Part 1

OMENAPUU

Kirj.

John Galsworthy

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Omenapuu, laulu, kulta.

Euripides, _Hippolytos_.

Omenapuu.

Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.

Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä. Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.

"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"

Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa, solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.

"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"

Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä — itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen, jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä — täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä...

Tämä palautui nyt hänen mieleensä.

I.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."

Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:

"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."

"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."

Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.

"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti, ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Ja missä se on?"

"Tuolla laaksossa, hyvä herra."

"Voisitteko antaa meille yösijan?"

"Uskonpa kyllä voivamme."

"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"

"Kyllä."

Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.

"Oletteko devonshireläisiä?"

"En."

"Mistäpäin sitten olette?"

"Walesista."

"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu talonväkeen?"

"Talo on minun tätini."

"Entä enonne?"

"Hän on kuollut."

"Kuka siis taloa hoitaa?"

"Tätini ja kolme serkkuani."

"Mutta enonne oli devonshireläinen?"

"Oli kyllä, herra."

"Oletteko asunut täällä kauankin?"

"Seitsemän vuotta."

"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"

"En oikein osaa sanoa."

"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."

"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."

"Sen uskon."

Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:

"Miten vanha olette?"

"Seitsemäntoista."

"Ja mikä on nimenne?"

"Megan David."

"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst. Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."

"Ikävää, että jalkanne on kipeä."

Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.

He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:

"Hän on rouva Narracombe, tätini."

"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.

"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli, että ehkä voisitte antaa meille yösijan".

Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän, vastasi:

"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"

Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja marjakuusen tumman vihreän keskellä.

"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette varmaankin yliopistosta?"

"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."

Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.

Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli ylevästi tiedotonta ympäristöstä.

"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"

"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."

"Kuinka syvä se on?"

"Puolitoista jalkaa."

"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"

"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren, yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä kutittaa."

"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."

Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."

Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.

II.

Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.

Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta hiljaa kuin hiiri.

"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.

Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän:

"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."

Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.

"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno psykologisen tutkielman aihe."

Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"

Garton jatkoi:

"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi vain herättää."

"Sinäkö hänet aiot herättää?"

Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.

Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä, omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin, äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana, kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä. Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä. Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään. Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen sielunsa kävi synkäksi.

"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."

III.

Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta — elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla, hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti — sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön. Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun. Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan. Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui uneen.

Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy, joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi ja teki havaintoja.