Part 2

Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan: "Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:

"Mitä piditte ystävästäni?"

Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan. Luulen, että hän on hyvin oppinut."

"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"

"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"

"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."

"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"

"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana laulaa."

Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa. Olenko sitten sellainen?"

"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?"

"Uskoisin kyllä."

"No niin, luulen hänen olleen oikeassa."

Megan hymyili.

Ja Ashurst ajatteli: "Oletpa kaunis!"

"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa merkitä?"

"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?"

"Hän juuri. Enoni veljenpoika."

"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?"

"Ei."

"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat Englantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."

"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?"

"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."

"Vai niin."

Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava, niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.

"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."

Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta sanoi vain:

"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan pienokaiset levolle."

Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko lisää?"

"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?"

"On toki."

"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut."

Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät tummemmiksi.

Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille "kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi", seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut, pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän. Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana, levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä, hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.

Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan: Ashurst huomasi miehen ontuvan.

"Kauniita elukoita!"

Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.

"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin."

"Senpä kyllä uskon."

"Toivottavasti herran jalka on parempi?"

"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen."

Ontuva mies kosketti omaa jalkaansa.

"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."

Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva hymyili taas.

"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen."

"Ohoh"

"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt melkein kuin uusi."

"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen."

"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät, mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei eteenpäin siitä!"

Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.

Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.

"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa vapunpäivä-kakkua."

"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."

"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."

"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane pahakseen, jos tulen keittiöön?"

"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."

Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.

Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää, lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen luokseen ja ilmoitti:

"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä."

"Mikä mustalaiskummitus?"

"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti huilua."

"Mitä säveltä se soittaa?"

"En tiedä."

"Minkä näköinen se on?"

"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut? Megan pelkää sitä."

"Onko Megan nähnyt sen?"

"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää."

"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi."

"Hän rukoili teidän puolestanne."

"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?"

"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."

"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut tarkoitettu sinun kuultavaksesi."

Poikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:

"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän verestä."

"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!"

"Mikä se on?"

"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi kummissaan.

"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me syömme."

"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi."

"Osaan minä nylkeä sammakoltakin."

Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas alkoi kuulua naurua ja huutoja.

Kun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:

"Mitä se mustalaiskummitus on?"

Tyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.

"Se ennustaa onnettomuuksia."

"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?"

"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä."

"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha Jim näki varmaankin ponihevosen."

"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet kauan sitten."

"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."

Tyttö sanoi yksinkertaisesti: "Ne ovat kuitenkin pahoja."

"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja kuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään, orapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään. Pitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä."

"Voi älkää, älkää tehkö niin!"

"Tottahan toki! Asetun istumaan hänen kalliolleen."

Tyttö pani kätensä ristiin: "Minä pyydän, rukoilen: älkää menkö!"

"Rauhoittukaa! Mitäpä merkitsee, vaikka minulle tapahtuisikin jotakin?"

Megan ei vastannut. Hiukan harmissaan nuorukainen jatkoi:

"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy pian lähteä täältä pois."

"Joko nyt?"

"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä."

"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita."

Ashurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:

"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?"

"Kyllä."

"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne."

Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta. Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi. Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle sinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden? Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert Garton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?

IV.

Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä. Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa. Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka omituisesti mairittelivat häntä.

Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen, suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon — kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan.

"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.

Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois. Ashurst lähti perästä.

"Megan!"

Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.

"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"

"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi minulta."

"Jaha, siis Joelta."

"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"

"Rakastunut teihin, arvatenkin."

Tyttö polki jalkaansa.

Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?"

Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:

"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"

Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen, mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla. Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti, pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli hävinnyt näkymättömiin.

Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? — lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen — onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin, minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin ilmoittamaan hänen tuloaan.

Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen — joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä. Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta, toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat, lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.

Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle, toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta. Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi: "Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."

Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten, kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa, tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat, karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä: puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä, johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana, yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana — huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön — niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"

"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.

V.