Part 3

PETÄJÄ (Heittää Lauran jälkeen lentomuiskuja). Enkelini! Sepä vasta nainen! Laittaa kaulusliinan, keittää ruoan, tuo piipun. — (Syleillen Heikkiä). Poika, kuinka onnellinen sinä oletkaan?!

HEIKKI (Syleilyn aikana uhkaa ovelle päin Petäjän selän takana). Hirviö!

PETÄJÄ (Päästää hänet). Häh?!

HEIKKI (Väkinäisen ystävällisesti). Hirveän — onnellinen tahdoin sanoa! (Itsekseen). No, tästä vasta hyvä tulee!

LAURA (Tulee takaisin kädessään tulitikkulaatikko ja pitkä puppu). Kas niin, tässä minä taas olen.

PETÄJÄ (Tavoittaen piippua). Annappas tänne, aarteeni!

LAURA. Ei! Mitä minä teen, sen teen täydellisesti. (Pistää piipun suuhunsa; Heikille, antaen tulitikut). Sytytäpäs tämä, poika!

HEIKKI. Jahah. (Sytyttää).

LAURA. No nyt se palaa! (Vetelee muutamia savuja).

PETÄJÄ. Älähän! Mutta et suinkaan sinä — (Ihastuneesti). Herranen aika, hän polttaa!

HEIKKI. Valitettavasti!

LAURA (On saanut piipun hyvin palamaan). No eno, jatkakaa nyt — (Aikoo pyyhkiä piipun imukkeen esiliinaansa).

PETÄJÄ (Ottaa häneltä piipun ja pistää suuhunsa, polttaa). Ei — anna vain olla — ah — miten hyvältä tämä maistuu!

LAURA. Sellaista huvia voitte saada useamminkin.

PETÄJÄ (Tarttuu häntä leukaan, herttaisesti). Pikku velho — minä luotan sanaasi.

LAURA (Tehden samoin). Enkä minä sitä milloinkaan riko.

HEIKKI (Vetää Lauran syrjään, hiljaa). Tonttu! Mitä te oikeastaan teette? Teidänhän piti olla epämiellyttävä.

LAURA (Hiljaa). Sitten myöhemmin, rakas paholainen. Enhän minä sitä heti voi näin päätä pahkaa.

PETÄJÄ. Näin ihanteelliseksi en ollut ajatellut avioliittoanne.

HEIKKI. En minäkään.

PETÄJÄ. Te kai rakastatte toisianne äärettömästi?

HEIKKI. Oi — paljon enemmänkin vielä!

PETÄJÄ. Se on hyvä. Mutta miksi se Käppärä sitten oli niin naimistanne västaan?

LAURA ja HEIKKI (Katsovat toisiinsa ihmeissään ja kysyvästi). Käppäräkö?

PETÄJÄ (Lauralle). Minä tarkoitan isääsi.

LAURA (Ihmeissään). Isäänikö?

PETÄJÄ. Tietysti! (Äkäisesti). Sinähän kirjoitit minulle, ettei Lauran isä, vanha herra Käppyrä, tahtonut antaa suostumustaan teidän avioliittoonne —`?

HEIKKI (Hyvin hämillään). Minäkö?

PETÄJÄ. Tuhat tulimmaista — (Hakee taskustaan). Minulla on kirje vielä. — (Vetää esiin kirjeen).

HEIKKI (Keskeyttäen kiireesti). Niin, niin, aivan oikein! (itsekseen). — Hitto vieköön kaikki hätävaleet. — (Ääneen). Niin — olette oikeassa — hän oli itsepäinen mies, tuo vanha herra Käppärä — (Hiljaa Lauralle). Muistakaa nimet. Auttakaa toki.

LAURA. Niin, niin! — (Hiljaa Heikille). Kuinka minä voin auttaa? Enhän tiedä koko asiasta hölynpölyä.

HEIKKI (Hiljaa, toivottomasti). En minäkään tiedä sen enempää!

PETÄJÄ (On pistänyt taas kirjeen taskuunsa). Siis hän oli todellakin niin vihoissaan? (Ravistaa päätään). Hm! Hm. (Säälivästi Lauralle). Lapsi raukka. (Lempeästi ja tuttavallisesti). Onko se sitten koskenut sinuun niin kovin? (Heikille). Mutta luonnollisesti tyttö rakasti sinua min suuresti, että hän kärsi nurkumatta tuskansa.

LAURA (Itsekseen). Tuskansa?

HEIKKI (Itsekseen). Kunpa vain tietäisin, mitä hän taas tarkoittaa.

PETÄJÄ. Oliko muuri korkea?

LAURA ja HEIKKI. Muuri?

HEIKKI. Niin oikein — muuri oli 300 kyynärän korkuinen. Mutta — antakaa näiden muistojen olla rauhassa, eno kulta! Vaimoni tulee niin surulliseksi —

PETÄJÄ. Minähän olen itsekin vuodattanut kyyneliä, kun luin kuvauksesi siitä. (Lauralle). Se mahtoi olla julmaa. Kuinka voikaan piestä lasta sillä tavalla.

LAURA (Hymyillen, hiljaa Heikille). Minua on siis piestykin?

HEIKKI (Hiljaa). Siltä näyttää. Mutta minä en muista sitä enää varmasti.

PETÄJÄ (Lauralle). Sitte kiipesit sinä yli muurin — Heikin syliin.

LAURA. Ai niin? — Niin — minä kiipesin.

PETÄJÄ (Heikille). Ja sitten tuli vanhus —?

HEIKKI. Aivan oikein — hän kiipesi myöskin.

PETÄJÄ (Lauralle). Ja sinä lankesit hänen jalkoihinsa —

LAURA (Hämillään) Minäkö? — Niin — minä — luulen —

PETÄJÄ (Hyväntahtoisesti). No, no! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Rakkaus sovittaa paljon. (Heikille). Tämän jäikeen myöntyi vanhus ja te menitte naimisiin.

HEIKKI. Niin! — Tämä tietenkin on kaikki minun kirjeessäni?

PETÄJÄ. Sanasta sanaan.

HEIKKI (Itsekseen). Mitä hittoja olenkaan kyhännyt kokoon. Vastaisen varalle täytyy minun hankkia itselleni kopiokone.

PETÄJÄ (Lauralle). Mutta onko vanhus nyt sovinnossa kanssanne, kun hän näkee miten onnellisia olette? Olen todellakin utelias tutustumaan tuohon ihmeelliseen vanhaan veitikkaan.

HEIKKI (Itsekseen). Hän näyttää elävän vielä?

PETÄJÄ (Heikille). Hänen pitää saada tietää minunkin mielipiteeni. Lähetäpäs heti hakemaan häntä —

HEIKKI (Itsekseen). Appiukko saa kuolla. (Ääneen). Se ei käy helposti päinsä.

PETÄJÄ. Kuinka niin?

HEIKKI. Koska — koska hän on lähtenyt matkalle.

PETÄJÄ. Kylpylaitokseenko?

HEIKKI. Kauemmaksi — manalaan.

LAURA (Syrjään). Aika veijari!

PETÄJÄ. Siis kuollut?

HEIKKI (Murheellisen näköisenä). Kuollut kuin kivi. — Mutta, eno kulta — minun vaimoraukkani — hänen suuri surunsa —

PETÄJÄ. Olet oikeassa, poika. Siis — ei sanaakaan enää siitä.

LAURA (Itsekseen). Tämähän on kauheaa! — Minun pitää mennä pois, muuten voin vielä paljastaa koko ilveilyn. (Ääneen). Eno hyvä, älä pahastu, mutta minun pitää mennä kyökkiin. — (Ottaa vadin ja vispilän).

PETÄJÄ. Mutta tule pian takaisin, kaunokaiseni.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Niin, tulkaa pian takaisin ja esiintykää vihdoinkin luonnollisessa, vastenmielisessä hahmossanne.

LAURA. Kuten käskette. Tätä seuraavalla esiintymiselläni voitan kyllä sietämättömyyden palkinnon. Mutta valmistakaa enoa edeltäkäsin, ettei muutos tuntuisi niin suurelta. (Ääneen). Palaan taas pian luoksenne! (Menee vispilöiden oikealle).

VIIDES KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

PETÄJÄ (Katsoen Lauran jälkeen, liikutettuna). Lahjakas olento. — Kelvollinen — ei mitään tehdastyötä, kuten tämän aikuiset naiset yleensä ovat. Kunnollista tavaraa!

HEIKKI. Niinpä kyllä. Siinä sitä on koko elämän ajaksi.

PETÄJÄ. Poika, jollet kanna häntä käsilläsi, niin totta toisen kerran — vaimosi on jalokivi, jumalatar!

HEIKKI. On kyllä — se tahtoo sanoa noin ensi silmäyksellä, rakas eno.

PETÄJÄ. Minun silmäni eivät petä milloinkaan.

HEIKKI. Voisihan sentään sattua, kun lähemmin tutustuu —

PETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat? (Panee pois piipun).

HEIKKI. Te olette tähän asti nähnyt vaimoni vain hyvällä tuulella, mutta varokaapas vain, kun hän sattuu pahalle päälle.

PETÄJÄ. Tarkoitat siis?

HEIKKI. Että hän on nainen, joka luonnostaan on aina vastahakoinen ja riitainen. Olettehan itse kuullut.

PETÄJÄ. Minäkö? Tähän asti en ole huomannut vielä mitään.

HEIKKI. Se ei merkitse mitään! Hän kyllä osaa peittää nämä vikansa mestarillisesti; hän korjaa kaulusliinanne, sytyttää piippunne — mutta sillä aikaa minun täytyy vispilöidä. — Voi eno kulta, sellainen osoittaa siveellisesti laiminlyötyä, turmeltunutta luonnetta.

PETÄJÄ (Nauraa). Sinä olet narri! Minä olen ihastunut vaimosi herttaiseen, hyvään, mainioon luonteeseen.

HEIKKI. No, silmänne avautuvat kyllä aikanaan. Pankaa se mieleenne.

PETÄJÄ. Älä höpise! Tahdot nähtävästi kiusata minua. Mutta minä olen varma siitä, että sinä olet maailman onnellisin aviomies.

HEIKKI (Ihmeissään). Häh?

ELLI (Tulee oikealta).

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Elli.

ELLI (Nopeasti). Oliko mieheni täällä?

HEIKKI (Menee häntä vastaan). Ei, käly-kulta.

PETÄJÄ. Kas vain, saahan teitäkin joskus nähdä? Tehän olette yleensä kovin näkymättömissä.

ELLI (Lyhyesti). Paljon talouspuuhia. Mutta mikä täällä oikein haisee?

HEIKKI (Itsekseen). Oi voi!

ELLI. Hyi! Onko joku polttanut tupakkaa täällä?

PETÄJÄ (Osoittaen itseään). Minä olen — jollette pahastu.

ELLI. Tehkää se tästä lähin ulkona — puutarha on hyvin iso — minä en anna mielelläni savuttaa ikkunanverhojani. (Menee kiireesti keskeltä).

PETÄJÄ. Puh! Tuo näyttää olevan pahansisuinen nainen.

HEIKKI. Päinvastoin, rakas eno, Elli on hyvä, rakastettava, vaatimaton, herttainen —

PETÄJÄ. Kylläpä sinua kaikki — Hyh! Sinähän puolustat häntä kuin asianajaja —

HEIKKI (Itsekseen). Tämä on onnellinen ajatus! Sitä voidaan käyttää hätätilassa. (Ääneen). Niin, eno, minä puolustan häntä, koska — koska hän ansaitsee sen. Niin — jospa minunkin vaimoni olisi sellainen — sitten — Oih!

PETÄJÄ. Vaivaako sinua rinnanahdistus?

HEIKKI (Osoittaa sydäntään). Kyllä! Tässä — tässä se on! Ah! — Niin — siinä se on nainen. Kiireestä kantapäähän nainen. Mutta minun pitää ottaa selkoa, mihin tuo rakastettavin nainen menee. Hyvästi, eno! — Hän on liian viehättävä, ja hänen mielenlaatunsa — mielenlaatunsa! Hyvästi! Minä palaan taas pian. (Syöksyy kiireesti ulos keskiovesta).

PETÄJÄ (Katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja päätään ravistaen).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Petäjä yksin.

PETÄJÄ. Hitto tätä käsittäköön. Joka kirjeessä sanoo hän minulle, kuinka onnellinen hän on, ja nyt — Ellei hän ole onnellinen, min on se hänen, oma vikansa. Minä tunnen naiset! Hänen vaimonsa on oikea mallinainen — todellinen aarre —

LAURA (Tulee oikealta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Laura. Petäjä.

LAURA (Tullessaan). Ukko! Ukko kulta! — (Petäjälle). Onko hän mennyt pois?

PETÄJÄ. On, sydänkäpyseni! (Painavasti). Hän juoksi juuri kälyrouvan jälkeen.

LAURA. Ellinkö? (Välinpitämättömästi). Kai hän sitten kohta palaa.

PETÄJÄ. Niinkö luulet?

LAURA (Nauraa). He eivät voi olla viittä minuuttiakaan yhdessä kinastelematta ainakin tusinaa kertaa.

PETÄJÄ. Niinhän se on, ketä rakastaa, sitä myös kurittaa.

LAURA. Ah, eno hyvä, heidän välillään ei ole rakkauden jälkeäkään. (Löyhyttelee nenäliinallaan).

PETÄJÄ. Sitä parempi. Mutta, lapsi kulta, sinullahan on kuuma kuin —

LAURA. Se tuli kyökin hellasta, eno hyvä. Minun piti puhaltaa tulta näin — (näyttää hänelle) puh — puh — puh — Siitä kyllä tulee punaiseksi.

PETÄJÄ (Silittäen hänen poskiaan). Sinä hyvä lapsi! Sinä olet todellakin harvinainen olento. Poika ei ollenkaan ansaitse sellaista vaimoa.

LAURA. Miksi ei? Hän tekee mitä minä tahdon, ja minä teen mitä hän tahtoo, ja niin vietämme maailman onnellisinta avioelämää.

PETÄJÄ. Todellako? Eikö miehesi joskus tee pieniä syrjähyppyjä?

LAURA. (Tuttavallisesti). Hän ei voi, eno kulta, vaikka hän tahtoisikin. Minä pidän ohjakset hyvin kireällä.

PETÄJÄ. Se on oikein!

LAURA. Emme ole milloinkaan vielä kinastelleet. Jos hän joskus aikoo suuttua, niin kohtelen minä häntä oikein lempeästi ja hellästi, suutelen rypyt hänen otsaltaan ja silloin alkaa hän myhäillä ja kaikki on taas hyvin.

PETÄJÄ (Syleillen häntä ihastuneesti). Sinä luomisen mestariteos!

LAURA. En olisi ikinä voinut saada parempaa miestä kuin minulla nyt on! Mutta — yksi vika hänellä on —

PETÄJÄ. Ahaa! Nyt tulee arka kohta.

LAURA (Tuttavallisesti enon korvaan). Hän on vain liian mustasukkainen.

PETÄJÄ (Salaperäisesti). Mustasukkainenko?

LAURA. Kuin turkkilainen.

PETÄJÄ. Tuo pakana! — Onko hänellä sitten aihetta siihen?

LAURA. Eikö mitä, eno hyvä! Minä en anna hänelle mitään aihetta sellaiseen — en tosiaankaan! Mutta — minkä minä sille mahdan, jos jokin mies katselee minua? Olenhan toki vielä katseltavan arvoinen.

PETÄJÄ. Tietenkin!

LAURA. Ennen pidin pääni pystyssä, kun joku herra puhutteli minua, mutta nyt minun täytyy aina luoda katseeni alas.

PETÄJÄ. Vaatiiko miehesi sitä?

LAURA. Vaatii kyllä! Mutta se onkin hänen ainoa vikansa.

PETÄJÄ. Se vika hänestä kitketään pois — luota vain siihen.

LAURA. Eno hyvä! Jos se teille onnistuu, niin minä olen onnellisin aviovaimo taivaan alla!

PETÄJÄ. Luoko hänkin sitten aina katseensa alas, kun joku kaunis tyttö tai rouva katsoo häneen?

LAURA (Vapaasti). Minä en ole milloinkaan kiinnittänyt huomiotani sellaiseen, mutta luultavasti hän niin tekee.

PETÄJÄ (itsekseen). Ah, millainen enkelimäinen luottamus!

LAURA (Vähän hämillään). Eno hyvä — te voitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen.

PETÄJÄ. Vaikka kymmenen, rakas lapsi!

LAURA (Yhä hämillään ottaen esiin kolme kirjettä). Minä olen kirjoittanut kolme kirjettä, joista mieheni ei pitäisi saada tietää mitään.

PETÄJÄ (Uteliaasti). Salainen kirjeenvaihtoko?

LAURA (Nyökäyttää päätään). Hm! (Kuiskaten hänen korvaansa). Kolmen ihailijan kanssa —

PETÄJÄ (Huutaen). Sinähän olet oikea per—

LAURA (Painaa kätensä hänen suulleen). St! Sitä ei saa kukaan tietää —

PETÄJÄ. Ja siinä pitäisi minun olla avullisena?

LAURA. Niin, sillä teihin minä luotan. Katsokaas, kolme inhoittavaa ihmistä on jo kahden viikon ajan kiusannut minua typerillä rakkaudentunnustuksillaan, ja olivatpa niin julkeita, että kirjoittivat minulle.

PETÄJÄ. Mutta sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä!

LAURA. Tosiaankin! Minä olen nyt vastannut ja sanonut ajatukseni.

PETÄJÄ. Niinkö?

LAURA. Olen uhannut, että ilmoitan kaikki miehelleni, mutta hänen ei kuitenkaan tarvitse tietää asiasta rahtuakaan, sillä minä en tahdo tuottaa hänelle turhia huolia.

PETÄJÄ. Nyt minä ymmärrän. Kirjeet pitää lähettää.

LAURA. Minä en enää voi niitä säilyttää. Mieheni nuuskii joka päivä kaikki tavarani.

PETÄJÄ. Onko hän niin epäluuloinen?

LAURA. Valitettavasti! Hänen ainoa vikansa.

PETÄJÄ. Anteeksi — nyt niitä vikoja on jo kaksi: mustasukkaisuus ja epäluulo.

LAURA. Mutta nehän johtuvat toisistaan, rakas eno, siis vain yksi vika.

PETÄJÄ (Itsekseen). Hän puolustaa aina Heikkiä. Oikein kunnon vaimo!

LAURA. Ottakaa siis kirjeet huostaanne siksi, kunnes saan tilaisuuden lähettää ne.

PETÄJÄ. Se käy kyllä päinsä, kullannuppuseni! Anna tänne. (Ottaa kirjeet ja panee ne taskuunsa). Täältä hän ei löydä niitä. Näin siunausta tuottavassa työssä olen mielelläni avullinen.

LAURA (Panee kätensä hänen olkapäilleen, nojaa päätään hänen rintaansa ja katsoo häneen herttaisesti). Ah, eno kulta — kuinka hyvä te olette.

PETÄJÄ (Suutelee hänen otsaansa). Sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen olla hyvä!

HEIKKI (Tulee keskeltä).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Heikki.

HEIKKI (Kiireesti). Eno!

LAURA. Siinä hän nyt on!

PETÄJÄ (Ivallisesti). Ohoh — Takaisinko jo?

LAURA (Hyvin herttaisesti Heikille). Missä sinä olet ollut, ukko kulta!

HEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Kuuletteko nyt?

PETÄJÄ. Mitä sitte?

HEIKKI. Kuinka ivallisesti hän sanoi »missä sinä olet ollut?»

PETÄJÄ (Hiljaa). Narri! Sehän oli vain puhtaimman rakkauden ilmaisu.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Oletteko jo alkanut?

LAURA (Samoin hiljaa). Olen kyllä!

HEIKKI (Hiljaa). Minä olen myöskin keksinyt uuden jutun. (Ääneen). Missäkö minä olen ollut? (Hiljaa Lauralle). Nyt teidän täytyy olla häijy. (Ääneen). Siskosi luona, rakas lapsi, puutarhassa —

LAURA (Välinpitämättömästi). Vai niin.

HEIKKI (Painavasti). Rakastettavan Ellin luona —

PETÄJÄ (Itsekseen). Luulen todellakin, että hän on rakastunut kälyynsä.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Alkakaa nyt — tai minä joudun epätoivoon.

LAURA (Hiljaa). Heti paikalla.

HEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Vaimoni on hirveän mustasukkainen.

PETÄJÄ (Hiljaa, nauraa). Sinä olet narri!

LAURA (Hyvin vakavasti Heikille). Minun pitää todellakin kerran puhua sinun kanssasi oikein vakavasti. Tulehan tänne.

HEIKKI (Hiljaa enolle). Katsokaahan! Nyt puhkeaa rajuilma. (Ääneen mennessään Lauran luo). Mitä tahdot, rakas lapsi?

LAURA. Kumarru!

HEIKKI (Kääntää kasvonsa enoon päin). Katsokaa nyt — (tekee liikkeen kädellään) nyt pamahtaa! (Kumartuu Lauran puoleen).

PETÄJÄ (Itsekseen). Eihän hän suinkaan?

LAURA (Vääntää Heikin kasvot puoleensa). Katso minuun — noin. (Enolle). Herra varjele, miten kiihtynyt hän taas on. (Heikille). Siitähän sinun kallis terveytesi kärsii. (Pyyhkii nenäliinallaan hänen otsaansa varoen ja herttaisen hellästi). Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä tulisit sairaaksi.

PETÄJÄ (Ihmeissään). Enkeli vaimon hahmossa! (Hiljaa Heikille). No, missä rajuilma nyt on?

HEIKKI (Hiljaa enolle). Hän kainostelee teidän läheisyydessänne. (Hiljaa Lauralle). Käärme! Sehän on vastoin sopimusta.

LAURA (Hiljaa). Tämä on ansaittua kuritusta! Teidän ei turhaan tarvitse sanoa minua tontuksi. Mutta rauhoittukaa. Minä esitän kohta luonteeni toisiakin puolia.

HEIKKI (Tarttuen hänen käteensä). Varmastiko?

LAURA (Puristaa hänen kättään). Ihan varmasti.

PETÄJÄ (On katsellut heitä, iloisesti). No, oletteko nyt sopineet?

LAURA. Täydellisesti.

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Väittäkää vastaan! (Ääneen). Rakas lapsi, eno ei ole tyytyväinen huoneeseensa — hän tahtoisi asua mielellään tässä huoneessa.

LAURA (Enolle). Onko se totta?

PETÄJÄ. On, kaunokaiseni. Täällä on ilmavampaa ja siksi huomautin aikaisemmin —

LAURA (Tuumien). Hm! Hm! Ei ole erittäin helppoa —

HEIKKI (Hiljaa enolle). Siinä näette nyt!

LAURA. Tästä kulkevat kaikki läpi, enolla ei olisi hetkeäkää rauhaa.

HEIKKI (Kiivaasti). Mutta minä tahdon, rakas lapsi! (Hiljaa Lauralle). Haukkukaa nyt!

LAURA (Hiljaa). Heti! Teidän pitää vain kiivastua vielä enemmän.

HEIKKI (Kuten ennen, kovalla äänellä). Minä tahdon — sillä tavoin — ilman vastaansanomista!

PETÄJÄ (Lepyttäen). No no! Rauhoituhan.

HEIKKI (Kovasti). Minä tahdon niin! Ymmärrätkö? (Enolle). Nyt hän suuttuu!

LAURA (Lempeästi). Sinun tahtosi on minulle aina sama kuin käsky. Se järjestetään heti. (Menee).

PETÄJÄ. Poika, sinähän nolaat itsesi vallan perinpohjin!

HEIKKI (Huutaa). Hei! — Seis!

LAURA (Palaa takaisin). Tässä minä olen.

PETÄJÄ. Kuuliainen kuin lammas.

HEIKKI (Itsekseen). Tästähän tulee ihan hulluksi!' (Ääneen). Sinä näytät aivan unohtavan, että olemme vuokranneet tämän asunnon yhdessä Aarnion kanssa ja että sinun sisaresi mielipidettä on myöskin kysyttävä.

LAURA. Niin, niin, sen seikan minä ihan unohdin.

PETÄJÄ. Mutta miksi ette ole vuokranneet erikoista asuntoa itsellenne?

HEIKKI. Kun me jo muutenkin tulemme sinulle kovin kalliiksi rakas eno, niin tahdoimme säästää —

PETÄJÄ. Mitä turhia! Teidän pitää elää huolettomasti! Te vuokraatte vielä tänään itsellenne toisen asunnon.

LAURA (Iloisesti). Oi niin, ukkoseni! Sitten voimme elää oikein rauhassa ja onnellisina toistemme kanssa!

HEIKKI (Hiljaa). Krokotiili! (Ääneen). Se ei käy laatuun — enohan aikoo olla luonamme vain kolme päivää — siis —

LAURA (Leikillisesti). Kun minä pyydän oikein kauniisti, viipyy hän kyllä kauemmin.

PETÄJÄ (Hyvin ihastuneesti). Niin, sen hän tekee!

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Tehän olette ihan riivattu!

PETÄJÄ. Minä viivyn luonanne kokonaisen viikon.

HEIKKI (Vaipuu tuolille, huutaen). Herranen aika!

LAURA ja PETÄJÄ (Juoksevat hänen luokseen). Mikä nyt on?

HEIKKI (Hiijaa Lauralle). Koko viikon, ooh! — (Ääneen). Pistää niin — tästä — (Painaa sydäntään).

LAURA (Itkien). Katsokaas, eno, kaikki johtuu —

HEIKKI (Nousten nopeasti). Teidän — sinun ymmärtämättömyydestäsi!

LAURA (Teeskennellen itkua). Minunko ymmärtämättömyydestäni? Kuulkaahan, eno, ansaitsenko minä sellaista moitetta?

PETÄJÄ (Samoin itkunsekaisesti). Et. sellaista sinä et ansaitse. (Heikille). Polvistu hänen eteensä!

HEIKKI (Nolona). Mitä?!

PETÄJÄ. Tee synnintunnustuksesi ja rukoile anteeksiantoa. Vai pitääkö minun tehdä se? — Polvistu!

HEIKKI. Kuten käskette, (Polvistuu). Minä polvistun. (Makean happamasti). Anteeksi!

LAURA (hyvin hellästi). Mutta, ukko kulta, eihän sinun tarvitse niin alentua — minä pyydän, nouse ylös.

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Kun minä nyt kerran olen polvillani tässä, niin jäänkin tähän.

LAURA (Hyvin hellästi). No, sitten — täytyy minunkin polvistua. Nöyryys on naisen kaunein koristus. (Polvistuu Heikin eteen).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Pirun penikka!

PETÄJÄ (Astuen heidän väliinsä). Hehhehhee! Sinä olet hyvin herttainen, iloinen olento! (Vetää molemmat ylös). Nouskaa ylös — antakaa kättä toisillenne.

LAURA (Ojentaa kätensä). Tässä!

PETÄJÄ (Heikille). Purista hänen kättään!

HEIKKI. Kuten tahdotte — kuten käskette. (Puristaa).

PETÄJÄ (Toisella puolella). Noin! Suudelkaa nyt toisianne!

HEIKKI ja LAURA (Vetäytyvät toisistaan). Kutka? Mekö?

PETÄJÄ. Niin — te! Ja oikein hellästi.

HEIKKI. Eikö mitä?!

PETÄJÄ. Minä tahdon.

HEIKKI (Mukautuen). Minä mukaannun kaikkeen. (Menee Lauran luo).

LAURA (Peräytyy). Eihän toki?!

HEIKKI (Itsekseen). Ahaa! Sitä hän ei siedä.

PETÄJÄ. No, mikä nyt on?

LAURA. Mieheni ei kernaasti suutele.

PETÄJÄ. Mitä?!

HEIKKI. Oi, kyllähän minä! (Itsekseen). Nyt hänen täytyy vetää vastahankaa. (Menee Lauran luo ja aikoo tarttua tämän käteen). Rakas vaimoni —

LAURA (Vetää pois kätensä, hiljaa). Ei kymmentä askelta lähemmäksi!

HEIKKI. Sallitko minun suloisia huuliasi — (Syleilee Lauraa).

LAURA (Hiljaa). Minä puren! (Riistäytyy hänen sylistään).

HEIKKI (Riemuiten enolle). Eno, hän ei tahdo.

PETÄJÄ. Kyllä hän tahtoo.

HEIKKI. Eipä tosiaankaan. Ei hän tahdo. Ohhoh, te ette tunne hänen itsepäisyyttään.

PETÄJÄ (Hellästi moittien). Mutta lapseni —

LAURA (Itsekseen). Tuo ilkiö! Mutta — odotapas vain! (Ääneen ja hellästi). Minäkö itsepäinen? Ei, eno hyvä — mutta eihän sitä sentään kukaan halua niin julkisesti —

PETÄJÄ. Mitä vielä — enon läsnäollessa —

HEIKKI (Syrjään, hykertäen tyytyväisesti käsiään). Luojan kiitos! Hän känää vastaan!

LAURA. Olette oikeassa — minä olen tyhmä lapsi.

HEIKKI (Kuunnellen). Mitäh?! Eihän hän toki —

LAURA (Huokaa kevyesti ja pakottaa itsensä ystävälliseksi). Tule tänne, rakas ukko! Suo anteeksi!

HEIKKI (Seisoo kuin kuvapatsas, nolona).

LAURA. Eihän minun tarvitse enoa hävetä. (Suutelee Heikkiä nopeasti). Kas niin!

81

PETÄJÄ. Hyvä!

HEIKKI (Itsekseen). Kylläpä olikin julkea!

PETÄJÄ. Sellaisesta minä pidän.

LAURA (Itsekseen). Tuon suudelman saa hän kalliisti maksaa minulle.

PETÄJÄ. Ja tästä alkaen ette saa kinailla.

LAURA (Sydämellisesti, ojentaen Heikille kätensä). Emme milloinkaan!

HEIKKI (Itsekseen). Minä alistun kohtalooni.

LAURA (Hiljaa Heikille). Jos vielä kerran saatatte minut näin ikävään asemaan, paljastan enolle koko ilveilynne.

HEIKKI (Hiljaa ja myöntyväisesti). Järkeni on seisahtunut. Minä mukaannun kaikkeen.

PETÄJÄ (Lauralle). Ja nyt, sydänkäpyseni, tule! Menemme huoneeseeni. — Olen aikonut sinulle pienen yllätyksen. Tule! Tule! (Vetää Lauraa vasemmalle).

LAURA (Mennessään). Näkemiin, ukko kulta!

HEIKKI (Itsekseen, suuttuneena). Monipäinen käärme!

KYMMENES KOHTAUS.

Heikki yksin.

HEIKKI (On seisonut liikkumattomana). Luojan kiitos, nyt olen vihdoinkin yksinäni! (Katsoo ympärilleen). Ja nyt saa loppua tämä miehevä arvokkaisuus ja minusta pitää tulla tiikeri tai — hm — kanarialintu! Nyt onkin minulle kaikki yhdentekevää — minä en enää tunne mitään vastakohtia luomakunnassa. — Mutta pitihän minun jo aikaisemmin tietää kenen kanssa jouduin tekemisiin? Ei kai hänen afrikalainen sydämensä ollut minulle tuntematon? Tuo nainen on päättänyt repiä minut kappaleiksi pala palalta, ja minun täytyy vaieta, vieläpä antaa hänen suudella itseäni — kauheata! (Äkkiä aivan tyynesti). Hän osaakin suudella aika hyvin — niinkuin pitääkin — niin, hän suuteiee erittäin sievästi, mutta — (Taas vihaisena). Niin, siinähän se kauheus juuri onkin! Punaiset huulet ja sydän pikimusta kuin mustepullo. Ihan tässä voisi vihasta ja häpeästä hirttää itsensä! (Kulkee näyttämön perällä kiivaasti edestakaisin).

AARNIO ja ELLI (Tulevat keskeltä).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Heikki.

ELLI (Aarnion takana). Reino, minä en enää kestä tätä. Olit taas nukahtanut, vaikka minä olin kieltänyt sinua.

AARNIO (Kädet selän takana, hyvin rauhallisesti). Koetan tästä alkaen kaikin voimin lakata kokonaan nukkumasta, Eiliseni.

ELLI. Ivaa täynnä, kuten sinun herra Tuulispääsikin —

HEIKKI (Tullen nopeasti Ellin luo). Mitä käskette?

ELLI (Jatkaa). Aivan yhtä maata.

HEIKKI. Herran nimessä, jättäkää minut kokonaan rauhaan mainenne ja mantereinenne! Toinen sisar on yhtä vastenmielinen kuin toinen on viekas, vehkeiievä ja ilkeä.

ELLI (Närkästyneesti.) Herra Tuulispää!

HEIKKI. Hirveä sukulaisyhtäläisyys! Sisarenne syöksee minut onnettomuuteen. Sen sijaan että hän luonteensa mukaan olisi oikea hirviö, esiintyy hän enolle hyväntahtoisena lampaana niin, että eno näkee hänessä kaikkien vaimojen esikuvan. Ja nyt aikoo eno viipyä luonamme kolmen päivän asemesta koko viikon!

ELLI (Nopeasti). Se ei käy laatuun!

HEIKKI Sitähän minäkin olen sanonut.

ELLI (Tarttuu miehensä käteen ja vie hänet vasemmalle). Reino — kuule nyt —

HEIKKI (Tarttuu Aarnion toiseen käteen ja vie hänet oikealle). Aarnio — sinähän ymmärrät — (Tästä alkaen hyvin nopea kaksinpuhelu).