Part 4

ELLI (Hyvin kielevästi). Sinä tiedät, että minä olen myöntyväinen vaimo —

HEIKKI. Ja missä pulassa minä olen.

ELLI. Mutta jos vanhus viipyy täällä vielä viikon.

HEIKKI. Enhän minä sentään voi häntä pois ajaa.

ELLI. Niin minä pyörryn seitsemän kertaa tunnissa.

HEIKKI. Jos hän nyt jo saa tietää ilveilymme —

ELLI. Ellet hyvällä saa häntä pois talosta —

HEIKKI. Niin joudun minä perinnöttömäksi!

ELLI. Niin haen minä sinusta eron —

HEIKKI. Ja minä olen hukassa!

ELLI. Tyttäreni otan mukaani —

HEIKKI. Se on aivan varmaa!

ELLI. Näytä nyt, että olet mies —

HEIKKI. Ole siis ystäväni —

ELLI. Taikka minä eroan!

HEIKKI. Ja rauhoita herttaista puolisoasi!

AARNIO (On Ellin ja Heikin puheen aikana nyökäyttänyt päätään vuoroin kummallekin ja samalla mutissut »Hm! Hm!» Kysyy nyt hetken vaitiolon perästä). Joko olette lopettaneet?

HEIKKI ja ELLI. Jo!

AARNIO. No, kuulkaa sitten minunkin ajatukseni. Minun täytyy sanoa teille, että minä — en ole ymmärtänyt sanaakaan.

HEIKKI ja ELLI. Älä nyt! Se on sentään liikaa! (Samalla kuuluu vasemmalla olevasta huoneesta Lauran kova huuto »Ah!»).

AARNIO ja ELLI. Mikä se oli?

HEIKKI. Tontun ääni! Hän on enon luona — ehkä joku uusi onnettomuus?! (Syöksyy kiireesti huoneeseen vasemmalle).

ELLI. Nyt sinä tiedät tahtoni.

AARNIO. Anteeksi, Elliseni — tähän asti minä en tiedä — yhtään mitään

ELLI (Kiireesti). Ja tiedät toimia sen mukaan.

LAURA (Tulee vasemmalta).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Tulee kiireesti, hyvin kiihkoissaan). Kuulehan, Aarnio, tuo Heikki menee sentään liian pitkälle!

ELLI (Aarniolle). Kuuletko?

LAURA. Ja kuitenkin pitää minun nauraa niin, etten voi oikein suuttuakaan.

ELLI. Mitä sitten on tapahtunut?

LAURA. Ajatelkaas vain! Tuo kevytmielinen ihminen kirjoitti enolleen —

HEIKKI (Tulee vasemmalta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Heikki.

HEIKKI (Syöksyy sisään, poissa suunniltaan). Lapsi! Muuten olen hukassa! Aarnio, lapsi! (Ellille). Arvoisa rouva, taivaan tähden — lapsi!

AARNIO. Oletko sinä hullu?

HEIKKI. Täydellisesti — ja sen lisäksi perheenisä! Minun täytyy jostakin saada lapsi!

AARNIO. Selitähän toki —

HEIKKI. Etkö nyt sitten ymmärrä? Olen kirjoittanut enolle, että minulla on poika, ja nyt —

AARNIO ja ELLI. Mitä?!

HEIKKI. Nyt tahtoo eno nähdä sen — onpa vielä tuonut sille täydellisen pukuvarastonkin —

LAURA. Joka minun heti piti ottaa huostaani, ajatelkaa!

ELLI. Tämä on ihan kauheaa!

AARNIO. Miksi et sanonut sitä meille jo aikaisemmin?

HEIKKI. Tiedäthän sinä minun onnettoman muistamattomuuteni! Mutta mistä minä sen lapsen nyt otan? Herra varjele sentään! (Ellille). Teidän pienokaisenne on saatava avuksi.

ELLI. Ei milloinkaan! Viatonta lastani en anna sellaiseen ilveilyyn.

LAURA. Sehän onkin tyttö.

HEIKKI (Ihan toivottomana). Aivan oikein! Mutta eihän se tee mitään — tänne tyttö vain — peitetään se —

ELLI. Ei ikinä!

HEIKKI. Vain näytteille kuin taideteos.

ELLI. Älkää raivostuttako minua.

LAURA. Hiljaa! Eno tulee.

HEIKKI (Vääntelee tuskissaan käsiään). Ja minä olen lapseton!

PETÄJÄ (Tulee, kainalossaan lasten vaatteita käärössä. Kaikki hyökkäämäisillään pois).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Myöhemmin palvelijatar.

PETÄJÄ. Miksi juoksette kaikki pois?

HEIKKI. Meillä on —

LAURA. Me aioimme —

ELLI (Nopeasti). Ei! Me tuumimme juuri —

LAURA (Nopeasti). Mitenkä tämän huoneen voisi sisustaa teille mukavaksi.

ELLI (Ihmeissään). Mitä?!

LAURA (Hiljaa Ellille). Anna minun hoitaa tämä asia.

PETÄJÄ. Mutta miksi jätit tämän käärön? (Antaa sen Lauralle). Otahan nyt.

HEIKKI (Ottaa nopeesti käärön). Sallikaa — se kuuluu yksistään minulle —

PETÄJÄ. Saanko minä nyt vihdoinkin nähdä suvun jatkajan?

HEIKKI. Heti! — (Hiljaa Ellille). Säälikää minun kauheata tuskaani. (Petäjälle). Hän ei ole vielä kotona.

PETÄJÄ. Eikö?

AARNIO (Hiljaa Ellille). Myönnyhän nyt!

HEIKKI. On palvelijattaren kanssa ulkona. (Vuoden vanhan-lapsen huutoa kuuluu oikealta).

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Yhtäaikaa). Siinä se nyt on!

LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!

AARNIO (Yhtäaikaa). Hyvä tulee!

PETÄJÄ (ihastuneesti). Hih, siellähän perintöruhtinas onkin! Oivallinen sopraano! Minun täytyy puristaa sitä lurjusta vasten sydäntäni. (Aikoo mennä sinne).

HEIKKI (Pidättää häntä). Rakas eno!

ELLI (Menee hänen tiellensä). Se ei saa tapahtua!

PETÄJÄ (Heikille). Laske minut irti! — (Ellille). Älkää sekaantuko perheasioihin.

ELLI (Närkästyneenä miehelleen). Reino!

AARNIO (Kohauttaa olkapäitään).

LAURA (Nopeasti enolle). Lapsi ei ole vielä puettu.

HEIKKI (Nopeasti). Eikä vielä siistittykään,

PETÄJÄ. Ei se tee mitään. (Lapsen huutoa). Kuinka hän huutaa — hän aavistaa läheisyyteni — minun täytyy nähdä hänet.

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä näet, ettei tässä muu auta. (Enolle). Minä haen hänet. (Menee nopeasti 2:seen huoneeseen oikealle).

ELLI (Aarniolle). Nyt minun kärsivällisyyteni loppuu.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Hyvä rouva, minä olen todellakin syytön.

ELLI (Suuttuneena Heikille). Antakaa minun olla rauhassa! Minä puhun nyt mieheni kanssa. Tule tänne, Reino. (Vetää miehensä perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

PETÄJÄ (Heikille, osoittaen Elliä). Mitähän sillä taas on mielessä?

HEIKKI. Lapsellisuuksia, ei mitään muuta.

LAURA (Tulee kantaen pientä lasta [käytettävä suurta nukkea], joka on kiedottu suureen liinaan niin, että vain vähän päätä näkyy. Tässä on pienokainen).

PETÄJÄ. Siinäkö se on? (Katselee lasta — ihastuneesti). Ah, sinä herttaisin pikku mies! Kuinka hän aukaisee silmänsä — anna tänne, käpyseni! (Ottaa Lauralta lapsen).

ELLI (Tulee esiin huutaen). Sitä ette saa tehdä!

PETÄJÄ. Miksi en? Luuletteko, etten minä osaa käsitellä lapsia? (Lapselle, hyvin ystävällisesti ja hellästi). Niin, niin, katso vain minua, lurjus — kuinka hän hymyilee — hän tuntee minut. Niin, niin, pienokaiseni! Minä olen eno — hähhähhäh — nyt hän haukottelee — herranen aika, miten suuri suu tällä tulevalla kansalaisella on.

ELLI. Minä en kestä tätä!

PETÄJÄ. Mikä tämän pienen lurjuksen nimi on?

HEIKKI (Yhtäaikaa). Jooseppi!

LAURA (Yhtäaikaa). Ville!

ELLI (Yhtäaikaa, pistävästi). Mikko!

AARNIO (Yhtäaikaa). Augusta!

PETÄJÄ (Ihmeissään Aarniolle). Augusta?

HEIKKI (Nopeasti). Aukusti— hän sanoi. Se on sama kuin Aaku.

PETÄJÄ. Vai niin! Vankka poika. Mutta kaunis hän ei ole.

ELLI (Pisteliäästi). Vai ei ole?

PETÄJÄ. Eipä tosiaan. Mutta muotohan voi muuttua. Kauniit ihmiset ovat meikein kaikki olleet pieninä tuollaisia irvinaamoja.

ELLI. Nyt olen saanut tarpeekseni valokuvaamisesta. (Menee nopeasti Petäjän luo ja ottaa häneltä lapsen). Sallikaahan! (Lyhyesti ja pistävästi). Hoitaja odottaa. (Menee nopeasti lapsen kanssa oikealle).

PETÄJÄ (Heikille). Kuules, poika, kälysi käyttäytyy minua kohtaan —

PALVELIJATAR (Oikealta). Ruoka on pöydässä.

LAURA (Yhtäaikaa. Itsekseen). Luojan kiitos!

HEIKKI ((Yhtäaikaa). Itsekseen). Vihdoinkin vapaa!

LAURA. Pian, eno, tänne käsivartenne! Soppa ei saa jäähtyä. (Menee Petäjän kanssa oikealle).

ELLI (Tulee samalla ja käy Aarnion kimppuun). Reino, jos tuo vanha, höyläämätön poroporvari vielä kerran.—

HEIKKI (Tarjoaa hänelle käsivartensa). Kaunis rouvaseni — (hyvin hellästi) soppa jäähtyy.

ELLI (Suutuksissaan). Antakaa minun olla rauhassa.

HEIKKI (Väistyy syrjään).

ELLI (Tarttuu Aarnion käsivarteen ja 'puhuu hänelle). Sopan jonka olet itsellesi keittänyt, minä kyllä pidän sinulle kuumana. (Vetäen Aarnion mukanaan pois). Syömisen jälkeen saat kuulla mielipiteeni, nyt mennään.

HEIKKI (On leikkinyt kääröllä ja heiluttaa sitä nyt suuttuneena ja puhuu). Ehei! Tuo rouva on sentään — (Samalla hajoaa käärö ja kaikki vaatteet putoavat hujan hajan lattialle; huudahtaen). Herranen aika! (Noukkii tavaroita lattialta).

AARNIO (Kääntyy vielä ovelta katsomaan). Mitä sinulla siellä on?

HEIKKI (Näyttää pientä lapsentakkia ja sukkia). Jälkiruokaa perheateriaamme. (Sulloo taskunsa täyteen lapsenvaatteita — oikealta kuuluu lapsen itkua, laulua ja keinuttamista). Voi taivaan talikynttilät! Vielä tässä saa kuulla tavanmukaista ruokamusiikkiakin! (Panee päähänsä lapsen myssyn ja työntää lapsen alushameen povitaskuunsa — Suutuksissaan). Nytpä minä vasta olen oikein _onnellinen aviomies!_

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(HEIKKI istuu pöydän luona vasemmalla, vieressään peitetty kehto. Pöydällä piirustuslauta, lyijykyniä j.n.e.).

PALVELIJATAR (katselee ulos ikkunasta).

HEIKKI (Piirtää ja vasemmalla jalallaan keinuttaa. Laulaa. [Voidaan laulaa mitä kehtolaulua tahansa.]). »Nuku, nuku nurmilintu» — (Palvelijatlarelle). Eikö eno jo tule?

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Ei. Seurue on vielä puutarhan portin luona.

HEIKKI (Laulaa). »Väsy, väsy västäräkki» — (Puhuu). Taivaallista huvia tämä — (Laulaa). »Teeppä pellolle pesäsi.» (Puhuu). Jalkani on aivan turtana. — (Laulaa). »Hangolle havumajasi.» (Puhuu). Ja kun vain hetkeksikään keskeytän, alkaa se huutaa niin kauheasti, että korvat lukkoon menevät.

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Autanko minä teitä, herra Tuulispää?

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Pysy paikoillasi, minä tuuditan vaikkapa viimeiseen tuomioon asti. Enon pitää oppia tuntemaan onnellisen aviomiehen urotyöt ja huomata, että — minä olen aviomieheksi — (Lapsi huutaa, hän tuudittaa kovemmin ja puhuu suutuksissaan). Älä mörise, mukula! tuo eläimellinen ääni ei sovi niihin pyhiin säveliin jotka nyt hermostoani jännittävät.

PALVELIJATAR. Eno tulee!

HEIKKI. Mene sitten pian pois! Pian!

PALVELIJATAR (Juoksee oikealle).

HEIKKI (Tuudittaa ja laulaa »Nuku, nuku nurmilintu», samalla piirustaen).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat keskeltä).

TOINEN KOHTAUS.

Heikki. Petäjä. Aarnio.

PETÄJÄ (Aarniolle) Kuinka ihminen sentään voikin erehtyä! Tehän olette erittäin järkevä mies, ja minä kun olen tähän asti pitänyt teitä tohvelisankarina. Älkää pahastuko.

AARNIO. Älkää olko millännekään, minä olen hyvänahkainen mies.

PETÄJÄ. Mutta vaimonne näyttää minusta —

HEIKKI (Laulaa kovemmin).

PETÄJÄ (Kääntyy ja katsoo häneen). Ah — kas tuolla! (Nauraa). Onnellinen aviomies. — Kuinka sinusta nyt on tullut lapsenhoitaja?

HEIKKI (Huoaten). Korkeamman käskystä, rakas eno! Rouva toivoo ja mies tottelee. (Hiljaa Aarniolle). Auta minua!

PETÄJÄ. Lorua! Onko tuo nyt miehen työtä?

HEIKKI. Ei, mutta minun täytyy. (Huoaten). Eikö totta, Aarnio?

AARNIO (Huoaten). Kyllä hänen täytyy.

PETÄJÄ. Sinun vaimosi — eihän toki tuo hellä olento —

HEIKKI (Kiireesti). Oi voi, tämä ei sentään ole kaikkein pahinta. Minun täytyy hakata puitakin — ja kun meillä on iso pyykki, — täytyy minun mankeloida ja silittää —

PETÄJÄ. Se ei ole totta!

HEIKKI (Aarniolle, pyytäen). Aarnio —

AARNIO. Minä — minä en kylläkään ole nähnyt sitä, mutta — totta se on.

PETÄJÄ. Voisiko sellainen olla mahdollista?

HEIKKI. Valitettavasti hyvinkin mahdollista! Minä sanon teille, eno, minun vaimoni on —

LAURÅ (Tulee keskeltä).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Nopeasti). Mikä sinun vaimosi on?

HEIKKI. Koko elämäni onni. (Tuudittaa).

LAURA (Enolle). Siinä hän on oikeassa. (Heikille). Mutta kuinka sinä, ukko kulta, voit poistua luotamme ja ruveta tuudittamaan?

HEIKKI (Toivottoman näköisenä). Sinähän olet käskenyt!

LAURA. Minäkö? Sinä kai näet unta? Nouse ylös.

HEIKKI. Koska välttämättä tahdot — mutta lapsi rupeaa taas huutamaan. (Nousee ylös).

LAURA. Sitten on Aarnio hyvä ja tuudittaa —

AARNIO. Anteeksi — sitä minä saan tehdä muutenkin tarpeeksi usein — joten —

PETÄJÄ (Aarniolle, joka on hänen vieressään). En tiedä ollenkaan mitä poika tahtoo — hänellähän on maailman paras vaimo. Vielä yksi seikka, eikö teidänkin mielestänne olisi parempi, jos — (Vetäytyy Aarnion kanssa perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

HEIKKI (On tähän asti puhunut Lauran kanssa hiljaa ja kiivaasti, tulee hänen kanssaan nyt ihan etualalle). Nyt minä käsitän teidän pirullisen suunnitelmanne! Mutta minä tulen toimeen omin avuinkin, vaikka koko maailma vastaan potkisi.

LAURA (Hiljaa). Kärsivällisyyttä vain, kyllä tästä hyvä tulee.

HEIKKI. Te olette taluttanut minua jo koko päivän narrin nuorassa. (Puhuvat hiljaa).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat taas esiin).

AARNIO (Hyvin arkana Petäjälle). Ah, te laskette leikkiä!

PETÄJÄ (Aarniolle). En tosiaankaan, saatte kohta nähdä!

AARNIO (Itsekseen). Tästä tulee kaunis juttu!

ELLI (Tulee keskeltä).

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Elli. Sitten palvelijatar.

ELLI (Tullen nopeasti). Miksi minun piti jäädä ihan yksin puutarhaan?

AARNIO (Itsekseen). Siinä hän on!

ELLI (Nopeasti). Tehdäänkö minun selkäni takana suunnitelmia?

AARNIO (Itsekseen). Nyt hän on taas oikeassa mielentilassa.

ELLI (Nopeasti ja kiivaasti). Miksi kehto on tuotu tänne?

PETÄJÄ. Mitä se sitten teihin kuuluu, rouva?

ELLI. Mitäkö se minuun kuuluu? (Hyvin ihmeissään). Aarnio!

LAURA (Nopeasti). Minun rakas mieheni tahtoi vähän voimistella, sisko! —

ELLI (Ivallisesti). Pitääkö sitten sinun rakkaan miehesi takia koko talon kääntyä ylösalaisin?

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä unohdat taas —

AARNIO (Hiljaa Ellille). Elliseni, ajattele sentään —

ELLI (Vihaisesti). Suusi kiinni sinä! (Menee oikealle ovelle ja huutaa). Taava!

PETÄJÄ (Menee Heikin ja Lauran väliin). Tämä on sentään liian hullua, ja te annatte sen tapahtua?

HEIKKI. Muutoin hän on niin herttainen olento.

PETÄJÄ. Paholainen hän on! (Lauralle). Jos sinä olisit sellainen, vaatisin minä teitä heti eroamaan. (Menee Aarnion luo).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Kuulitteko? Meillä on hyvin helppo peli ja te onneton teette sen minulle niin vaikeaksi.

LAURA (Herttaisesti, huoaten). Voinko minä sitten muuta?! (Kääntyy peittääkseen nauruaan).

HEIKKI (Jää hämmästyneenä seisomaan ja tuijottaa Lauraan).

PALVELIJATAR (On sillävälin tullut sisään ja Elli puhuu hänen kanssaan hiljaa vilkkaasti).

ELLI (Palvelijattarelle). Vie kehto sisään!

PALVELIJATAR (Vie kehdon sisään huoneeseen oikealle).

ELLI (Lauralle ja Heikille). Antakaa minun nyt jo olla rauhassa — kärsivällisyyteni on lopussa.

LAURA (Hiljaa). Pianhan viikon päivät kuluu.

HEIKKI (Itsekseen, kulkien kiivaasti ympäri). Nyt on kaikki hukassa!

PETÄJÄ (Aarniolle). Antakaa minun vain toimia. — (Toisille). Kuulkaahan, lapset! Olen tehnyt päätökseni. —- Kuten tiedätte, aioin olla luonanne viikon päivät.

HEIKKI (Puoliääneen). Hyvin hauskaa.

AARNIO (Katsellen yhä vaimoaan). Nyt puhkeaa rajuilma!

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Teidän perheonnenne on muuttanut kaikki suunnitelmani.

ELLI (Otsaansa rypistäen Aarniolle). Mitä tästä oikein tulee?

PETÄJÄ. Iloitkaa ja riemuitkaa! Minä poistun Uudestakaarlepyystä kokonaan ja muutan teille.

KAIKKI. Mitä?!

PETÄJÄ (Yhtäaikaa). Ovat kyllä.

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Pistävästi). Eikö se sentään kohtaa vaikeuksia?

AARNIO (Itsekseen). Rajuilma lähenee — minä poistun. (Hiipi Ellin takaa keskiovelle).

PETÄJÄ. Ei ensinkään. Minä olen, Luojalle kiitos, oma herrani ja voin tehdä mitä tahdon.

ELLI (Aarniolle, joka on ehtinyt keskiovelle). Mihin aiot, Reino? (Menee hänen luokseen).

AARNIO. Raittiiseen ilmaan. Täällä on niin kuuma.

ELLI (Tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet takaisin). Pysy nyt vain täällä, rakas lapsi. (Ivallisesti). Pitäähän sinunkin kuunnella herra Petäjän nerokasta tuumaa.

PETÄJÄ. Ei teidän, rouva, tarvitse nyrpistää nenäänne niin ivallisesti. Ylipäänsä ei nenänne ole ensinkään kaunis, eikä teille ole eduksi, että kiinnitätte siihen ihmisten huomion.

ELLI. Aina vain parempaa! Ovatko kaikki Uusikaarlepyyläiset yhtä kohteliaita kuin tekin?

PETÄJÄ. Ovat kyllä.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Suokaa anteeksi vanhalle miehelle.

AARNIO (Hiljaa Ellille). Hän ei tiedä, mitä hän puhuu.

PETÄJÄ. Siis — tästä alkäen kuulumme _samaan perheeseen_ ja olemme onnellisia! Eikö totta, rakas Laura? Eikö totta, Heikki? (Ellille). Jos tekin tahdotte elää kanssamme _onnellisena_, niin olkoon menneeksi mutta teidän pitää _muuttua_, muuten siitä ei tule'mitään. Minä olen jo kauan ollut pahoillani, kun te sekaannutte kaikkeen ja joka asiassa tahdotte olla määrääjänä. Siitä teidän täytyy luopua. Ellette siihen suostu, niin menkää mihin tahdotte — me emme pakota ketään.

ELLI (Aarniolle). Ei — tämä menee jo liian pitkälle, — tällaista en ainakaan minä voi enää kestää.

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Lapset, me tulemme elämään kuin taivaassa! Minä menen nyt kirjoittamaan kaikkein tärkeimmistä asioista asiamiehelleni — ja jään tänne. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Mutta, rakas eno, onhan siihen vielä aikaa.

PETÄJÄ. Nopea päätös on hyvä päätös. Siis ei mitään vastaväitteitä, poika. Minä tulen ihan ilosta nuoreksi, kun saan jäädä luoksenne. — (Lauralle). Nukkeni! (Menee nopeasti vasemmalle).

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset paitsi Petäjä.

KAIKKI (Katsovat toisiaan hämillään ja vaieten).

HEIKKI (Hetken perästä). No, nyt olemme klikissä. (Nopeasti Lauralle). Ja se on teidän syynne.

LAURA (Nopeasti). Teidänpäs syynne!

ELLI (Nopeasti Aarniolle). Sinä olet aikaansaanut koko sekasotkun.

AARNIO. Minäkö? Päinvastoin! (Osoittaen Heikkiä). Siinä on sekasotkuneuvos!

HEIKKI (Lauralle). Miksi te olette niin rakastettava?

LAURA. Koska minä olen nuori tyttö.

ELLI (Aarniolle). Miksi sinä luovutit taloutesi hänelle?

AARNIO. Sinun suostumuksellasihan minä —

ELLI (Aarniolle, hyvin kielevästi). Nyt minua kohdellaan kuin viidettä pyörää vaunuissa. Minä olen hellä vaimo ja siedän paljon, mutta mikä on liikaa se on liikaa. Mitävarten sinä olet mies? Sinun velvollisuutesi on suojella minun naisellista arvoani. Toimita eno ja hänen sisarenpoikansa pois vielä tänään, muutoin et enää milloinkaan saa nähdä minua ystävällisenä.

HEIKKI (Lauralle, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te olette luvannut pelastaa minut. — Onko tämä pelastamista? — Te salaatte käärmeenluonteenne — tuhotaksenne minut sitä varmemmin. Riitelemisen asemesta suutelette minua. — Onko se säädyllisen nuoren tytön käytöstapaa? Luuletteko, että tuo hätäinen suudelma herätti minussa mieluisan tunteen? Te erehdytte! Muulloin olisin milloin tahansa ottanut sen kiitollisuudella vastaan, mutta nykyisessa asemassani täytyy minun pitää sitä mitättömänä.

LAURA (Heikille, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te ette mitenkään voi vaatia, että minä ihan kokonaan peittäisin luonteeni. Muuten kostan vain harmin, jota olette minulle joka päivä tuottanut, ja piinaan teitä siksi, kunnes varmasti tiedän, että olette minusta saanut paremman käsityksen kuin tähän asti. Te olette valinnut minut puolisoksenne ja saatte nyt oppia tuntemaan kaikki onnellisen avioliiton ilot siksi kunnes teidän naisvihanne häviää. Olkaa varma siitä!

PETÄJÄ (Tulee kynä kädessä huoneestaan).

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä.

PETÄJÄ (Ovella). Mutta, lapset, tehän meluatte hirveästi. — Ei voi kunnoilisesti kirjoittaa riviäkään.

ELLI (Hiljaa ja nopeasti Heikille). Te toimitatte hänet pois vielä tänään, taikka —

PETÄJÄ (Tulee esiin). Noh! Hiljaa kaikki? Oletteko taas riidelleet!

ELLI (Nopeasti). Kas niin — tämä sisarenpoikanne selittää teille toivomuksemme. (Menee).

PETÄJÄ (Heikille). Sinäkö?

HEIKKI (Vauhdikkaasti). Rakas eno — elämässä löytyy asioita, luonnonilmiöitä, valonheijastuksia. (Itsekseen). Tämä ei käy. (Ääneen, osoittaen Lauraa). Vaimoni selittää teille tarkemmin. (Hiljaa Lauralle). Tehkää mitä tahdotte, minä en enää voi sanoa mitään. (Menee nopeasti pois).

LAURA (Itsekseen). Minun tulee häntä kuitenkin vähän sääli —

PETÄJÄ. Te olette nähtävästi kaikki vähän päästänne pyörällä.

LAURA. Oi ei, eno hyvä, mutta — jos te lupaatte minulle, ettette kiivastu, jos te — (itsekseen) minä en voi pahoittaa vanhan miehen mieltä. Tässä — (osoittaa Aarniota) lankoni ilmoittaa teille kaikki. (Poistuu nopeasti).

PETÄJÄ (Aarniolle). Siis te?

AARNIO (Nolona). Minäkö?

MOLEMMAT (Seisovat vastakkain ja katsovat toisiaan pitkään. Hetken vaitiolo).

PETÄJÄ. No niin, te! Olkaa hyvä.

AARNIO (Itsekseen). Tästä vasta hyvä tulee! (Ääneen). Korkeasti kunnioitettu herra Petäjä — se on — ei. On näyttäytynyt, että — (pyyhkii otsaansa) että sisarenpoikanne lapsi — ei — ei — ei —

PETÄJÄ. No?

AARNIO. Ei ole hänen lapsensa —

PETÄJÄ (Huutaa). Mitä?!

AARNIO (Syrjään, pannen käden suulleen). Herranen aika! (Ääneen). Se tahtoo sanoa, minä en tarkoita todellista, vaan —

PETÄJÄ. No?!

AARNIO. Vaan viime näyttelyssä ollutta maalausta, johon minun täytyi antaa hänelle luonnos.

PETÄJÄ. Ja siinä on koko salaisuus.

AARNIO. Niin.

PETÄJÄ. Ja sitä varten häiritsette minua. Sellaisia asioita! Eihän minua liikuta lapsimaalaukset. (Mene huoneeseensa).

AARNIO. Olin vähällä puhua itseni pussiin. Mutta luulen selviytyneeni verrattain hyvin pelistä.

ELLI ja LAURA (Tulevat oikealta).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Laura. Heikki.

LAURA (Vielä ovella, rauhoittaen kiihtynyttä Elliä). Rauhoituhan — sinun miehesi on luvannut selvittää tämän asian.

AARNIO. Anteeksi — sitä minä en ole luvannut, se annettiin tehtäväkseni vastoin tahtoani.

ELLI (Vihaisesti Aarniolle) Yhdentekevää, kun vain saavutamme tarkoituksemme. No, mitenkä on? Oletko näyttänyt hänelle tien?

AARNIO. Minä — minun piti juuri alkaa —

ELLI. Tämähän on aivan kuin vaipuisi maan alle!

HEIKKI (Hyvin kiihtyneenä, syöksyy sisään, Lauralle). Onko enolle ilmoitettu?

LAURA. Kysykää rakkaalta langoltani! (Hiipii ulos hänen takaansa).

HEIKKI (Aarniolle). Onko minun kuoIemantuoinioni ällekirjoitettu?

AARNIO. Ah, anna minun olla — (Hiipii ulos).

ELLI (Nopeasti ja vihaisesti). Hanellä ei taas ole ollut rohkeutta. Tuo mies on naula minun ruumisarkkuuni! (Kävelee vihaisesti edestakaisin).

HEIKKI (Seuraten Elliä). Hän ei tiedä mitään. Sitten voin vielä toivoa pelastuvansa. Laura, kun te nyt — (Katsoo ympärilleen). Missä hän on?

ELLI. Poissa. Hän ei enää tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.

HEIKKI. Sitten minä olen hukassa!

ELLI. Se on ihan oikein teille. — Reino, minä vaadin nyt vakavasti (Katsoo ympärilleen). Hänkin poissa!

HEIKKI. Siltä näyttää.

ELLI. Pitkälle hän ei pääse — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Minä pyydän, sana vain — (Itsekseen). Valheiden Jumala, auta minua! (Ääneen). Jos te hylkäätte minut, on kaikki hukassa! Teidän täytyy olla liittolaiseni. (Aikoo tarttua hänen käteensä). Oi, ei tuota jääkylmää pohjantähtikatsetta — (Kiihkeän hellästi). Kaikkein suloisin olento —

ELLI (Peräytyen). Oletteko hullu?

HEIKKI. Olen hulluna rakkaudesta! Eikö sydämenne sitten sano teille mitään?

ELLI. Ei, mutta jollette nyt lakkaa —

HEIKKI (Myöskin nopeasti, haaveellisen hellästi). Elli! Minä kunnioitan teitä!

ELLI (Nauraa). Sitä en ole vielä ollenkaan huomannut.

HEIKKI. Koska minä vuosikausia — (tahallaan yhä äänekkäämmin) vuosikausia olen taistellut ystävän velvollisuuksien kanssa, vuosikausia olen tämän särjetyn sydämen hehkua hillinnyt.

ELLI. Tosiaan — hän on hullu. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Oi — oi — Elli! — Miksi olette ollut aina niin julma minulle?

ELLI. Koska minä vihaan ja inhoan teitä!

HEIKKI. Minua, lammasta? Miksi?

ELLI. Vielä sitä kysytte? Kun Aarnio maalasi madonnaa ja tahtoi minua malliksi, niin kuka silloin sanoi hänelle, ettei minussa ole mitään madonnamaista?

HEIKKI. Ja sitäkö te muistelette niin kauan?

ELLI. Sellaista loukkausta ei nainen unohda milloinkaan!

HEIKKI (Nopeasti). Kun minä sen sanoin, olin heikkomielinen — olin mustasukkainen, kateellinen. — En tahtonut mitään madonnaa, vaan tahdoin käyttää näitä jumalallisia kasvoja Kleopatranani!

ELLI (Vihaisesti). Äitelyytenne ovat sietämättömiä — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pitäen Elliä kädestä huutaa enon huoneeseen päin). Teidän täytyy tulla omakseni! Teidän täytyy erota Aarniosta!

ELLI (Koettaa irtautua). Olette valmis hullujenhuoneeseen.

HEIKKI. Siksi teidän pitää mennä naimisiin kanssani. Silloin tulen taas järkeväksi. (Pitää lujasti häntä kädestä ja polvistuu hänen eteensä). Minun sylissäni hymyilee teille uusi elämä, (huutaa) sillä minä rakastan teitä! (Suutelee hänen kättänsä).

PETÄJÄ (Tulee vasemmalta).

LAURA (Tulee oikealta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Laura.

PETÄJÄ (Yhtäaikaa. Ovella). Ohoh!

LAURA (Yhtäaikaa. Ovella). Eipä hullumpaa!

ELLI (Kiukuissaan, huomaamatta enoa). No, odottakaapas vain! (Kiiruhtaa pois keskeltä).