Part 2

_Suutari_ eli _tuutain_ oleskelee matalassa mutaisessa vedessä, josta sen voi saada onkimadolla tai toukilla. Mutta tavallisesti se leikkii pitkän aikaa ongen kanssa, ennenkuin oikein nykäisee. Milloin se todellakin on ottanut ongen suuhunsa, silloin on nopeasti temmattava, sillä muuten se jättää ongen.

_Salakoita_ parveilee tavallisesti vilisemällään lähellä vedenpintaa päivänpaisteisina päivinä. Sitä ongitaan parhaiten pienellä, painottomalla ongella, johon pannaan syötiksi pieni onkimato, turvonnut jyvä tai leivän murunen, ja heitetään se hiljaa kalaparven kohdalle. Kun parvi vain on syöntituulella, ehtii joku salakka tarttua onkeen sen hiljaa painuessa parven välitse pohjaa kohden. Mutta, voi salakoita saada myös pienellä paino-ongella, jonka koho asetetaan niin lähelle onkea, että tämä jää lähelle veden pintaa. Parhaiten olen salakoita saanut aamulla kotvan jälkeen auringon nousun. Suuremmat salakat ovat maukkaitakin kalaruokiin, mutta pienet kelpaavat etupäässä täkykaloiksi.

_Särkikin_, suurempi, kelpaa syötäväksi, vaikka se on ylen ruotuinen. Niitä kyllä aina saa muita kaloja onkiessaan, mutta pienistä särensinteistä ei juuri ole muuksi kuin täkykalaksi.

_Ruutanoita_ eli korneja ongitaan hyvin pienellä ongella ja madolla varsinkin Etelä-Suomessa kaikellaisista lammikoista ja mutahaudoista. Jotkut niitä kuuluvat syövänkin paremman puutteessa, mutta täkykalanakaan ei se kelpaa juuri muille kuin hau'ille.

Yleensä pienimmät näistä viimeksi luetelluista kalalajeista kelpaavat ainoastaan täkykaloiksi suurempia kaloja onkiessa.

Täkykalastus.

Pieniä kaloja voidaan, kuten edellä on mainittu, käyttää täkyinä suurempia ongittaessa, mutta etupäässä niitä kuitenkin käytetään suuremmissa koukuissa, jotka »heitetään» veteen, kiinnitettyinä joko velaan (n.k. selkärihmaan eli pitkään siimaan), poloihin tai pohjaan pistettyihin sauvoihin.

Täkykalojen onkiminen on sekin hauskaa työtä, milloin se vain hyvin vetelee. Mutta kärsivällisyyttä se useimmittain kysyy ja vie aikaakin. Onkimalla saa parhaiten sellaisia täkykaloja kuin pikku särkiä, salakoita, mutuja (elritsa) ja muita pieniä seipilajeja, puhumattakaan ahvenesta, ruutanasta ja kiiskistä, jotka kelpaavat myös täyksi ahnaalle hauille.

Paras on täkykaloja onkia pienen pienellä ongella, hienolla siimalla, ohuella, notkealla ja keveällä pihlajavavalla. Paras on onkia ilman painoa ja ilman kohoa siimassa. Sillä varsinkin salakka, kun se on syömätuulella, nykäsee tällaista kevyttä ja hienoa onkea miltei ennen kuin se putoaa vedenpintaankaan. Jos onki on oikein pieni ja siima miltei näkymättömän hieno, tarttuu salakka kisatuulella ollessaan miltei syötittömäänkin onkeen, kun se vain haisee madolle. Pikkukaloja onkiessa on muuten parasta tehdä itse onki pienestä nuppineulasta, kartan piistä tai hienon hienosta vaskilangasta ja varustaa se pienellä väkäsellä, etupäässä siksi, että mato pysyy kiinni. Tällaisesta omatekoisesta, pieni- ja tylsäväkäisestä ongesta on se etu, että onkiminen käy joutuisammin eivätkä pikkukalojen suuosat vioitu, joten ne paremmin pysyvät elävinä. Kala näet silloin helposti lähtee ongesta, jopa putoaa itsestäänkin, jonka tähden onkijan täytyy olla taitava tempaisemaan miltei irtonaisia kaloja ylös vedestä ja suuntaamaan tempauksensa niin, etteivät ne venheestä onkiessa kimpoa ylitse, vaan putoavat juuri venheeseen. Maaltajaloin onkiessa on paras olla apuna poikanen keräilemässä kalat vesiastiaan: veneestä onkiessa voi päästää veneen pohjalle jonkun verran vettä, jotta kalat siellä elävät kunnes ne joutuu keräilemään vesiastiaan tai kalasumppuun. Tämän kirjottaja on kerran varhaisena aamuna onkinut tuollaisella omatekoisella ongella noin puolessa tunnissa 80 pikku salakkaa, siis lähes 3 päätä minuutissa. Mutta sitten saalis yhtäkkiä loppui!

Jollei ongella saa täkykaloja tarpeeksi, voi koettaa liippiä eli haavia. Sellaisen voi kutoa itsekin, mutta mukavammin sen saa ostamalla. Täkyliippejä käytetään kahtalaisia: pohjaliippejä ja vapaliippejä. Molemmat käyvät laatuun, mutta n.k. kuorehaavit ovat parhaat. Missä on parvi pieniä kalasia lähettyvillä, lasketaan liippi matalaan veteen, sirotellaan siihen korpunmuruja tai onkimatoja tai ongitaan liipin päältä. Kun pirteät kalaset tulevat liipin kohdalle pitämään pirinätään, nostetaan liippi äkkiä ja kalat kaadetaan vesisäiliöön.

Kenellä on käytettävissään tiheäsilmäinen verkko, n.k. salakkaverkko, hän voi saada hyvän saaliin, kun kiertää sen salakkaparven tai muiden parveilevain pikkukalojen ympärille kuten nuotan. Kalojen ollessa pinnalla, on verkonkin pysyttävä pinnalla ja verkon kivekset ja kohot olevat sen mukaan. Pikkukaloja säikäytetään verkkokaaren suulta päin jotta ne menevät verkkopohjukkaan.

Mutu, sanovat kalamiehet, on paras kaikista täkykaloista, ja kun se esiintyy parvissa matalassa vedessä eikä ole erittäin arkakaan, voi sitä saada helposti täkyverkolla tai nuotalla, haavilla ja terralla paikallisiin oloihin katsoen. Kuore ja muikku on myös hyvä täky, mutta niihin nähden on paras olla varuillaan, milloin niitä saadaan nuotalla, ja mennä vesisäiliöineen apajalle. Merroilla ja rysillä saa myös useammanlaatuisia hyviä täkykaloja, kun ne lasketaan kutuaikaan sopiviin paikkoihin. Mutta huvikalastajan on niihinkin nähden useimmittain meneteltävä samoin kuin nuotalla saatuihin täkyihin: ostettava.

Mutta edellä on jo mainittu, että täky täytyy säilyttää tuoreena ja elävänä. Sentähden, millä keinoin täkykaloja saataneekin, täytyy aina olla saapuvilla riittävän suuri vesiastia, säiliö tai kalasumppu, johon kalat pannaan heti järvestä saatua ja otetaan vasta koukkuun pantaessa s.o. koukkuja järveen laskiessa. Kotirannassa on hyvä olla sitä varten isompi vesisäiliö, jossa on myös kaloille muonavaroja; sitten tarvitaan vielä toinen pienempi, jota on mukavampi kulettaa kalastusretkellä venheessä tai kantamalla tai talvella myös kelkalla jäätä myöten. — Täkykalat on myös aina säilytettävät niin, ettei niistä lainkaan lähde suomuja pois, vaan pysyy se kauttaaltaan eheänä ja kiiltävänä.

Mutta käytettäköönpä kalatäkyä onkiessa tai järveen »heitettävissä» koukuissa, vaaditaan täkykalan koukkuun asettamisessakin erityistä taitoa. Jos käytetään tavallista, pienempää tai isompaa, onkikoukkua, kiinnittävät monet kalan siten, että se pistetään selkäpuolelta, kuitenkin selkäruodon alapuolelta kalan sisään ja sitten sen kärki ulos pyrstöön päin, sillä kala tavallisesti nielee täyn pääpuolelta. Kaksihaaraiseen koukkuun, jollaisia parhaiten käytetään koukkukalastuksessa, kiinnitetään täky myös siten, että selkäevän vierestä viilletään puukolla noin 3 sm pituinen liuska nahkaa irti lihasta — jolloin kuitenkin on varottava leikkaamasta liian syvälle ja suomuksia irrottamasta, — onki pujotetaan tämän liuskan alitse ja käret painetaan kiinni vatsaan.

Nämä molemmat tavat kuitenkin kiduttavat täkykään pian kuoliaaksi. Parempi on jo sellainen kiinnittämistapa, että onkikoukku pistetään kiinni kalan pyrstönjuureen, peruke pistetään kiduksista sisään ja suun kautta ulos. Tällainen kiinnittämistapa on kuitenkin tarkotustaan vastaavin vain silloin kun »uistetaan» täkyongella, joko vavan avulla kulettaen sitä venheen ympäri tai vetämällä veneenperästä. Silloin voi perukkeeseen edeltäpäin tehdä kaksinkertaisen solmun, niin että se tarttuu kiduksiin ja pitää kalaa hieman käppyrässä, jolloin se uidessaan paremmin pyörii ja välähtelee vedessä.

Koukkukalastajan on kuitenkin paras kiinnittää kaksihaarainen koukku siten, että koukun peruke työnnetään suusta sisään, vedetään kiduksista ulos ja niin pitkälle että koukun molemmat haarat ottavat kiinni kalan suupieliin.

Tällä tavoin kiinnitettäessä ei kala haavotu, kärsii vähemmän kiinniolostaan, voi uiskennella vapaasti niin pitkälle kuin siima riittää ja elää usein monia päiviä, ainakin yhden yön ylitse. Jollei suurempi kala ole sitä niellyt, voi sen aamulla päästää vapauteensa takaisinkin.

Molemmilla edellisillä tavoilla kiinnittäessä voi työntää tavallisen tukkaneulan pohjukan täkykalan kidusten läpi, pistää koukun perukkeen pohjukkaan ja vetää sen sillä toiselle puolen käsiinsä.

Onkimies voi, jollei ole tarpeeksi pieniä kaloja käsillä, käyttää täkynä myös suuremman kalan vatsapuolelta leikattua, mahdollisimmassa määrin kalan muotoista viipaletta, jossa on joku eväkin mukana. Tämä viipale kiinnitetään leikkauksen puolelta onkeen niin, että se tulee hieman käppyrään suomuspuoli ulospäin.

Niin, kuten sanottu, täkykaloilla voi onkiakin, mutta tuotteliainta on täkyjen käyttö n.k. koukkukalastukseen, jota harjotetaan eri tavoin eri vuodenaikojen ja eri kalalajien mukaan.

Vela (pitkäsiima eli selkärihma).

Niinkin yksinkertaista kalastusvehettä kuin velaa koukkuineen on olemassa useampia lajia. Ennen ei selkärihmaksi sopivia nyörejä ollut kaupassa, vaan niitä punottiin kotosalla liinarihmasta, ne olivatkin sangen kestäviä. Nyttemmin niitä on kaupassa kerittäin, kussakin noin naulanpainoisessa kerässä siimaa suunnilleen 300 metrin pituudelta. Eivätkä ne kovin monta markkaa maksa.

Valmiiksi leikattuja keskinkertaisen ohuita ratastimia, noin 70 sm pituisia, saa myös ostaa kaupasta korkeintaan markalla sata kappaletta. Koukkuja, jotka näillä perustimilla kiinnitetään siimaan, on myöskin urheilukaupoissa lajiteltuja varastoja. Tällainen koukku on aina parempi olla pienemmänpuoleinen. Hauille saa se olla hieman suurempi, mutta tarttuu se pienempäänkin. Ahvenelle, ankeriaalle ja muille ryöstökaloille on aina pienempi koukku parempi. Ja sanottakoon vielä kerran: mitä hienommat vehkeet, sitä parempi! Hyvät koukut maksavat tosin noin markan sadalta, mutta ne ovatkin sitten hintansa arvoiset.

Jokaisen sadan koukun osaksi lasketaan siimaa noin 500—600 metriä, joka vastaa kahta yllämainittua kerää.

Lisäksi tarvitaan haavi, mieluummin syvempi kuin ongella.

Velan laskeminen tai »heittäminen» on kyllä laajalta tunnettu, ja ensikertalaisen on viisainta ottaa — samoin kuin kalastusmatkoilla yleensä — kokeneempi mukaansa neuvomaan, miten siima lasketaan. Mutta lyhyt opastus annettakoon sentään tässäkin.

Ostetut siimakerät ovat kerityt siten, että niitä aletaan purkaa sisältäpäin. Laskiessa kiinnitetään noin nyrkin kokoinen kivi alkupäähän. Jos tahtoo olla oikein varma, että palatessa löytää siiman alkupään, voi kiven laskea rannalle jonkun puun juureen tai aitovarteen suurelle kivelle.

Sen jälkeen soudetaan suoraan vesille, kunnes saavutaan kolmen neljän metrin syvyiselle tai hieman syvemmällekin vedelle. Siellä lasketaan kiviriippa, ja kun se on vakavasti pohjassa, kiinnitetään koho.

Kohona käytetään pyöreää puulevyä, jonka lävitse pistetään lyhyt vaaja, joka laatan uiskennellessa törröttää pystyssä. Voi myöskin käyttää kuusista karttua tai halkoa.

Kun tämä koho on laitettu, aletaan siimaan sitoa koukkuja suunnilleen viiden metrin päähän toisistaan ja jatketaan siten siiman toiseen päähän.

Koukku perustimineen kiinnitetään siimaan silmukka- eli vetosolmuun. Silloin saa sen nopeasti auki koukkuja nostaessa.

Siimanlaskennassa tarvitaan kolme henkeä yksi soutaa, toinen panee syöttejä koukkuihin, kolmas laskee koukkuja ja solmiaa ne siimaan.

Koukunlaskija pitelee kerää jalkojensa välissä, pitää silmällä, milloin se loppuu, ja solmiaa jatkoksi toisen, jos tarvitaan. Jollei sitä tee ajoissa, saattaa pää luiskahtaa, ja sen etsintä vie aikaa.

Muutamat kalastajat eivät mielellään pidä siimaa kerällä, koska se saattaa sotkeentua, vaan sitä varten laitetulla kelalla tai rullalla.

Täky on paras ottaa vesisäiliöstä juuri järveen pantaessa, jotta se on tuores ja elävä. Matosyötti on samoin vasta silloin kiinnitettävä onkeen, koska se muuten näivettyy ja kuoleentuu.

Velalla voi pyydystää keväällä kohta jäiden lähdettyä haukeja ja matikoita.

Jos aiotaan saada erityisesti haukeja, käytetään ratastimen jatkona lähinnä koukkua vaskilankaperuketta, johon ratastin kiinnitetään. Voi sentään tulla toimeen ilmankin. Tosin voi liinaratastimen hauki silloin väliin purra poikki, mutta toiselta puolen näyttävät hauit, varsinkin pienemmät, tietävän miten vaarallinen vaskiperuke on — ja menevät ohitse!

Sangen hyvin voi laskea osan koukkuja haukia, toisen osan matikoita varten. Erotus on vain siinä, että hauinkoukut lasketaan lähemmäs vedenpintaa ja siima sentähden varustetaan pitkin päästään kohoilla, matikkasiiman sitä vastoin annetaan painua pohjaan.

Muuten luullaan, että matikoita saa parhaiten, jos selkärihman laskee suuntaan, josta talvitie on kulkenut jäätä myöten. Matikan sanotaan siellä matelevan penkoen hevosenlantaa, joka jään sulettua on painunut pohjaan tien paikalle. Koettakaa!

Tavallisesti sattuu kuoreenkutu jäidenlähdön aikaan, ja silloin saa nuottamiehiltä oivallisia täkyjä, sillä kuore kelpaa mainiosti sekä hauille että matikalle. Muita täkykaloja silloin on vaikea saadakin. Mutta jos on talven yli säilyneitä kastematoja, ottaa made niihinkin, ja pienet mateet taasen kelpaavat hauille.

Myöhemmin keväällä ja kevätkesällä ei kuoretta voi saada täkykaloiksi. Silloin voi sen sijaan käyttää pikku särkiä, nimittäin sitä särkilajia, joka kutee myöhempään keväällä tai kevätkesällä. Toinen laji, suurempi, kutee jo aikaisemmin jäiden seassa.

Pikku särki on oivallinen hauin ja suuren ahvenen täky, varsinkin jos sitä pitelee varovasti, etteivät suomukset irtaudu ja että se elää kauan. Sen voi asettaa koukkuun niinkin puolin, että perustin työnnetään kiduksista sisään ja vedetään suusta ulos, ja sitten vedetään onki niin pitkälle, että se kokonaan peittyy kalan kiduksiin ja suuhun. Silloin kala ei kidu. Samoin toisapäin, kuten yleensä täkykaloista puhuessa mainitaan, kiduksista kiinnitetyt ruutanat, pikku ahvenet ja kiiskit voivat elää ongessa yli vuorokaudenkin. Salakat, muikut ja mudut ovat liian pieniä näin kiinnitettäviksi, mutta kun ne tavallisesti kuolevat jo kalansumpussa, ei koukku tee niille kipeää, pistipä sen niihin mistä kohden tahansa.

Muutamia kaloja, kuten säyneitä, lahnoja ja siikoja ei pyydystetä täkykoukulla, vaan kastemadoilla ja muilla syöteillä.

Säyneitä saa useinkin velalla, ja väliin lasketaan sellainen vartavasten säyneille. Silloin käytetään joko samoja syöttejä kuin säyneitä onkiessakin, tai kaksihaaraiseen koukkuun pannaan paksu möykky vehnätaikinaa, joka pysyy kaksoiskoukussa jokseenkin hyvin. Siima lasketaan aivan lähelle maata matalaan veteen, metrin tai vähemmänkin syvyyteen; tietysti säyneitä saa vain siellä, missä ne liikkuvat ja polskivat. — Joista saa säyneitä toukokuun alussa koukuilla samoin kuin ongellakin.

Lahnoja voi elo- ja syyskuussa, jolloin ne, samoinkuin kutuaikaan kesäkuussa, parveilevat lahdelmissa ja ruohikkojen rinnoissa, saada velalla suuriakin. Koukkuun pannaan syötiksi kastemato, ja se lasketaan kohosiiman varaan ylhäälle veteen, korkeintaan 1 tai 1 1/2 metrin päähän pinnasta. Kun kalastaja huomaa lahnaparven kulkevan — tyynellä säällä ui se niinkin pinnalla, että selkä on pinnan yläpuolella tai tuulen ja aaltojen ajelemana kokoontuneen johonkin lahdenpoukamaan, silloin on aika laskea siima auringonlaskun aikaan, eikä aamulla ole nukuttava liian pitkään. Päivän koitteessa on täytynyt jo käydä siimaa kokemassa, sillä suuret lahnat erittäin tähän aikaan käyvät levottomiksi, ja kun ne useimmittain tarttuvat löyhästi koukkuun, onnistuvat ne helposti pääsemään tiehensä. Siimaa kokiessa on paras menetellä äärimmäisen hiljaa ja varovasti, ja haavi on työnnettävä niin syvälle veteen kuin varsi sallii ja otus siepattava ylös äkkiä, kun se on tullut haavin kohdalle.

Siikoja voi myös saada syvännöistä virtojen suilta selkärihmalla, jossa on syötteinä kastematoja. Harvinaista se tosin on, mutta voihan huvikalastaja koettaa.

Ankeriaita saa mutapohjaisesta vedestä lieroilla ja kastemadoilla, joita mieluimmin voi panna yksi- tai kaksihaaraiseen koukkuun niin suuren mytyn kuin siinä pysyy. Pieniä sammakoita voi käyttää myös syöttinä, ken voi. Ankeriaan koukussa on hyvä olla vaskilankaa perukkeena. Koukku lasketaan pohjaan.

Etupäässä kuitenkin velaan tarttuvat hauit ja ahvenet. Niitä voi pyydystää läpi kesän — matikka on lämpimän veden aikaan liian pehmeä ja limainen ruokatalouteen — ja ahventa sitä paitsi ei voi pyydystää ainoastaan täkykaloilla, vaan vielä paremmin kastemadoilla.

Selvyyden vuoksi ryhmitettäköön tähän eri kalojen pyydystystavat:

Kohosiimalla pyydystetään haukia ja lahnoja lähemmältä pintaa, ahvenia 2—3 metrin syvyydestä, kuhia ja siikoja syvästä vedestä, säyneitä matalasta vedestä läheltä pohjaa.

Pohjasiimalla, ilman kohoa, pyydystetään mateita ja ankeriaita.

Täkynä ja syöttinä käytetään:

Haukisiimassa pieniä kaloja, etupäässä kuoreita, särkiä, ruutanoita, salakoita, pikku ahvenia ja kiiskejä:

Ahvensiimassa etupäässä kastematoja ja lieroja, mutta hyvin myös mutuja, muikkuja, salakoita, pikku särkiä, nahkiaisia ja hietasisiliskoja:

Kuhasiimassa samoja kuin ahvensiimassa;

Lahna- ja siikasiimassa kastematoja;

Säynesiimassa taikinapalloja, kastematoja, koppakuoriaisia, heinäsirkkoja y.m.;

Ankeriassiimassa kastematomyttyjä ja sammakoita.

* * * * *

Vela lasketaan tavallisesti iltaisin kuuden jälkeen ja koetaan s.o. katsotaan samoihin aikoihin tai hieman myöhempään seuraavana aamuna. Kokeneet kalastajat sanovat, ettei, paitsi lahnasiimaa, ole viisasta kokea koukkujaan liian varhain aamulla, sillä useimmat kalat ovat aamuvarhaiseen parhaalla ottotuulella.

Jos täkyinä on kaloja, ei tavallisesti ensi aamuna nosteta pois siimaa, vaan ainoastaan koetaan s.o. soudetaan pitkin siimaa, katsotaan ja otetaan pois tarttuneet kalat; siimaa juoksettaa katsoja kätensä lävitse toisen soutaessa. Mistä täky tai koko koukku on poissa, siihen voi panna uuden, jos tahtoo tehdä tarkkaa. Jos tapaa suuren ja juonikkaan kalan, on hyvä olla venheessä varalta siima, joka solmitaan perustimeen ja sillä väsytetään juonittelija, kunnes sen alle saa haavin.

Muutamat kalastajat käyvät iltaisinkin samoin koukkujaan kokemassa, ja mätäkuulla on se tarpeen.

Harvoin pidetään velaa vedessä kauvemmin kuin kaksi yötä. Silloin otetaan se pois siten, että kalastajalla on polvillaan jokin pytty, johon hän laskee siiman kiemuralle, otettuaan siitä koukut. Nopeammin käy se, jos kalastajalla on apuri, joka irrottaa koukut, panee kaiken järjestykseen ja siiman kelalle.

Kotiin tultua kuivataan siima ja perustimet hyvin, ja sitten pannaan siima jälleen kelalle tai rullalle odottamaan uutta kalaretkeä.

Selkärihmalla kalastus on huvittavaa ja tuotteliasta, mutta kysyy se vaivaakin ja kärsivällisyyttä myös sangen usein. Mutta missäpä sitä vaivatonta viljaa lieneekään!

Polokoukut.

ovat velaa yksinkertaisemmat ja mukavammat sellaiselle huvikalastelijalle, joka mieluummin laskee vain muutamia koukkuja. Tällaisia sanotaan polokoukuiksi sentähden, että kohona käytetään puisia n.k. »poloja», mutta toisin paikoin niitä sanotaan pohjakoukuiksi, koska koukku kiinnitetään pohjaan lyötyyn vaajaan tai seipääseen.

Polokoukut lasketaan seuraavasti. Otetaan mukaan kerä siimanyöriä, soudetaan ruohikon rintaan, matalikon reunaan, niemen nenään tai salmen suuhun, missä kalojen otaksutaan liikkuvan. Siiman päähän sidotaan nyrkinkokoinen kivi ja pudotetaan pohjaan, siiman ollessa jokseenkin suorana sidotaan siihen veden pinnalle kohoksi kuusipuusta tehty — lehtipuu pikemmin uppoaa — puupalikka eli »polo» (toisin paikoin lausutaan nimi: pola ja polu). Nyt mitataan edelleen siimaa niin pitkälti, miten syvään koukku aiotaan asettaa, koukkuun pannaan täkykala tai muu syötti ja kiinnitetään se siimaan vaskiperukkeestaan tai muusta perustimestaan.

Tällä neuvoin voi pyydystää samoja kaloja kuin velallakin, samallaisilla koukuilla ja syöteillä. Keväällä jäiden lähdettyä käyttänee moni mieluumminkin polokoukkuja kuin velaa matikan ja hauin pyydystykseen, koska ilmojen vielä ollessa kylmät käy polokoukun lasku ja nosto sievemmin. Syksymmällä, kun vela ei enään huvita, voi polokoukulla sattua saamaan myös täysikasvuisen mateen, väliin suuren ankeriaankin, missä vesissä niitä on.

Muut lähemmät viittaukset voi lukija löytää edellisistä luvuista.

Talvikalastus.

Mutta koukulla, jos vain on täkyjä, saa haukia, ahvenia ja mateita yhtä hyvin talvella kuin kesälläkin, mateita vielä paremminkin, ja silloin ne ovat myös parhaat ruokatalouteen. Täkyjäkin saa ostamalla, missä vedetään talvinuottaa, ja ahvenia voi saada haukien ja mateiden syöteiksi onkimallakin.

Luonnollisesti tällöinkin asetetaan hauinkoukku lähemmäksi pintaa, mateenkoukku lähelle pohjaa; ahvenen koukku, milloin on syötiksi muikkuja, särkiä tai kastematoja, asetetaan taasen keskivälille, kuten kesälläkin.

Tällainen koukku lasketaan tavallisesti avantoon siten, että siima sidotaan seipääseen niin ylös tyvipäästä, miten kauvas se on jäävä pohjasta, ja sitten pistetään seiväs pohjaan. Täten seiväs samalla pitää koukkua kiinni ja on viittana koukun löytämiseksi, eikä kalastaja tällöin koukkujaan kokemaan tultuaan avantoa auki hakatessaan katkaise siimaa, kuten voi tapahtua toisin kiinnittäessä.

Luonnollisesti tällainen koukkukalastus on helpompaa syksyin ja keväin ohemman jään aikaan. Mutta talvisydännäkin se käy, kun vain on n.k. tuura avannon hakkaamiseen. Kirveellä ja muulla sellaisella aseella on hakkaaminen paksun jään aikana mahdoton.

* * * * *

Mutta tavallisella onkimadollakin voi melkein kaihista vesistä onkia ahvenia, toisista taimeniakin läpi talven. Keväällä jäidenlähdön edellä voi saada myös jonkun sären.

Salmiin järvien ja lampien välillä, missä on riittävän syvää, on hyvä hakata onkiavantoja, samoin sellaisille vesille, missä on liejua ja uivaa levää, mutta niiden keskellä aukko, vaikkapa tavallisen onkiavannon kokoinenkin. Sellaisesta paikasta onkiessaan voi ahvenia saada oikein kosolta, mutta myös taimenia ja väliin nieriäisenkin.

Ahvenia voi sitten käyttää täyksi koukkuihin, matikalle kelpaa isomman ahvenen palanenkin.

Onkimatoja voi säilyttää, kuten alussa on selitetty, talveksikin, ainakin marras- ja joulukuuhun.

Mutta ainakin Savossa, jossa paikoin kylvetään joka ilta, saa onkimatoja saunankarsinasta talvella yhtä hyvin kuin kesälläkin.

Muuten sanotaan talvella saatavan onkimatoja sellaisista paikoista, missä niitä kesällä on, n.k. »matohaudan» avulla. Madot näet ovat ryömineet maan jäätyessä syvemmälle sulaan maahan. Syksyllä kaivetaan sentähden puutarhaan tai väkevään peltoon noin metrin syvyinen hauta ja kaadetaan siihen noin 1/2 tai 3/4 metrin korkeudelta karvarinparkilla sekotettua hevosenlantaa. Kun hevosenlanta, kuten tunnettu, kehittää suuressa määrin lämpöä, ryömivät madot siihen, ja siitä niitä saa.

On itsestään selvää, että kalastajan on talvipakkasella hyvin suojeltava jäätymistä vastaan — niin onkimatonsa kuin itsensäkin. Onkimiehen varsinkin on hyvin pukeuduttava, kun siinä hommassa ei tule paljon liikkumaan.

Talvella ongitaan avannosta myös keinotekoisena syötillä, n.k. pirkalla eli torkolla. Tämän pyydyksen aate on siinä, että tinapirkkaa tai muuta välkkyvää uistimenterää pidetään liikkeessä vuoronperään nostamalla ja laskemalla, josta kai johtuu nimikin torkko ja torkotteleminen, sillä vavan liikkeet muistuttavat torkkuvaa ihmistä.

Tällaisen pyydyksen käytöstä voi lukija saada jonkun käsityksen tuonnempana puhuttaessa uistimesta ja uistamisesta vavan avulla. Talvionginta torkolla saattaa olla tuotteliastakin, mutta ensikertalaisen on paras ottaa tottunut torkottelija seurakseen, katsoa miten pyydys laitetaan ja miten menetellään.

* * * * *

Talvikalastajalla on muuten hauska olla syksyisin lumettoman jään aikaan luistimet, lumellisen sukset. Jos täkykaloja on avannolle vietävänä, tarvitaan myös vesiastia ja kelkka. Monet kyllä panevat täkykalat koukkuihin jo kotona, mutta edellä lienee jo selvinnyt ettei se vastaa tarkotustaan. Silloin kalat kuolevat jo ennen järveen joutumistaan, mutta vasta avannolla hyvin kiinnitettyinä voivat ne elää vedessä vuorokauden ja parikin.

Hauskaa ja virkistävää on pistäytyä kalassa raikkaana talvipäivänäkin. Omapyytämä kala maistuu retkeltä palattua monin verroin makeammalta. Eikäpä kaloja talvella saakaan monin paikoin ostaa.