Part 3
Uistinkalastus.
Uistimella tavallisesti käsitetään koukkua, jossa täky tai houkute on keinotekoinen, uittaessa pyörivä lusikka, väräjävä lehti, propelli t.m.s., ja uistamisella uistimen yhtämittaista eteenpäin kuljettamista. Tässä kirjassa on kuitenkin pidetty käytännöllisimpänä käsitellä tämän otsakkeen alla ainoastaan venheen jälestä vedettäviä tavallisia uistimia, vaan myös koskessa paikaltaan uitettavia, sellaisiakin kuin perhosuistin tai perhosonki, jolla ei tyynestä vedestä tavallisesti uisteta. Vieläpä tuntuu luonnollisimmalta lukea uistamiseksi kaikenlainen onkikalastus, milloin mato- tai täkyonkea uitellaan joko vavan avulla paikaltaan tai venheen perästä vetäen.
Torkkokalastukseen
tarvitaan hyvä, tukeva, renkailla ja kelalla varustettu n.k. torkkovapa. Sellaisen voi tehdä itsekin ja kelan tai rullan sijaan käyttää vavan tyvipuolessa myös kahta tappia, joiden ympärille siima kierretään. Mutta ostetut, taidokkaasti tehdyt vavat ovat tietysti mukavammat.
Siima samoin on oleva luja, punottu liinarihmoista, silkistä tai jouhista. Se pujotellaan renkaiden kautta vavan vartta myöten ja tyvipäässä olevalla kelalla voi sen kiertää lyhemmälle tai pitemmälle. Varsinkin latvimmainen silmus tai rengas on vavassa oleva luja ja lujasti kiinni, sillä sen varaan tulee tietysti suurin paino.
Onkena torkkovavalla onkiessa voi käyttää tavallisia suurempia onkiakin ja syötteinä samoja syöttejä kuin yleensä. Täkykalalla torkotellessa on kuitenkin parempi käyttää kaksihaaraista onkea, joka kiinnitetään kalan kiduksiin siten, että perustin tulee ulos suusta (katso luku »Täkykalastus»).
Varsinaisia onkilaitteita torkkokalastusta varten on useampia malleja, ja niitä saa ostaa. Mutta sellaisen voi laittaa itsekin sitomalla yhteen useampia onkia ja pannen perukkeeseen painon. Päällimmäiset kolme koukkua voi jättää tyhjiksi kieppumaan ja pyörimään, niitä lähimpään koukkuun kiinnitetään kalan pyrstö, ja kun toiset koukut ovat mahdollisimman pieniä, voi ne sitoa niin lähetysten, että koko taklaus tulee jäykäksi, ja sen avulla käyristää täkykalaa hieman, jotta se eteenpäin soutaessa kieppuu sinne tänne. Useimmittain kala tarttuu kolmeen päähimmäiseen koukkuun, niin että täkykala saattaa jäädä koskemattomaksikin.
Mikäli on saatavissa tuoreita täkykaloja, tavallisimmin noin 13—14 sm pituisia särkiä, sanovat tällaisen pyydyksen käyttäjät saavansa hyviä saaliita; suunnilleen samansuuruiset harrit eli harjukset, vieläpä ruutanat ja salakatkin kelpaavat, puhumatta taimenista, tuutaimista ja pikku nahkiaisista.
Kaupassa on myytävänä torkkokalastusta varten myös säilytettyjä täkykaloja pikku astioissa, mutta luonnollisesti ne eivät ole tuoreen kalan veroisia.
Torkkovavalla uistaessa saattaa käyttää myös keinotekoista täkyä. Mutta sellaista tavallisesti sanotaan uistimeksi, ja sillä saattaa kalastaa ilman vapaakin.
Lusikkauistin.
Uistimia on monenlaatuisia, mutta jo vanhojen maanukkojenkin koettama ja hyväksi havaitsema on yksinkertainen lusikkauistin. Alkeellisimmassa muodossaan siksi käytetään tavallista ruoka- tai teelusikkaa, josta varsi katkaistaan ja molempiin päihin tehdään reikä. Kärkeen kiinnitetään koukku, tavallisesti kolmihaarainen, ja tyvi kiinnitetään siimaan joko nuppipäisellä vaskilankapuikolla tai muuten niin, että lusikka vedessä vedettynä pääsee kierimään ympärinsä.
Ennen käyttämistä on lusikka puhdistettava molemmilta puolin välkkyvän kirkkaaksi. Kun sitä sitten soutaessaan vetää jälessään, pyörii se välkkyen ympärinsä ja houkuttelee ahnaan ahvenen tai hauin tarraamaan kiinni.
Urheilu- ja kalastuskaupoissa on myytävänä useammanlaatuisia lusikkauistimia, kuten albion-, lohi- ja harjauistimia, joiden lusikka useimmittain on toiselta puoIen hopeoitu toiselta kullattu. Parhain lienee sellainen pieni lusikkauistin, jonka ulkopuoli on hopeoitu, sisäpuoli kullattu. Ostouistimissa on tavallisesti koukut myös lusikan yläpäässä eli siinä, missä kalan suu olisi, mutta nämä koukut on paras ottaa pois uistelemaan lähtiessään. Tottuneet kalastajat yleensä laittavat ostouistimensakin sellaisiksi, millaiset heidän kotivesillään parhaiten pätevät.
Lusikkauistin herättää paremmin kalan ruokahalua, jos koukkujen silmukkaan tai lusikan yläpäähän pujottaa parisen punaista langanpäätä eviksi ja koukunpohjukkaan punaisen vaatetilkun pyrstöksi. Jotkut panevat madonkin peittämään paljaita koukkuja.
Perhosuistimia,
nimittäin uistinkoukkuja, joiden juureen on pienistä linnunsulista, höyhenistä tai muusta sellaisista tehty perhosen ja kärpäsen muotoisia laitteita, on olemassa mitä erilaisimpia. Mutta riippuu eri kalavesistä ja pyydystettäväin kalojen suuruudesta, millaiset ovat parhaat. Kalastajan on siis paras hankkia monipuolinen valikoima ja kokeilla, missä vesissä ja millaisina päivinä kukin perhosuistin parhaiten tepsii. Paras on kuitenkin kokeensa alottaa pienillä perhoskoukuilla ja sitten tarpeen vaatiessa vaihtaa suurempaan.
Enimmäkseen perhoskoukkuja käytetäänkin virroista ja koskista onkiessa. Harrille eli harjuksille tulee olla hyvin pieni koukku, taimenelle hieman suurempi. Kuitenkin ovat sekä harrit että taimenet toisina päivinä paljo halukkaampia, toisina haluttomampia ottamaan onkeen, tarjosipa heille miten kauniin leikkikalun tahansa.
Kesälomalla ollessa on aikaa kokeilla!
Keinotekoisia täkykaloja
on olemassa miltei lukemattomia malleja, joista useimmat ovat tehtyjä metallista, ja ovat ne osaksi kullattuja, osaksi hopeoituja. Kaikki ne ovat enemmän tai vähemmän kalannäköisiä.
Samoin kuin perhoskoukut ovat keinotekoiset täkykalatkin enemmän koskiongintaan kuin tyynenvedenkalastukseen sopivia. Muutamat kuitenkin sopivat uistelemiseen järvelläkin. Niinkutsutulla helmiäiskalalla saa ahvenia parhaiten. Niissä kuten kaikissakin keinotekoisissa ostouistimissa ja täkylaitteissa on kuitenkin aivan liian paljon koukkuja, jonka vuoksi ne liikkuvat raskaasti vedessä. Tämä tulee autetuksi siten, että poistetaan ne kolmihaarat koukut, jotka ovat suunnilleen kalanruumiin keskikohdalla. Silloin ne liikkuvat keveämmin, ja kala siltä tarttuu, jos kerran ottaa täkyyn.
Keinotekoisia täkykaloja on myöskin silkistä tehtyjä. Niiden sanotaan olevan hyviä, mutta järvivesillä niillä saataneen yhtä vähän kuin keinotekoisilla sammakoilla, madoilla, koppakuoriaisilla y.m.
Keinotekoisilla kaloillakin on hyvä kokeilla, milloin luonnollisia täkykaloja ei ole saatavissa.
Uistaminen.
Uistin-pyydys on mukava kalastin, sillä siihen tarvitaan vain uistin, kohtalaisen pitkä siima ja pieni käsikela, jolla siiman voi kiertää tarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhemmäksi. Ja jos on hyvä täkykala tai tarkotuksenmukainen lusikkauistin, voi muutamilla vesillä saada hyvänkin saaliin. Uistinta voi myös helposti hoitaa ja pitää niitä yhden kummallakin puolella venettä. Uistellessa ilman vapaa täytyy kuitenkin olla aivan selvä vesi, jossa ei ole lumpeita eikä muita vesikasveja. Vavan avulla sitä vastoin voi viskata luonnollisen tai keinotekoisen syötin ruohikkoon, kaislikkoon, lumpeiden ja ahvenheinien lomaan missä vain on pienempikin avoin paikka, ja siten saada vesikasvien juurella väjyviä haukeja ja ahvenia.
Jos kalastaja asettaa venheen laitojen varaan eteensä poikkipuolin laudan, jonka molemmissa päissä on pari puupuikkoa pystyssä, ja näiden avulla pönkittää molemmin puolin venettä olevat uistimet hiukan loitommalle, noin 2—3 metrin päähän toisistaan, voi hän samaan aikaan pidellä kolmatta uistinta vavalla, niin että sen siima on toisten kahden välissä. Kun vapaa pitää koholla ja laskee sen siiman toisia vähän pitemmälle, voi siten kaloille tarjota kolme täkyä yhtaikaa. Tällöin tottunutkin kalastaja kumminkin tarvitsee hyvän soutajan, joka rientää avuksi pitelemään toisia uistimia, jos yhteen tarttuu suurempi kala.
Uistajalla pitää aina olla käsillä hyvä atrain tai »kalahaukka», sillä haavi ei silloin ole yhtä mukava.
Kuinka uistinta ja pitkää vapaa käytetään, siitä useimmilla lienee käsitystä, mutta mainittakoon sentään vielä, että jos uistinta soutaessa jotakin kaislikon rintamaa tai muuta syvänteen reunaa myöten siihen tarttuu jokin vesikasvi, ei kala tietysti siitä enää välitä. Matalikolla, jos se on puhdas ja sileä, voi hyvin saada kaloja uistimella, mutta myös syvemmälläkin vedellä. Uistin on silloin vajotettava niin, että se kulkee metrin tai kaksi vedenpinnan alapuolella, väliin syvemmässäkin, riippuen vuodenajasta ja kalastusvedestä sekä kalalajista, jota pyydystetään. Se asia kyllä selviää kalastajalle, kun hän kokeilee jonkun aikaa.
Vavan avulla voi määrätä syvyyden siten, että pitelee sitä korkeammalla tai alempana, kelaa siiman lyhemmälle tai pitemmälle, ja kun täky heitetään kaislikon, lumpeikon tai muiden vesikasvien aukkoon, tapahtuu se harvoin niin syvällä, ettei sen näkisi vedessä välähtelevän.
Uistaessa ja yleensä keinotekoisella syötillä onkiessa voi täkyä nytkäytellen ja värähdytellen pettää kalaa luulemaan, että sillä todellakin on elävä syötti edessään. Mitä taitavammin sen osaa tehdä, sitä parempi tulos.
Milloin uistimella tai syöttikoukulla uistaessaan saa useampia ahvenia matalikolta ulompaa maasta, on paras siinä laskea kiviriippansa pohjaan ja koettaa onneaan ongella.
Muuten on muistettava, ettei ole olemassa yleispäteviä uistin- eikä muun onkikalastuksen sääntöjä, varsinkin kun on kysymys niin suuresta alueesta kuin tuhatjärvien maasta. Erinäisillä vesillä, joilla on monet vuodet kokeillut, pääsee kyllä kalojen kera »lähemmin tutuksi». Ei siis yleiset neuvot kalastaessa paljoa auta, mutta ovat ohjeet sentään alottelijalle hyvät olemassa.
Sen kumminkin voi neuvoa yleensäkin, et ken aikoo lähteä kalastamaan, vaikkapa vain onki- ja koukkuvehkeilläkin, hän — ottakoon ensin selon kalastusasetuksesta ja siitä, kalastaako »vaarallisilla» vesillä. Varsinkin koskikalastuksessa ei viimeksimainittua seikkaa ole unhotettava.
Koskikalastus.
Lohikosket ovat tavallisesti niin »ylösotetut», ettei satunnaisella huvikalastajalla ole monin paikoin tilaisuutta lohenpyynnin harjottamiseen. Mutta on niitä sentään joitakin virtoja ja koskia, joista saa tilaisuuden kalastaa, jolleikään oikeita isoja lohia, niin pienempiä lohensukuisia kaloja. Ja kun onkikalastus tällaisissa koskipaikoissa ja suurempien purojen putouksissa tarjoaa kaikkein suurimman viehätyksen ja sieltä saadut kalat kuuluvat jaloimpiin, niin mainittakoon siitä vielä sananen erikseen.
Tavallisella ongellakin, joko veneestä käsin tai rannalta, voi saada harreja eli harjuksia, taimenia, kuujaita, rautuja eli nieriäisiä, lohenmulloja eli -pankkoja tai miten niitä kaikkia missäkin paikoin nimitettäneen.
Siihen tarvitaan yksinkertaisempi tai konstikkaampi, mutta tarpeeksi pitkä ja luja vapa, hyvä siima, joka on painolla varustettu, ja isommanpuoleinen, sininen englantilaisonki, johon pannaan pirteä onkimato. Onkimato on paras, vaikka mullot väliin »niiputtelevat» eivätkä ota siihen tarttuakseen. Silloin voi niille tarjota puutoukan, jollaisia saa kaatuneiden, puolilahojen puiden kuoren alta, vaarnamadon, heinäsirkan tai perhosuistimen. Viimeksi mainittuja näykkää lohenmullo mielellään, mutta ei tartu oikein hanakasti, vaan näykkii pian itsensä väsyksiin ja piiloutuu. Silloin voi antaa sen levätä, onkia toisesta paikasta ja palata jälleen, antaa sille uuden madon tai muun syötin. Jos onkijalla on täkykalaksi mutu, muikku tai pikku särki, malttaa taimen harvoin olla siihen tarttumatta.
Milloin ei mikään muu kelpaa, voi heittää koskeen pienen lusikkauistimen. Se kyllä pysyy koskessa itsestään pohjaan painumatta, vaikka onkija onkin yhdessä kohden. Vetämällä vavan avulla ylöspäin saa sen pirskuttelemaan vettä aivan pinnalla, ja silloin lohenpankko usein näykkää.
Onkiessa on oltava äärimmäisen varovainen, jotteivät kalat onkijaa näe eivätkä kuule hänestä hiirenrisahdusta, sillä lohensukuiset kalat ovat sangen arkoja. Ne tosin hyökkäävät pikaisesti onkea kohden, mutta jos ne huomaavat onkijan, pakenevat ne vielä nopeammin.
Jos taasen kala ottaa onkeen, ei sitä ole äkkiä temmattava maalle, vaan ensin hieman nykäistävä onkea jotta se tarttuu lujemmin kiinni, ja sitten annettava perään ja hiljaa vedettävä saalis rantaan. Suurempia kaloja täytyy uittelemalla väsyttääkin.
Haavi on aina oleva saapuvilla.
Taimenia on yleensä paras onkia vuolaista koskista, mutta voi niitä saada suvantopaikoistakin. Rautua eli nieriäistä sitä vastoin saa useammin tyynemmistä salmista kahden veden väliltä, samoin kuin ahventakin. Useimpia lohensukuisia pikkukaloja voi sitä vastoin talvella saada avannosta kirkasvetisistä järvistä.
Jos kesällä on vesi kirkasta ja sää häikäisevän päiväpaisteinen, eivät lohenmullot tahdo nykäistä. Silloin on paras odottaa, kunnes päivä painuu mäen taa, ja sitten koettaa uudelleen. Jos sitävastoin päivä on pilvinen ja on satanut, niin että vesi pienessä virrassa hieman kohoaa, silloin on paras onkisää, varsinkin jos on tyyni.
Kohoa ei koskesta onkiessa käytetä siimassa. Se vain säikyttelee arkoja kaloja ja on tarpeeton.
Velalla tai »pitkällä siimalla», jos koukkuihin on syötiksi onkimatoja tai mutuja, käy lohensukuistenkin kalojen kalastus hyvin. Kastemadot eivät ole välttämättömät, sillä saman asian ajavat 3—4 pientä matoa, jotka pujotellaan koukkuun ja jätetään osiksi riippumaan, jotta koukku näyttää pelkältä matonipulta. Täyksi käyvät myös säret, salakat ja muikut. Väliin voi tällaisella kosken alisuvantoon heitetyllä velalla saada myös siian.
* * * * *
Kun tämä kirjanen on aiottu vain alkuoppaaksi kesävapauttaan nauttiville huvikalastelijoille on siitä koetettu saada mahdollisimman pieni ja jätetty pois kaikki joka ammattikalastajalle tosin on tärkeää mutta huvikalastajalle vain turhaa painolastia. Ei tämä kirjanen sentään viimeksimainitullekaan ole täysin riittävä; onkimatkallaan hän tulee epäilemättä tekemään monta uutta ja mieltäkiinnittävää havaintoa, ja vasta siellä — onkikalastuksen ja kalojen elämän salaisuuksiin syvennyttyään — alkaa hän käsittää, miten erinomaisen viehättävä ja opettava ajanviete onkikalastus on.
Varsinkin koulunuorison olisi ongelle lähtiessään hyvä ottaa mukaansa mahdollisimman seikkaperäinen esitys Suomen kaloista. Vesikasveja ja monta muuta hauskaa luonnonilmiötä tulee onkiretkellään tutkineeksi ikäänkuin itsestään.