskustella teid‰n kanssanne."

"Onpa sekin keskustelua!" sanoi raketti. "Itse te koko ajan olette puhunut. Ei se ole keskustelua."

"Jonkun t‰ytyy kuunnellakin", vastasi sammakko, "ja min‰ puhun yksin mieluimmin. Se s‰‰st‰‰ aikaa ja est‰‰ v‰ittely‰."

"Mutta min‰ pid‰n v‰ittelyst‰", sanoi raketti.

"ƒlk‰‰h‰n toki", sanoi sammakko yst‰v‰llisesti. "V‰ittely on kovin alhaista, sill‰ hienossa seurael‰m‰ss‰ on kaikilla samat mielipiteet. N‰kemiin asti, viel‰ kerran; minun tytt‰reni n‰kyv‰tkin olevan tuolla", ja pikku sammakko ui pois.

"Te olette kovin hermostuttava", sanoi raketti, "ja huonosti kasvatettu. Min‰ vihaan ihmisi‰, jotka puhuvat vain omista asioistansa, niinkuin te teette, silloin kun tahtoisi puhua itsest‰ns‰, niinkuin min‰. Sit‰ min‰ sanon itsekk‰isyydeksi, ja itsekk‰isyys on jotakin kovin inhottavaa, varsinkin sellaiselle luonteelle kuin min‰ olen, sill‰ kaikki tuntevat minun erinomaisen myˆt‰tuntoisuuteni muita kohtaan. Totta tosiaan, teid‰n pit‰isi seurata minun esimerkki‰ni. Parempaa esikuvaa ette voisi saada. Nyt kun teill‰ on siihen tilaisuutta, niin pit‰isitte varanne, sill‰ min‰ l‰hden pian takaisin hoviin. Minua suositaan suuresti hovissa; eilen prinssi ja prinsessa viettiv‰t h‰it‰ minun kunniakseni. Mutta tietysti te ette tied‰ mit‰‰n t‰st‰ kaikesta, sill‰ te olette maalainen."

"H‰nelle ei maksa vaivaa puhua", sanoi p‰iv‰nkorento, joka istui suuren, ruskean osmank‰‰min latvassa; "ei maksa laisinkaan vaivaa, sill‰ h‰n on mennyt pois."

"No, se on h‰nen vahinkonsa, eik‰ minun", vastasi raketti. "En min‰ lakkaa puhumasta h‰nelle vain sen vuoksi, ettei h‰n viitsi kuunnella. Min‰ kuuntelen mielell‰ni omaa ‰‰nt‰ni. Se on minun suurimpia huvejani. Min‰ keskustelen usein pitk‰lt‰ yksikseni, ja min‰ olen niin viisas, ett‰ v‰list‰ en ymm‰rr‰ sanaakaan siit‰ mit‰ sanon."

"Silloin olisi parasta jos pit‰isitte luentoja viisaustieteest‰", sanoi p‰iv‰nkorento; ja h‰n levitti kauniit harsomaiset siipens‰ ja lensi ylˆs ilmaan.

"Kuinka tyhm‰ h‰n oli, kun ei j‰‰nyt t‰nne!" sanoi raketti. "Olen aivan varma siit‰, ettei h‰nell‰ usein ole niin hyv‰ tilaisuus henke‰ns‰ kehitt‰‰. Mutta mit‰p‰ min‰ siit‰ v‰lit‰n. Sellainen nero kuin min‰ saa kerran viel‰ tunnustusta;" ja h‰n vajosi hiukan syvemm‰lle mutaan.

Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui h‰nen luoksensa. H‰nell‰ oli keltaiset s‰‰ret ja uimajalat ja h‰nen huojuvaa k‰ynti‰ns‰ ihailtiin suuresti.

"Kvak, kvak, kvak", h‰n sanoi. "Kuinka lystikk‰‰n n‰kˆinen te olette! Saanko luvan kysy‰, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako teid‰t sellaiseksi on tehnyt?"

"Kyll‰ sen huomaa, ett‰ te aina olette asunut maalla", sanoi raketti, "muuten te tiet‰isitte kuka min‰ olen. Mutta min‰ suon teille teid‰n typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, ett‰ muut olisivat yht‰ viisaita kuin itse. Te h‰mm‰stytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla, ett‰ min‰ osaan lent‰‰ ilmaan ja pudota alas kultasateena."

"Ei se minusta ole mit‰‰n merkillist‰", sanoi ankka, "kun ei siit‰ kellek‰‰n ole hyˆty‰. Kas, jos te osaisitte kynt‰‰ peltoa niinkuin h‰rk‰, tai vet‰‰ rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin paimenkoira, niin se olisi jotakin."

"Hyv‰ yst‰v‰", sanoi raketti hyvin ylpe‰ll‰ ‰‰nell‰, "min‰ huomaan, ett‰ te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan mit‰‰n hyˆdyllist‰. Meill‰ on erityisi‰ luonnonlahjoja, ja se on aivan riitt‰v‰‰. Min‰ en puolestani ole huvitettu mink‰‰nlaisesta ammatista, kaikkein v‰himmin sellaisista, joita te n‰ytte suosittelevan. Minun mielest‰ni tosiaankin ruumiillinen tyˆ on sopivaa vain niille, jolla ei ole mit‰‰n muuta teht‰v‰‰."

"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eik‰ koskaan riidellyt kenenk‰‰n kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta min‰ toivon joka tapauksessa, ett‰ te asetutte t‰nne asumaan."

"Ei, hyv‰nen aika", huudahti raketti. "Min‰ olen vieras t‰‰ll‰, hieno vieras. Minusta t‰m‰ paikka on kovin ik‰v‰. Ei t‰‰ll‰ ole seuraa eik‰ rauhaa. T‰‰ll‰ tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Min‰ menen takaisin hoviin, sill‰ min‰ tied‰n, ett‰ minun el‰m‰nteht‰v‰ni on her‰tt‰‰ huomiota maailmassa."

"Min‰ itse aioin kerran astua julkiseen el‰m‰‰n", huomautti ankka; "on niin paljon, mik‰ kaipaisi parannusta. Er‰‰ss‰ kokouksessa min‰ nousinkin puhujalavalle, ja me teimme p‰‰tˆksi‰, jotka tuomitsivat kaiken sen, mist‰ me emme pit‰neet. Mutta eiv‰tp‰ ne suuresti vaikuttaneet. Nyt min‰ el‰n vain kotona ja hoidan perhett‰ni."

"Min‰ olen luotu julkista el‰m‰‰ varten", sanoi raketti, "samoin kaikki minun sukulaisenikin, viel‰p‰ kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun me astumme esiin, her‰t‰mme me suurta huomiota. En ole viel‰ itse esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis n‰ky. Mit‰ taas kotiel‰m‰‰n tulee, niin siin‰ ihminen vanhenee kovin pian, ja ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksist‰."

"Ah, el‰m‰n korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka; "t‰st‰ muistuukin mieleeni, kuinka n‰lk‰inen min‰ olen"; ja h‰n ui alas virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."

"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa h‰nt‰. "Sep‰ hyv‰, ett‰ h‰n meni", h‰n sanoi itseksens‰, "h‰n on hyvin v‰h‰lahjainen"; ja raketti vajosi viel‰kin syvemm‰lle mutaan ja rupesi tuumimaan ihmisneron yksin‰isyytt‰, kun ‰kki‰ kaksi pient‰ poikaa valkoisissa takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.

"Nyt l‰hetystˆ saapuu", sanoi raketti ja koetti n‰ytt‰‰ hyvin arvokkaalta.

"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppi‰! Mitenk‰ se on t‰nne tullut", ja h‰n onki raketin ylˆs ojasta.

"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinh‰n h‰n sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, h‰n luulee minua hoviherraksi."

"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."

He panivat risut yhteen kasaan, heittiv‰t raketin p‰‰llimm‰iseksi ja sytyttiv‰t tulen.

"T‰m‰p‰ on mainiota", huusi raketti, "he p‰‰st‰v‰t minut lentoon keskell‰ valoisaa p‰iv‰‰, niin ett‰ jokainen voi n‰hd‰ minut."

"Pannaanpas maata", sanoivat pojat, "ja kun me her‰‰mme, niin vesi on kiehunut"; ja he heitt‰ytyiv‰t pitk‰kseen ruohoon ja sulkivat silm‰ns‰.

Raketti oli hyvin m‰rk‰, jotta kesti kauan ennenkuin se rupesi palamaan. Mutta vihdoin tuli tarttui siihen.

"Nyt min‰ lenn‰n ilmaan!" h‰n huusi ja h‰n ojensi itsens‰ hyvin j‰yk‰ksi ja suoraksi. "Min‰ lenn‰n t‰hti‰kin korkeammalle, paljoa korkeammalle kuin kuu, ja aurinkoakin korkeammalle. Totta tosiaan, min‰ lenn‰n niin korkealle ett‰ --"

Ts! Ts! Ts! ja h‰n lensi suoraan ilmaan.

"Ihanaa!" h‰n huudahti. "T‰ll‰ tavalla min‰ lenn‰n ikuisesti. Mik‰ menestys minulla oli!"

Mutta ei kukaan n‰hnyt h‰nt‰.

Sitten h‰n tunsi kummallista syyhytyst‰ ylt'yleens‰.

"Nyt min‰ r‰j‰hd‰n", h‰n huusi. "Min‰ sytyt‰n koko maailman tuleen ja her‰t‰n niin suurta huomiota, ettei kukaan muusta puhukkaan kokonaiseen vuoteen." Ja tietysti h‰n r‰j‰htikin. Rits! Rats! paukkui ruuti. Siit‰ ei ollut ep‰ilyst‰k‰‰n.

Mutta kukaan ei kuullut, ei edes nuo pienet pojat, sill‰ he nukkuivat sike‰sti.

H‰nest‰ ei ollut muuta j‰ljell‰ kuin keppi, ja se putosi hanhen selk‰‰n, joka juuri k‰veli ojan reunalla.

"Hyv‰ Jumala!" huusi hanhi. "Rupeaako nyt keppej‰ satelemaan"; ja h‰n kiiruhti veteen.

"Tiesinh‰n sen, ett‰ her‰tt‰isin suurta huomiota", l‰‰h‰tti raketti ja sammui.