Part 3

"'Kuinka hyvin sin‰ puhut!' sanoi myll‰rin vaimo kaataen itselleen lasillisen l‰mmint‰ olutta; 'min‰ olen jo niin uninenkin, aivankuin olisin istunut kirkossa'.

"'Monet ihmiset tekev‰t hyv‰‰', vastasi myll‰ri, 'mutta hyvin harvat puhuvat hyvin, ja se todistaa, ett‰ puhuminen on noista molemmista asioista vaikeampaa ja myˆs paljoa hienompaa'; ja myll‰ri katsoi ankarasti pˆyd‰n yli pieneen poikaansa, joka h‰pesi niin kovasti, ett‰ h‰n painoi p‰‰ns‰ alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat h‰nen teekuppiinsa. Mutta olihan h‰n niin pieni, ett‰ teid‰n tulee antaa h‰nelle anteeksi."

"T‰h‰nkˆ juttu loppui?" kysyi vesirotta.

"Tietysti ei", vastasi viheri‰varpunen, "se on vasta alku."

"Sitten te olette aivan aikanne j‰ljess‰", sanoi vesirotta. "Kaikki hyv‰t kertojat alkavat nyky‰‰n lopusta, kertovat sitten alun ja lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Min‰ kuulin kaiken tuon pari p‰iv‰‰ sitten er‰‰lt‰ arvostelijalta, joka k‰veli lammikon reunalla er‰‰n nuoren miehen seurassa. H‰n puhui hyvin pitk‰lt‰ t‰st‰ asiasta, ja h‰n oli aivan varmaan oikeassa, sill‰ h‰nell‰ oli siniset silm‰lasit ja kalju p‰‰, ja joka kerta kun nuori mies teki jonkun huomautuksen, niin h‰n aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyv‰ ja jatkakaa kertomustanne. Min‰ pid‰n hyvin paljon myll‰rist‰. Minulla on itsell‰nikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin ymm‰rr‰mme toisiamme."

"No niin", sanoi viheri‰varpunen hyppien toiselta jalalta toiselle, "niinpian kuin talvi oli kulunut ja kev‰tesikkojen kellert‰v‰t t‰hdet alkoivat aueta, sanoi myll‰ri vaimollensa, ett‰ h‰n aikoi menn‰ pikku Hannun luo.

"'Oletpa sin‰ hyv‰syd‰minen!' huudahti h‰nen vaimonsa; 'aina sin‰ vain muita ajattelet. Mutta ‰l‰h‰n unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia varten'.

"Myll‰ri kiinnitti tuulimyllyns‰ siivet kiinni vahvalla rautaketjulla ja astui m‰ke‰ alas kori k‰sivarrella.

"'Hyv‰‰ huomenta pikku Hannu', sanoi myll‰ri.

"'Hyv‰‰ huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, ett‰ suu ulottui toisesta korvasta toiseen.

"'Kuinka sin‰ olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi myll‰ri.

"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka yst‰v‰llinen sin‰ olet, kun kysyt. Olihan talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kev‰t tullut, ja min‰ olen niin iloinen, sill‰ kaikki kukkani kasvavat hyvin!'

"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi myll‰ri, 'ja tuumimme mitenk‰h‰n sin‰ tulit toimeen'.

"'Sep‰ vasta oli yst‰v‰llist‰', sanoi Hannu. 'Min‰ puolittain jo pelk‰sin, ett‰ olitte unohtaneet minut'.

"'Hannu, sin‰ ihmetyt‰t minua', sanoi myll‰ri; 'yst‰vyytt‰ ei koskaan unohdeta. Seh‰n siin‰ juuri on niin ihmeellist‰, mutta min‰p‰ luulen, ettet sin‰ ymm‰rr‰ el‰m‰n runollisuutta. Kuinka kauniit sinun kev‰tesikkosi ovat, kesken kaikkea!'

"'Ne ovat ihmeen suloisia', sanoi Hannu, 'ja mik‰ onni, ett‰ niit‰ on niin paljon. Aion vied‰ ne torille ja myˆd‰ ne pormestarin tytt‰relle, ja sitten saan rahaa, mill‰ lunastan takaisin kottik‰rryni'.

"'Lunastat takaisin kottik‰rrysi? Eth‰n tarkoittane, ett‰ olisit myˆnyt ne? Kuinka typer‰‰ se olisi ollut!'

"'No niin', sanoi Hannu, 'se oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Katsos, minun oli kovin vaikea tulla toimeen talvella, eik‰ minulla ollut rahaa, mill‰ olisin edes leip‰‰ ostanut. Siksip‰ mˆin ensin hopeanapit pyh‰takistani ja sitten hopeavitjani ja suuren piippuni, ja vihdoin mˆin kottik‰rrynikin. Mutta nyt min‰ ostan ne kaikki takaisin'.

"'Kuules, Hannu', sanoi myll‰ri, 'min‰ annan sinulle kottik‰rryt. Eiv‰t ne ole hyv‰ss‰ kunnossa; toinen laita on haljennut ja pyˆr‰npuolat ovat hiukan ep‰kunnossa. Mutta sittenkin min‰ lahjoitan ne sinulle. Min‰ tied‰n olevani hyvin jalomielinen, ja moni pit‰isi minua aivan hulluna, kun luovun niist‰, mutta min‰ en olekkaan niinkuin muut ihmiset. Minun mielest‰ni jalomielisyys on t‰rkeint‰ yst‰vyydess‰, ja sit‰paitsi on minulla itsell‰ni uudet kottik‰rryt. Niin, ole huoleti, min‰ annan sinulle kottik‰rryni.'

"'Tosiaankin, oletpa sin‰ jalomielinen', sanoi pikku Hannu, ja h‰nen lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvonsa loistivat ilosta. 'Kyll‰ min‰ ne helposti korjaan, sill‰ minulla on lautapalanenkin kotona'.

"'Lautapalanenko!' sanoi myll‰ri; 'sit‰h‰n min‰ juuri tarvitsisin korjatakseni ladon kattoa. Siin‰ on suuri reik‰, ja vilja tulee aivan kosteaksi, jollen korjaa sit‰. Kuinka hyv‰, ett‰ puhuit siit‰! Ihan ihmeellist‰, miten hyv‰‰ tekoa seuraa aina toinenkin. Min‰ olen antanut sinulle kottik‰rryni, ja nyt sin‰ annat minulle lautasi. Tietysti kottik‰rryt ovat paljoa arvokkaammat kuin lauta, mutta todellinen yst‰v‰ ei koskaan laske sill‰ tavalla. Anna se minulle heti paikalla, ja min‰ annan viel‰ t‰n‰‰n korjata latoni'.

"'Tietysti', sanoi pikku Hannu, juoksi liiteriin ja veti laudan esiin.

"'Ei t‰m‰ laudanpala pitk‰ ole', sanoi myll‰ri katsellen sit‰, 'ja pelk‰‰np‰, ett‰ kun min‰ olen korjannut ladon katon, niin siit‰ ei j‰‰ sinulle kottik‰rryjen korjausta varten; mutta mink‰s min‰ sille mahdan. Ja kun min‰ nyt olen antanut sinulle kottik‰rryt, niin sin‰ varmaan annat minulle hiukan kukkia. T‰ss‰ on kori ja muista t‰ytt‰‰ se aivan t‰yteen.'

"'Aivan t‰yteenkˆ?' sanoi pikku Hannu hiukan alakuloisesti, sill‰ kori oli todellakin hyvin suuri, ja jos h‰n t‰ytt‰isi sen, niin ei j‰isik‰‰n mit‰‰n j‰ljelle myˆmist‰ varten, ja h‰n oli hyvin halukas saamaan hopeanappinsa takaisin.

"'No', sanoi myll‰ri, 'kun min‰ annoin sinulle kottik‰rryt, niin eip‰ minusta ole liikaa, jos saan sinulta muutamia kukkia. Ehk‰p‰ olen v‰‰r‰ss‰, mutta min‰ luulin, ett‰ yst‰vyys, todellinen yst‰vyys, olisi vapaa kaikesta itsekk‰isyydest‰.'

"'Rakas yst‰v‰ni, paras yst‰v‰ni', huudahti pikku Hannu, 'sin‰ saat kaikki kukkaset puutarhastani. Sinun mielipiteesi ovat minulle paljoa rakkaammat kuin hopeanappini;' ja kiiresti h‰n poimi kaikki kev‰tesikkonsa ja t‰ytti niill‰ myll‰rin korin.

"'Hyv‰sti, pikku Hannu', sanoi myll‰ri astuessaan m‰ke‰ ylˆs lauta olkap‰‰ll‰‰n ja suuri kori k‰dess‰‰n.

"'Hyv‰sti', sanoi pikku Hannu ja h‰n jatkoi iloisesti ojankaivuutaan, sill‰ h‰n oli niin mieliss‰‰n kottik‰rryist‰.

"Seuraavana p‰iv‰n‰ h‰n paraillaan kiinnitti kˆynnˆskuusamaa ovensa edustalla, kun h‰n kuuli myll‰rin ‰‰nen tienvierest‰. H‰n hypp‰si alas tikapuilta ja juoksi puutarhaan, katsellen aitauksen yli.

"Siin‰ myll‰ri seisoi suuri jauhos‰kki sel‰ss‰.

"'Rakas, pikku Hannu', sanoi myll‰ri, 'viitsisitkˆ sin‰ vied‰ t‰m‰n jauhos‰kin torille?'

"'Oi, olen hyvin pahoillani', sanoi Hannu, 'mutta minulla on kovin paljon puuhaa t‰n‰‰n. Kˆynnˆskasvit ovat kiinnitett‰v‰t ylˆs ja kaikki kukat kasteltavat ja hein‰ niitett‰v‰.'

"'No', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ ep‰yst‰v‰llinen kun kiell‰t, vaikka min‰ annan sinulle kottik‰rryt'.

"'Oi, ‰l‰ sano sit‰', huudahti pikku Hannu, 'en min‰ mist‰‰n hinnasta maailmassa tahtoisi olla sinulle ep‰yst‰v‰llinen'; ja h‰n juoksi sis‰‰n ottamaan lakkiansa ja l‰ksi matkaan suuri s‰kki sel‰ss‰‰n.

"P‰iv‰ oli kovin kuuma ja tie hirve‰n tomuinen, ja ennenkuin Hannu oli ehtinyt kymmenennen kilometritolpan kohdalle, oli h‰n niin v‰synyt, ett‰ h‰nen t‰ytyi istahtaa maahan ja lev‰t‰. H‰n kulki kuitenkin rohkealla mielell‰ eteenp‰in, ja vihdoin h‰n saapui torille. Odotettuaan siell‰ jonkun aikaa h‰n sai jauhos‰kin myˆdyksi hyv‰st‰ hinnasta, ja sitten h‰n palasi heti kotiin, sill‰ h‰n pelk‰si muuten illan k‰yv‰n kovin myˆh‰iseksi, ja kohtaavansa ehk‰ rosvoja tiell‰.

"'T‰m‰ on ollut raskas p‰iv‰', puheli pikku Hannu itseksens‰ menness‰‰n makuulle, 'mutta olen kuitenkin iloinen, ett‰ suostuin myll‰rin pyyntˆˆn, sill‰ h‰n on minun paras yst‰v‰ni, ja sit‰paitsi h‰n antaa minulle kottik‰rryt.'

"Varhain seuraavana aamuna myll‰ri tuli hakemaan rahaa, jonka Hannu oli saanut jauhos‰kist‰, mutta poika oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n makasi yh‰ vuoteessaan.

"''Totta tosiaan', sanoi myll‰ri, 'oletpa sin‰ kovin laiska. Pit‰isih‰n sinun tehd‰ ahkerammin tyˆt‰, kun min‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt. Laiskuus on suuri synti, enk‰ tahtoisi ett‰ kukaan minun yst‰vist‰ni olisi laiska tai kuhnustelija. ƒl‰ ole pahoillasi, vaikka puhun n‰in suoraan sinulle. Tietysti en sit‰ tekisi, jollen olisi yst‰v‰si. Mutta mit‰ hyˆty‰ on yst‰vyydest‰, jollei voi puhua asiat suoraan? Jokainen voi imarrella ja mielistell‰, mutta todellinen yst‰v‰ puhuu aina ik‰vi‰ asioita, eik‰ arastele tuottaa toiselle pahaa mielt‰. Totta tosiaan, todellinen yst‰v‰ tekee sen mielell‰‰nkin, sill‰ h‰n tiet‰‰ tekev‰ns‰ sill‰ hyv‰‰.'

"'Olen kovin pahoillani', sanoi pikku Hannu hieroen silmi‰‰n ja vet‰en yˆmyssyn p‰‰st‰‰n, mutta min‰ olin niin v‰synyt, ett‰ aioin loikoa hetken aikaa viel‰ vuoteessa ja kuunnella lintujen laulua. Tied‰tkˆ, min‰ teen aina paremmin tyˆt‰, kun olen kuunnellut lintujen laulua.'

"'Sep‰ hyv‰', sanoi myll‰ri taputtaen pikku Hannua poskelle, 'sill‰ min‰ tahtoisin, ett‰ tulisit meille niin pian kuin olet pukeutunut, ja korjaisit ladon kattoa.'

"Hannu parka olisi tahtonut tehd‰ tyˆt‰ puutarhassansa, sill‰ h‰nen kukkansa eiv‰t olleet saaneet vett‰ kahteen p‰iv‰‰n, mutta h‰n ei tahtonut kielt‰‰ myll‰rilt‰k‰‰n apuansa, t‰m‰ kun oli h‰nen hyv‰ yst‰v‰ns‰.

"'Olisinko sinun mielest‰si kovin ep‰yst‰v‰llinen, jos sanoisin etten jouda?' h‰n kysyi aralla ‰‰nell‰.

"'No', vastasi myll‰ri, 'eip‰ voi sanoa minun vaativan sinulta liian paljon, koska aikomukseni on antaa sinulle kottik‰rryt; mutta tietysti, jos et huoli tulla, niin teen sen itse.'

"'Oi! Ei mitenk‰‰n', huudahti pikku Hannu; ja h‰n hypp‰si ylˆs vuoteeltaan, puki vaatteet ylleen ja l‰ksi ladolle.

"H‰n teki siell‰ tyˆt‰ kaiken p‰iv‰‰ aina auringonlaskuun saakka, ja illalla myll‰ri tuli katsomaan, miten h‰nen tyˆns‰ sujui.

"Joko olet korjannut rei‰n katossa, pikku Hannu?' huusi myll‰ri iloisella ‰‰nell‰.

"'Nyt se on tehty', vastasi poika laskeutuen alas tikapuilta.

"'Oi!' sanoi myll‰ri, 'ei mik‰‰n tyˆ ole niin hauskaa kuin se, mink‰ toiselle tekee'.

"'Mik‰ ilo saada kuulla sinun puhuvan', vastasi pikku Hannu istahtaen maahan ja pyyhkien otsaansa, 'suuri ilo tosiaankin. Mutta pelk‰‰np‰, etten min‰ koskaan voi saada niin kauniita ajatuksia kuin sinulla on.'

"'Kyll‰ sin‰kin niit‰ saat', sanoi myll‰ri, 'mutta sinun t‰ytyy koettaa parastasi. Toistaiseksi sin‰ ymm‰rr‰t vain k‰yt‰nnˆss‰ yst‰vyytt‰; myˆhemmin opit myˆs ymm‰rt‰m‰‰n sen tietopuolen.'

"'Luuletko sit‰ todellakin?'kysyi pikku Hannu.

"'En ep‰ile sit‰ yht‰‰n', vastasi myll‰ri, 'mutta nyt kun olet korjannut katon, niin voisit menn‰ kotiin lep‰‰m‰‰n, sill‰ huomenna tahtoisin l‰hett‰‰ sinut viem‰‰n lampaani vuorelle.'

"Pikku Hannu parka ei uskaltanut sanoa t‰h‰n mit‰‰n, ja varhain seuraavana aamuna myll‰ri toi lampaansa Hannun mˆkille, ja t‰m‰ l‰ksi niiden kanssa ylˆs vuorelle. Koko p‰iv‰ kului h‰nelt‰ meno- ja tulomatkaan; ja kun h‰n palasi takaisin, niin h‰n oli niin v‰synyt, ett‰ h‰n nukahti tuoliinsa, eik‰ her‰nnyt ennenkuin kirkkaalla p‰iv‰ll‰.

"Kuinka hauskasti minulta aika nyt kuluu puutarhassani', h‰n sanoi ja l‰hti heti tyˆhˆn.

"Mutta eip‰ h‰nell‰ koskaan ollut aikaa hoitaa kukkiansa, sill‰ h‰nen yst‰v‰ns‰, myll‰ri, tuli alituisesti ja l‰hetti h‰net milloin asioille, milloin pyysi h‰nt‰ tyˆhˆn taloonsa. Pikku Hannu oli joskus hyvin alakuloisella mielell‰, sill‰ h‰n pelk‰si kukkien luulevan, ett‰ h‰n oli unohtanut heid‰t kokonaan. Mutta h‰n lohdutti itse‰‰n sill‰ ajatuksella, ett‰ myll‰ri oli h‰nen paras yst‰v‰ns‰. 'Sit‰paitsi', oli h‰nell‰ tapana ajatella, 'antaahan h‰n minulle kottik‰rryt, ja senh‰n h‰n tekee vain jalomielisyydest‰'.

"Siten pikku Hannu teki tyˆt‰ myll‰rille, ja myll‰ri puhui kaikenlaista kaunista yst‰vyydest‰, jonka Hannu merkitsi muistikirjaansa ja luki sit‰ sitten ˆisin, sill‰ h‰n oli ahkera oppimaan.

"Sattuipa nyt er‰‰n‰ iltana, kun pikku Hannu istui uunin ‰‰ress‰, ett‰ ovelta kuului kovaa kolkutusta. Yˆ oli kovin myrskyinen, tuuli puhalsi ja vinkui mˆkin ymp‰rill‰ niin kauheasti, ett‰ Hannu luuli kolkutusta ensin vain myrskyksi. Mutta kolkutus uudistui j‰lleen ja viel‰p‰ kolmannen kerran entist‰‰n kovemmin.

"'Varmaan joku matkustaja raukka', ajatteli pikku Hannu ja juoksi ovelle.

"Siin‰ myll‰ri seisoi lyhty toisessa ja suuri keppi toisessa k‰dess‰.

"'Rakas pikku Hannu', huusi myll‰ri, 'olen suuressa tuskassa. Pikku poikani putosi alas tikapuilta ja loukkasi itse‰‰n, ja min‰ olen menossa hakemaan l‰‰k‰ri‰. Mutta h‰n asuu niin kaukana, ja ilma on niin paha, ja siksip‰ juolahti mieleeni, ett‰ olisi paljoa parempi, jos sin‰ menisit minun sijastani. Tied‰th‰n, ett‰ aion antaa sinulle kottik‰rryt, ja siksi on aivan kohtuullista, ett‰ teet myˆs jotakin minulle.'

"Tietysti', sanoi pikku Hannu, 'olen oikein iloinen, ett‰ tulit minun luokseni, ja min‰ l‰hden heti paikalla matkaan. Mutta lainaa minulle lyhtysi, sill‰ yˆ on niin pime‰, ett‰ helposti voisin pudota ojaan.'

"'Olen hyvin pahoillani', vastasi myll‰ri, 'mutta t‰m‰ on aivan uusi lyhty, ja olisipa suuri vahinko, jos se vahingoittuisi'.

"'No, tulenhan min‰ toimeen ilman sit‰kin', sanoi pikku Hannu ja h‰n otti esille turkkinsa ja l‰mpim‰n punaisen lakkinsa ja k‰‰ri liinan kaulaansa ja l‰ksi matkaan.

"Myrsky oli hirve‰. Yˆ oli niin pime‰, ett‰ pikku Hannu vaivoin saattoi eteens‰ n‰hd‰, ja tuuli niin kovasti, ett‰ h‰nen oli vaikea pystyss‰ pysy‰. Mutta h‰n kulki rohkealla mielell‰, ja astuttuaan kolme tuntia, h‰n saapui tohtorin talolle ja kolkutti ovelle.

"'Kuka siell‰?' huusi tohtori pist‰en p‰‰ns‰ makuuhuoneensa ikkunasta ulos.

"'Pikku Hannu, tohtori'.

"'Mit‰ sin‰ tahdot, pikku Hannu?'

"'Myll‰rinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itse‰ns‰, ja myll‰ri pyyt‰‰ teit‰ heti saapumaan h‰nen luoksensa.'

"'Hyv‰ on!' sanoi tohtori. Ja h‰n k‰ski satuloida hevosensa ja tuoda suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten h‰n tuli alas ja ratsasti myll‰rin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti h‰nen j‰ljiss‰ns‰.

"Mutta myrsky yh‰ yltyi ja sade tulvaili maahan, eik‰ pikku Hannu voinut n‰hd‰ minne h‰n astui, eik‰ jaksanut myˆsk‰‰n pysy‰ hevosen rinnalla. Vihdoin h‰n eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli hyvin vaarallista kulkea, sill‰ se oli t‰ynn‰ syvi‰ koloja, ja tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet lˆysiv‰t seuraavana p‰iv‰n‰ h‰nen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa vesil‰t‰kˆss‰, ja toivat h‰net mˆkkiins‰.

"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sill‰ kaikki pitiv‰t h‰nest‰, ja myll‰ri oli ensim‰inen surusaatossa.

"'Koska min‰ olin h‰nen paras yst‰v‰ns‰', sanoi myll‰ri, 'niin on aivan kohtuullista, ett‰ min‰ saan parhaan paikan;' h‰n astui surusaaton etunen‰ss‰ pitk‰ss‰, mustassa takissansa, ja pyyhki v‰h‰-v‰li‰ silmi‰‰n suurella nen‰liinallansa.

"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi sepp‰, kun hautajaiset olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden hˆystetty‰ viini‰ ja syˆden makeita leivoksia.

"'Min‰ varsinkin kaipaan h‰nt‰', vastasi myll‰ri; 'olinhan jo melkein antanut h‰nelle kottik‰rryni, enk‰ tosiaankaan nyt tied‰, mit‰ niill‰ tehd‰. Ne ovat minulla kotona vain tiell‰, ja ne ovat niin huonossa kunnossakin, etten voisi saada niist‰ yht‰‰n mit‰‰n, jos ne mˆisin. Toisten varon, etten anna mit‰‰n muille. Jalomielisyydest‰ on vain itsell‰ vastusta.'"

"Ent‰ sitten?" sanoi vesirotta pitk‰n vaitiolon j‰lkeen.

"Siihen se loppui", sanoi viheri‰varpunen.

"Mutta kuinka myll‰rin sitten k‰vi?" kysyi vesirotta.

"Oi! sit‰ min‰ en tosiaankaan tied‰", vastasi viheri‰varpunen; "enk‰ min‰ pid‰ sill‰ lukuakaan."

"On aivan selv‰‰, ett‰ te ette ole myˆt‰tuntoinen luonteeltanne", sanoi vesirotta.

"Min‰p‰ luulen, ett‰ te ette ymm‰rr‰ t‰m‰n kertomuksen tarkoitusta", huomautti viheri‰varpunen.

"Mit‰ min‰ en ymm‰rr‰?" huusi vesirotta.

"Sen tarkoitusta."

"Tahdotteko v‰itt‰‰, ett‰ kertomuksella olisi erityinen tarkoituksensa?"

"Tietysti", sanoi viheri‰varpunen.

"Vai todellakin", sanoi vesirotta suutuksissaan, "sen olisitte saanut sanoa minulle ennenkuin aloititte kertoa. Jos sen olisitte tehnyt, niin min‰ olisin sanonut 'Pyh', aivan kuin tuo arvostelijakin. Mutta voinhan sen sanoa viel‰kin." Ja sitten h‰n huusi "Pyh" kimakalla ‰‰nell‰, heilautti h‰nt‰‰ns‰ ja katosi koloonsa.

"Mit‰ te pid‰tte vesirotasta?" kysyi ankka, joka tuli soutaen hetken kuluttua. "Onhan h‰nell‰ hyv‰t puolensa, mutta minulla on nyt kerran ‰idin tunteet, ja joka kerta kun n‰en vanhanpojan, nousee kyyneleit‰ silmiini."

"Pelk‰‰np‰, ett‰ pahoitin h‰nen mielt‰ns‰", vastasi viheri‰varpunen. "Sill‰ min‰ kerroin h‰nelle jutun, jolla oli erityinen tarkoitus."

"Ah, se on aina hyvin vaarallista", sanoi ankka.

Ja min‰ olen yht‰ mielt‰ h‰nen kanssansa.

IHMEELLINEN RAKETTI.

Kuninkaan pojan h‰it‰ oli m‰‰r‰ viett‰‰, ja sen johdosta pantiin toimeen suuria juhlallisuuksia. H‰n oli odottanut kokonaisen vuoden morsiantansa, ja vihdoin t‰m‰ oli saapunut. H‰n oli ven‰l‰inen prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka h‰n oli ajanut reess‰, jota kuusi poroa oli vet‰m‰ss‰. Reki oli aivan kultaisen joutsenen kaltainen, ja joutsenen siipien lomassa makasi pikku prinsessa itse. H‰nen pitk‰, hermeliiniviittansa ulottui aina jalkoihin asti, p‰‰ss‰ h‰nell‰ oli pieni hopeakudoksinen myssy, ja h‰n oli yht‰ kalpea kuin lumipalatsi, jossa h‰n aina asui. H‰n oli niin kalpea, ett‰ kun h‰n ajoi kadulla, niin kaikki ihmiset katselivat h‰nt‰ ihmeiss‰ns‰. "H‰n on kuin valkea ruusu!" he huudahtivat ja heittiv‰t ylh‰‰lt‰ parvekkeilta kukkia h‰nen p‰‰lleen.

Linnanportilla prinssi odotti h‰nt‰. Prinssill‰ oli uneksivat, tummansiniset silm‰t, ja h‰nen hiuksensa olivat kuin hienointa kultaa. Kun h‰n n‰ki prinsessan, niin h‰n polvistui maahan ja suuteli h‰nen k‰tt‰ns‰.

"Sinun kuvasi oli kaunis", mutisi prinssi, "mutta sin‰ itse olet viel‰ paljoa kauniimpi"; ja pieni prinsessa punastui.

"ƒsken h‰n oli kuin valkea ruusu", sanoi nuori paashi naapureillensa, "mutta nyt h‰n onkin punainen ruusu"; ja koko hovi iloitsi.

Seuraavina kolmena p‰iv‰n‰ kuului kaikkialta: "Valkea ruusu, punainen ruusu, punainen ruusu, valkea ruusu;" ja kuningas k‰ski korottaa paashin palkan kaksinkertaiseksi. Mutta kun h‰nell‰ ei yleens‰ ollut yht‰‰n palkkaa, niin ei t‰st‰ korotuksesta ollut h‰nelle paljon hyˆty‰, mutta olihan se suuri kunnia sittenkin, ja siit‰ oli ilmoitus sanomalehdess‰kin.

Kolmen p‰iv‰n kuluttua vietettiin h‰‰t. Se vasta oli erinomainen juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat k‰si k‰dess‰ purppurasamettisen katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienill‰ helmill‰. Sen j‰lkeen olivat suuret hovip‰iv‰lliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa istuivat suuren salin per‰ll‰ ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta. Vain uskolliset rakastajat saattoivat t‰st‰ maljasta juoda, sill‰ kun vilpilliset huulet koskettelivat sit‰, niin se muuttui harmaaksi, himme‰ksi ja sameaksi.

"Seh‰n on p‰iv‰n selv‰‰, ett‰ he rakastavat toisiansa", sanoi pikku paashi, "yht‰ selv‰‰ ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas korotti viel‰kin kerran h‰nen palkkaansa. "Mik‰ erinomainen kunnia!" huudahtivat kaikki hoviherrat.

Aterian j‰lkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat ruusutanssia yhdess‰, ja kuningas soitti huilua. H‰n soitti hyvin huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sit‰ h‰nelle, sill‰ h‰nh‰n oli kuningas. H‰n osasikin soittaa vain kahta laulua, eik‰ h‰n koskaan ollut oikein selvill‰ siit‰, kumpaistako h‰n soitti; mutta eih‰n sill‰ ollut v‰li‰, sill‰ kaikkea, mit‰ h‰n teki, jokainen kehui sanoen: "Mainiota! Mainiota!"

Ohjelman viimeisen‰ numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua juuri keskiyˆn aikana. Pikku prinsessa ei ollut el‰iss‰‰n n‰hnyt ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli k‰skenyt hovi-ilotulittajan n‰ytt‰m‰‰n taitoansa h‰‰p‰iv‰n‰.

"Milt‰ ilotulitus n‰ytt‰‰?" kysyi prinsessa prinssilt‰ er‰‰n‰ aamuna, kun he k‰veliv‰t penkereell‰.

"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa luonnollisemmalta. Min‰ pid‰n ilotulituksesta paljoa enemm‰n kuin t‰hdist‰, sill‰ tiet‰‰ aina edelt‰p‰in, milloin sit‰ saa n‰hd‰, ja se on yht‰ suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun t‰ytyy sit‰ n‰hd‰."

Niinp‰ oli kuninkaan puutarhan per‰lle pystytetty suuret telineet, ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle paikalleen, alkoivat raketit puhua kesken‰‰n.

"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni s‰hik‰inen. "Katsokaahan vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eiv‰tp‰ ne voisi olla kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin mieliss‰ni, ett‰ olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen kehitt‰v‰‰ ja poistaa kaikki ennakkoluulot."

"Ei kuninkaan puutarha ole mik‰‰n maailma, sin‰ hupsu s‰hik‰inen", sanoi suuri roomalainen kynttil‰; "maailma on hirvitt‰v‰n suuri paikka; ja sin‰ tarvitsisit kolme kokonaista p‰iv‰‰, ennenkuin olisit ehtinyt n‰hd‰ sen perinpohjaisesti".

"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti haaveileva tulipyˆr‰, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella syd‰mell‰‰n; "mutta rakkaus ei ole en‰‰ muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat siit‰ niin paljon, ettei kukaan siihen en‰‰ uskonut, eik‰ se minua ihmetyt‰kk‰‰n. Todellinen rakkaus k‰rsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka kerran itsekin -- Mutta mit‰p‰ siit‰ maksaa vaivaa puhua. Runollisuus on ollutta ja mennytt‰."

"Loruja!" sanoi roomalainen kynttil‰, "runollisuus ei koskaan katoa. Se on aivankuin kuu, joka aina el‰‰. Esimerkiksi sulhanen ja morsian, ne rakastavat toisiaan hyvin kiihke‰sti. Minulle kertoi heist‰ t‰n‰ aamuna ruskea patruuna, joka sattumalta oli samassa laatikossa kuin min‰kin, ja oli kuullut viimeiset uutiset hovista."

Mutta tulipyˆr‰ pudisti p‰‰t‰ns‰.

"Runous on kuollut, runous on kuollut, runous on kuollut", h‰n mutisi. H‰n kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat, ett‰ kun he sanovat yht‰ ja samaa asiaa oikein monta kertaa, niin se vihdoin myˆs muuttuu todeksi.

ƒkki‰ kuului ter‰v‰‰, kuivaa ysk‰‰, ja kaikki katsahtivat ymp‰rilleen.

ƒ‰ni l‰ksi pitk‰st‰, kopean n‰kˆisest‰ raketista, joka oli k‰‰ritty pitk‰n kepin p‰‰h‰n. H‰n ysk‰si aina ennenkuin h‰n alkoi puhua, ik‰‰nkuin her‰tt‰‰kseen huomiota.

"Hm! Hm!" h‰n sanoi, ja kaikki muut kuuntelivat paitsi tulipyˆr‰, joka yh‰ pudisteli p‰‰t‰ns‰ ja mutisi: "Runous on kuollut."

"J‰rjestykseen! J‰rjestykseen!" huusi s‰hik‰inen. H‰ness‰ oli hiukan politikoitsijan vikaa, ja h‰n oli aina ottanut innokkaasti osaa vaaleihin, jotta h‰n tunsi tavanmukaiset eduskunnan lauseparret.

"Aivan kuollut", kuiskasi tulipyˆr‰ ja h‰n alkoi nukkua.

Niinpian kuin oli aivan hiljaista ysk‰si raketti kolmannen kerran ja alkoi puhua. H‰n puhui hyvin syv‰ll‰, kirkkaalla ‰‰nell‰, ik‰‰nkuin h‰n olisi sanellut muistelmiansa, ja katseli aina sen henkilˆn olan yli, jolle h‰n puhui. Totta tosiaan, h‰nell‰ oli hyvin hieno k‰ytˆs.

"Mik‰ onni kuninkaan pojalle", h‰n huomautti, "ett‰ h‰n menee naimisiin juuri samana p‰iv‰n‰, jolloin minut lasketaan ylˆs ilmaan. Tosiaankin, jos t‰ten olisi varta vasten j‰rjestetty, niin eip‰ paremmin olisi voinut sattua. Mutta prinsseill‰ on aina hyv‰ onni."

"Hyv‰nen aika!" sanoi pieni s‰hik‰inen. "Min‰ luulin aivan p‰invastoin, ett‰ meid‰t laskettaisiin ilmaan prinssin kunniaksi."

"Ehk‰p‰ teid‰t", h‰n vastasi; "tosiaankin, en ep‰ile sit‰ yht‰‰n, mutta minun laitani on toinen. Min‰ olen hyvin hieno raketti, ja minun vanhempani olivat myˆs hyvin hienoja. Minun ‰itini oli aikoinaan kaikkein enimmin ihailtu tulipyˆr‰, ja h‰n tuli kuuluisaksi sulavan tanssinsa johdosta. Kun h‰n esiintyi julkisesti, niin h‰n kiersi yhdeks‰ntoista kertaa ymp‰ri ennenkuin h‰n sammui, ja joka kerta pyˆr‰ht‰ess‰ns‰ h‰n heitti ilmaan seitsem‰n ruusunpunaista t‰hte‰. H‰n oli kolme ja puoli jalkaa l‰pimitaten ja tehty kaikkein parhaasta ruudista. Minun is‰ni oli raketti samoinkuin min‰kin, ja ranskalaista syntyper‰‰. H‰n lensi niin korkealle, ett‰ ihmiset pelk‰siv‰t, ettei h‰n koskaan palaisi takaisin. H‰n palasi sittenkin, sill‰ h‰n oli yst‰v‰llinen luonteeltansa, ja laskeutuessaan alas h‰n suitsutti kultasadetta ymp‰rilleen. Sanomalehdet kirjoittivat h‰nen esityksest‰‰n hyvin imartelevasti. Sanottiinpa h‰nt‰ hallituksen sanansaattajassa kuritustaidon suurimmaksi voitoksi."