Part 9

Söderlingska hätkähti pois näistä omistaan siihen, että pastori yhtäkkiä vaikeni. Joko se lopetti? Mitenkä minä nyt taas näin haihduin? Mitä se puhuikaan? Mitä minä viimeksi ajattelinkaan? Lienee pastori kuinka hyvin puhunut....

Ei pastori kuitenkaan vielä ollut lopettanut, hän piti vain pienen loman ja jatkoi sitten. Ja nyt Söderlingska kuuli ja painoi mieleensä joka sanan:

»Rakkaat sanankuulijat! Päivän teksti antaa meille vielä välillisesti aihetta puhua myöskin omastatunnosta. Oi, kuinka sen laita on huonosti meidän maassamme tätä nykyä! Tuskin menee päivää, ettemme kuulisi puhuttavan kavalluksista ja petoksista ja ryöväyksistä ja uskottujen varojen ja tavarain vilpillisistä anastamisista. Isänmaan ystävä, kansan ystävä tuntee syvää surua sitä nähdessään ja kuullessaan. Mitä tuleekaan meidän kansastamme, jos näin jatkuu! On niinkuin olisi epärehellisyyden mätä elinjuuriamme jäytämässä. Ennen ei niin ollut, ennen ei semmoisesta niin paljoa kuultu. Mistä se tulee? Kuinka tällainen muutos on mahdollinen? Se tulee siitä, että meidän tajuntamme oikeasta ja väärästä on himmentynyt, että meidän omatuntomme on menettänyt herkkyytensä, niinkuin kompassi, joka on joutunut raudan läheisyyteen. Se rauta, joka saa meidän omantuntomme, meidän siveellisen johtoneulamme näyttämään väärin, se on se rajaton maallisen tavaran rakkaus ja hillitön nautinnon ja pikaisen rikastumisen himo, joka on vallannut kaikki kansanluokat, ylhäiset niinkuin alhaisetkin. Se on se, joka saa omantuntomme äänen heikkenemistään heikkenemään ja lopulta kokonaan mykistymään.»

--Tuolla se tarkoittaa naapuria, ajatteli Söderlingska.

»Mutta voi sitä ihmistä, jolle hänen omatuntonsa ei enää sano mitään! Tuleepa kerran hänen matkallansa yö, tai yllättää hänet merellä usva, jolloin ei tähtiä tuika eikä kuu kumota. Mihin hän silloin joutuu? Kuinka hän silloin löytää pelastavan väylän pois karien keskestä, joiden yllä ja ympärillä meri ärjyy? Oi, kuinka paljon, paljon on niitä, jotka ovat antaneet omantuntonsa magnettineulan mennä niin pilalle, ettei heillä elämässään ole siitä mitään johtoa!»

»Mutta onhan, jumalalle kiitos, toki niitäkin, jotka eivät ole päästäneet rahan- ja rikkaudenhimoa mykistämään omaatuntoaan, vaan jotka sallivat sen olla äänessä, ottaen vaaria siitä, mitä se sanoo, sen pienimmästäkin kuiskauksesta. Vielä on meillä keskuudessamme sitä vanhaa juurta, josta uudetkin vesat ehkä kerran taas versovat, sitä, joka on saanut aran, herkän omantunnon perintönä esi-isiltään ja joka yhä sitä perintöään hoitaa. Se on sitä samaa polvea, joka tyytyy vielä vanhaan uskoonsa ja vanhaan raamattuunsa, jonka päällä niinkuin vankalla kivijalalla tämän Suomen kansan usko ja kunto on levännyt vuosisatoja ja johon heidän yhä vieläkin olisi elämänsä perustettava, etsien siitä autuuttaan.»

»Vaikka he saattavat eksyäkin, niin he kuitenkin omantuntonsa avulla lopulta osuvat oikeaan. He kysyvät omaltatunnoltaan neuvoa kuin luotettavimmalta ystävältään. He katsovat siihen kuin kelloon, ja jos huomaavat sen jätättäneen, niin he tarkistavat sitä auringon, s. o. jumalansanan valossa, silloin kun se on korkeimmillaan taivaalla, minä tarkoitan: puhtaimmillaan. He antavat omalletunnolleen sananvuoron ei ainoastaan pyhänä, vaan myöskin arkena jokapäiväisissä askareissaan, kotona ja kylässä, merellä ja maalla, sanalla sanoen elämän kaikissa kohtaloissa. Ja he saavat siitä moninkertaisen palkinnon. Heidän omatuntonsa ei ole heille vaivaksi, vaan se on heille iloksi, auttaen heitä ja palkiten heitä sillä, jonka vertaista ei ole mitään maailmassa: omantunnon rauhalla. Omantunnon rauha ... oi, sen ihanampaa ei voi olla, sillä se on rauha jumalassa! Katsokaa, millaisena se kuvastuu lapsen silmissä, joka ei vielä tiedä, mitä paha onkaan, millaisena se sykähtelee nuorukaisen povessa, kun hän on kiusauksensa kestänyt, mutta ennen kaikkea millaisena se leviää vanhuksen otsalle, kun hän on taistellut ja voittanut! Maailma on hänelle hänen elämänsä ehtoolla kuin keväinen aamu, taivas on hänelle sininen ja pilvetön, ja meri yhtä sininen kuin taivas, sillä hänen sydämessään asuu rauha, tunnon rauha. Kuinka ihanaa olisikaan, jos me kukin kohdastamme tekisimme niin kuin omatunto meitä vaatii, kuinka hyvä meidän silloin olisi elää tässä ajassa ja tulevassakin! Siihen auta meitä, abba, rakas isä! Ammen.--Rukoilkaamme.»

* * * * *

... Että pitää saada kuulla niin kaunista puhetta! Että pitää ihmisen osata puhua tuolla tavalla! Hän jonkinjoutava korupappi! Että pitää osata sanoa niin paikalleen! Aivan niinkuin se on ja niinkuin sen pitää ollakin. Sillä näkeehän sen joka päivä, mihin se vie, kun ihmiset eivät kuuntele omaatuntoaan eivätkä tee, niinkuin se käskee. Parhaiten se nähdään Korsuista.... Saattaahan kyllä kuka tahansa eksyä ja joutua kiusaukseen. Eikähän aina hoksaa, miten pitäisi milloinkin tehdä. Mutta silloin kun sen hoksaa, niin ei saa sulkea omantunnon suuta, vaan pitää antaa sen puhua, mitä se tahtoo.... Ei pitäisi milloinkaan sulkea omantuntonsa suuta. Hetihän minun omatuntoni minua siitä kolhaisikin. Koko ajanhan se minua kangerteli. Heti kun ruvettiin nostamaan paaleja maihin ja niitä sinne kätkemään, niin oli sellainen tunto, että nyt tässä menee jokin väärään. Jos tuli kohta tieto siitä ruumiista, niin en olisi mennyt ollenkaan koko kaupunkiin. Hanna ja pappakin siinä pitkin matkaa eksyttivät.... Mutta kukas se lopulta sanoi, että annetaan kaikki ... niinkuin annettiinkin ja niinkuin pitikin. Enhän minä mitenkään tahdo sillä kehua. Muuthan ne tässä ovat minua kehuneet enkä minä. Mikäs minä olen, vaivainen syntinen.... Liikojahan pastori luulee, jos luulee, että meistä olisi esimerkiksi kenellekään. Eihän meilläkään tehdä kaikkea, niinkuin pitäisi. Paljonhan minä turhasta tuituttelen ja kiukuttelen, Söderlingillekin, vaikka tiedän ja näen, että hän koettaa parastaan. Minkäpä hän sille mahtanee, että on hitainen ja saamaton, niinkuin koko sen sukukin.... Eletäänhän meillä, ja jos ei eletä, niin kuollaan. Ja elettäisiinhän meillä hyvinkin, jos ei olisi surua Helgan hoidosta ja jos Kalle saisi semmoisen tytön, joka ei katsoisi pirtin ahtautta, vaan tyytyisi olemaan siinä, missä muutkin. Tulisihan siinä väljempääkin, sitten kun kerran aika papasta jättäisi.... Ja jos nyt sitten saadaan lain mukaan se löytäjäispalkkiokin.... Koska kerran sanotaan, että rehellisyys maan perii, niin periköön. Kun ne sitä kerran niin tarjottelevat.... Olisihan jo liikaa maallisen maineen tavoittelemista, jos ei sitä ottaisi, ja saattaisi herättää itsessä ylpeyttä ja kateutta muissa ihmisissä.... Se voi tehdä tuhannen, ehkä enemmänkin ... mutta antakootpa, minkä haluavat.... Kyllä olisi tuo alttari uuden liinan ja uusien kynttiläjalkain tarpeessa. Onhan ihan ilmeinen häpeä, että tuommoisia näytetään kirkossa. Kun Sorvilahden vanha friiherrinna lahjoitti tuon kruunun, niin tehtiin siitä ilmoitus ja julkinen kiitos kirkossa.... »Antaisit, hyvä Herra Jeesus, minulle anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit.... Jos en muista olla, niinkuin olla pitäisi, niin tule minun luokseni noin kuin tulet tuossa Pietarin luo ja nosta toinen sormesi ja ojenna kätesi avuksi hukkuvalle, eläkä anna minun vaipua paatumukseeni ja epäuskooni.»

Söderlingska istui kirkossa jumalanpalveluksen loppuun saakka, kuuli messut alttarilta ja veisasi loppuvirren, jäi vielä kuulutuksiinkin eikä tehnyt, niinkuin suurin osa muusta kirkkoväestä, jotka hyökkäsivät ulos, heti kun laiva huusi lähtöään saarnan loputtua.

Ja kun hän niin tuli ulos kirkosta, oli hänen niin hyvä ja helppo ja leppoisa olla ja oli niinkuin olisi saanut kaikki tähänastiset syntinsä anteeksi. Ja maailma oli tapulin edustalta katsoen juuri ihan niin kuin pastori oli sanonut sen olevan sille, jolla on tunnon rauha: oli paisteinen päivä, taivas oli todella ihan pilvetön eikä niinkuin aamulla puolipilvinen ... ja meri osasi sitten olla niin sininen, ettei se olisi voinut tulla sen sinisemmäksi!

Laiva oli jo poissa ja laituri tyhjä. Purjevenheitä viiletti Kirkkoulapalla kuin kilpapurjehduksessa, latvapurjeet mastossa. Heidänkin venheessään olivat purjeet jo levitetyt. Söderling näkyi istuvan sikari hampaissa pollarin päässä.... Olisihan pitänyt saada ennen lähtöä ryypätä kuppi kahvia leipurissa, mutta olkoon nyt....

--Se sitten vasta oli saarna....

--Niinkö?

--Etkö sinä sitten ollutkaan kirkossa? Sitä on miestä. Missä sinä sitten olit?--Mistä sinä olet saanut noin hirmuisen suuren sikarin?

--Tullipäällysmies vei minut kirjoittamaan sen ilmoituskaavakkeen alle.

--Olisit kai sinä sieltä silti ehtinyt vielä kirkkoonkin?

--Tiedäthän, millainen se on, kun se kerran saa käsiinsä. Sen piti saada tarjota ja jutella ja näytellä kaikki pyssynsä ja uudet haahkakuvansa ja täytetyt lintunsa ja muut ... ja sillä tavalla siinä aika meni....

--Tuliko ilmoituskaavakkeesta pyyhityksi mitään?

--Niin mitä?

--Sepä se siitä pelastuspalkkiosta.

--Ei siitä mitään pyyhitty.

--Hyvä on.--Missä muut ovat?

--Kalle istuu tuossa purjeen takana.

--Entä Hanna ja Helga?

--Hanna ei tulekaan. Oli mennyt laivaan ja pyytänyt toimittamaan kirstunsa tullivahtimestariin ensi tilassa.

--Meni menojaan hyvästin heittämättä. Mitä Kalle sanoo?

--Ei tuo juuri mitään.

Samassa tuli Helga ystävättärensä kanssa, rientäen rinnettä alas.

--Saako Hulda tulla mukaan?

Olisi tehnyt mieli sanoa:--Pysyköön täällä pyhine henkineen.... Mutta täytyihän sen tietysti kuitenkin päästä.

--Tervetulemaan vain, jos neiti tyytyy siihen, mitä meillä on....

--Olenhan minä ennenkin tyytynyt.

--No sitten.

Lähdettiin. Tytöt istuutuivat kokkaan, toisiinsa kiinni, Söderling ja Kalle istuivat perään. Söderlingska laittoi itselleen mukavan paikan keskelle venhettä ison maston juureen, josta hän venheen kallistuessa saattoi nähdä laidan yli. Laskettiin myötälaitaista. Tuuli oli tasainen, mutta kuitenkin tarpeeksi voimakas. Väylä vei suorana reittinä ensin ulos kirkkolahdesta Kirkkoulapalle, sitten sen yli Välisaaristoon ja siitä sen saarien lomitse Saukon selälle, jossa matka oli puolessa ja jonka takana ulkona meressä häämöitti Saukkosaari, yksinäinen luoto, viimeinen asuttu maa, syrjässä kaikilta väyliltä.

* * * * *

--Kyllä nyt sitten on korea sää! sanoi Söderlingska, kun venhe oli päässyt vauhtiinsa.

--Oikea kirkkosää, säesti Söderling.

--Siinä kääntyvät danskolandilaiset omalle reitilleen ... ne saavat luovia ne.

--Hyvin ne vain luovii.

Kulettiin Luotsisaaren ohi. Oldermannin venhe oli laskenut ankkurinsa satamaan ja riisui juuri purjeitaan.

--Eikö oldermanni ollutkaan kirkossa, koska tulee tuossa ruuhella vastaan?

Pitkäoldermanska nousi ruuheen, ja ukko alkoi soutaa häntä maihin, kun oldermanska kai sanoi hänelle jotain, koska ukko lakkasi soutamasta ja käänsi päänsä Söderlingeihin.... Tiesi sen, mitä ne puhuivat. Pian puhuu siitä koko saaristo!

--Oli vahinko, tytöt, ettette olleet kirkossa. Pastori messusi taas niin kauniisti, ja saarnasi myös.

--Kaunis ääni hänellä kyllä on, sanoi opettajatar, suu supussa.

--On hänellä muutakin, joka tahtoo ymmärtää.

--Valtiokirkon tavallinen korupappi ... ilman uskoa ja oikeaa henkeä.

--Mahtaneeko sitä olla niin paljoa enemmän teidän Kaarssonnillannekaan.

--Ei hänelle rukous ainakaan ole mikään ulkoläksy, niinkuin jostain kaavakirjasta opittu.

--Jaa, jaa, kyllä tuo tiedetään....

Ei Söderlingska nyt kuitenkaan välittänyt ruveta näistä sen enempää väittelemään. Pitäkööt uskonsa ja pappinsa, minä pidän omani. On nähty ne omin sanoin rukoilemiset--mitkä Helgankin.

--Mistä pastori sitten saarnasi? kysyi Helga, kuin sovittaakseen.

--Hyvästä omastatunnosta ja tunnon rauhasta.

--Sehän oli hyvä teksti.

--Olihan se ... sille, joka osasi ymmärtää.

Tytöt supattivat omiaan, Kalle istui eteensä tuijottaen, Söderling ohjasi ja imi sikariaan ja sytytti sen tuontuostakin, kun se sammui. Söderlingska vaipui omiinsa. Tuli mieleen, mitä Korsut sanovat, kun saavat tietää.... »Niinhän toki ... mitenkäs toki muuten ... mekin aina ilmoitetaan tulliin».... Ulkokullatut, sopii mennä nyt ja tehdä samoin. Se on ehkä pakosta nyt, tällä kertaa, kun paalit tuli ilmi.

Oli tultu Välisaarien salmesta Saukon suurelle selälle. Siellä puhalsi itätuuli voimakkaammin ja aalto oli suurempi. Venhe alkoi nousta ja laskea, vuoroin puskien aallon harjalle kuin vihassa, vuoroin kuin lauhtuneena liukuen siitä alas, sihisten ja kuin itsekseen sopottaen. Söderlingskan korvissa kummitteli, niinkuin se olisi koko ajan tahtonut sanoa jotain--mutta mitä? Se tuntui kuin tietävän jotakin jostakin, enemmän kuin kukaan ihminen--mutta mitä? Oli kuin se olisi ollut aikeessa tehdä jotain, uhannut, mutta sitten taas tyyntynyt ja päättänyt jättää sen tekemättä, Silloin tällöin loksahteli ja kurahteli vuotovettä pohjalautain välissä.... Siinä oltaisiin, jos joku mätä kaaripuu--ja mätiähän ne kai olivat kohta kaikki--rusahtaisi poikki ja pari lautaa longahtaisi liitoksistaan. Siinä olisi ihminen pian veden varassa, yksi omine tekemine rukouksineen ja pyhine henkineen, toinen hyvine töineen ja hyvine ominetuntoineen ja tunnonrauhoineen ja ihmisten kiitoksineen ... eikä taitaisi tulla vedenpäällä-kävelijä kättään vaipuvalle ojentamaan ... tuonne taitaisi seisahtua vähän ulomma sormeaan toruen nostamaan.... Ei auttaisi mikään, pohjaan, pohjaan menisit kuin kivi--jollei ehkä Korsu sattuisi näkemään kiikarikallioltaan ja ehtisi apuun.... Huh! Mutta johan minä ihan joutavia, terve ihminen keskellä päivää.... Ja ennen minä menen vaikka pohjaan kuin kivi, ennenkuin annan sen tulla auttamaan.

--Huh! Helga, anna minulle saalini sieltä tuhdon alta, ja kietaise omasikin ympärillesi, ettet kylmety ... ne ovat siinä samassa käärössä.... Tytöt, laulaisitte jotakin lämpimiksenne.

--Mitä mamma tahtoisi, että me laulaisimme?

--Mitä vaan.

Tytöt lauloivat:

Hän sinun purttasi täällä jo ohjaa, Maailman myrsky kun mylvien soi. Hän on sun toivosi ankkuripohja, Eikä sun purtesi hukkua voi. Autuuden rantaa Kohti se kantaa, Sieltä jo kirkkahin koittavi koi.

--Kyllä se sitten vuotaa kauheasti tämä meidän vanha rähjä.

--Se on vain se ylimmäisen laidan ravistunut liitos, joka kallistuessa vuotaa, sanoi Söderling. Siirtykää vähän enemmän toiselle puolelle, niin se lakkaa.

--Eikö nuo vuotane alemmat niinkuin ylemmätkin. Ainahan meidän venheet vuotaa, niin purret kuin ruuhetkin.... Ollappa kerran venhe, joka ei vuotaisi.

--Saa semmoista venhettä hakea. Tytöt alottivat uuden virren.

Ja vaikka nyt uhkaava ulappa on Ja raivoten mylvivi myrsky, Ja vaahtoaa aaltojen tyrsky. Ja eessä on pimeys loppumaton, En pelkää, on valoisa matkani pää Ja Jeesus mun purttani johtaa, Jo kaukana kauniisti hohtaa Mun kotini kirkas--en matkalle jää!

Söderlingskan ajatukset olivat taas kulkeneet omia teitään. Kun tytöt olivat lopettaneet, virkkoi hän:

--Mahtaisiko pysyä veden päällä semmoinen ihminen, jolla ei olisi mitään syntiä, jos näet semmoista olisi ... tai joka olisi tunnustanut kaikki syntinsä ja saanut ne anteeksi ... tai joka ei olisi tieten tahtoen valehdellut, ei pettänyt, ei puhunut pahaa lähimmäisestään, ei tekeytynyt muita paremmaksi, ei himoinnut maallista tavaraa eikä ihmisiltä maallista mainetta ... jonka omatunto ei kykenisi häntä mistään moittimaan?

--Mitä mamma tarkoittaa?

--Onko opettajatar nähnyt sitä kuvaa Ytterkarin vanhassa kirkossa, jossa pyhä mies kuuluu soutavan kiven päällä saaresta toiseen?

--On siellä kyllä semmoinen kuva katolisen uskon ajalta.

--Miksi mamma sitä kysyy?

--Muuten vain johtui sekin tässä mieleeni.

Jonkun ajan kuluttua kysäisi Söderlingska taas:

--Mikä on oikein ero katolin uskon ja meidän uskon välillä?

--Kuinka minä nyt oikein sanoisin ... katolin usko on oman vanhurskauden usko, joka opettaa, että ihminen tulee autuaaksi hyvistä töistään, mutta meidän uskomme opettaa, että ihminen vanhurskautuu uskon kautta ilman lain töitä.

--Etteivätkö hyvät työt mihinkään kuuluisi?

--Niinhän se sanoo Lutheruskin postillassaan, tiesi Söderling.

Hetken kuluttua sanoi Söderlingska taas:

--Pastori lupasi tulla siunaamaan sen ruumiin....

--Sittenhän on kaikki hyvin tehty ... kaikki, kaikki! puhkesi Helga.

--En tiedä, onko kaikki tehty, mutta en ainakaan minä tiedä, mitä pitäisi vielä tehdä paremmin, jurahti Söderlingska. Ja olisiko tarvinnut autuudekseen sitäkään ... koska uskolla pääsee?

--Jumala siitä meitä kerran vielä palkitsee.

--Sitä et sinä taida tietää eikä taida tietää kukaan muukaan, mitä jumala tekee tai jättää tekemättä.

Lähestyttiin kotisaarta.

--Saanko kiikarin, sanoi Kalle isälleen.

Saatuaan sen hän tarkasti ensin kotirantaa ja sitten Korsun sataman kohtaa.

--Siellä on rannalla niinkuin jokin säkki, mikä lie.

--Mikä säkki? Anna tänne!--Eikö totisesti olekin siellä se meidän potattisäkki! Virolainen on siis ollut täällä sillaikaa.

--Ja on vieläkin.

--Missä? Jaa, siellä on todellakin naapurin kallion takana vieras vimppeli.

XII

--Nyt saamme pian kuulla kunniamme, sanoi Söderlingska, kun näki ukin astuvan tuvan ovesta, samalla kun hän itse hyppäsi venheen kokasta maihin.

Mutta--ihme ja kumma kaikille--ukki asteli tyynesti vastaan, parhaimmalla päällään, silmät pestyinä, parta ajettuna ja pyhävaatteet yllään. Ja ihan selvänä.

--Iltaa, pappa! Terveisiä kirkosta!

--Kiitoksia.

Sen silmissä ja suun ympärillä oli kuitenkin kuin jotain ivansekaista ilmettä ja oli sitä äänessäkin jotain. Tuvassa odotti uusi yllätys.

--Katsos pappaa, kun on keittänyt kahvitkin! Ja kattanut pöydänkin, kupit, sokerit ja kaikki.

--Ajattelin, että sinun tekisi hyvää saada jotain suuhusikin.

--Niin tekeekin!

Toisten juodessa kahvia istui ukki etukumarassa, mutistellen suutaan ja mulautellen silmiään, mutta ei näyttänyt aikovan rakentaa riitaa, ei ainakaan vielä.

--Pastori ja tullipäällysmies käskivät sanoa hyvin paljon terveisiä. Ne oikein kädestä pitäen kysyivät, miten pappa jaksaa.

Mutta ei se näkynyt sen erikoisemmin kiinnittävän ukin mieltä.

--Ne tulevat pian tänne ampumaan haahkoja ja laskemaan turskasiimaa, niin pian kuin pastori on saanut pidetyksi rippikoulunsa. Eikös ole hauskaa, että pappa taas saa mieluisiaan vieraita?

Vastaukseksi ruiskahti vain kaarisylki lattialle.

--Ohoh, anteeksi, se meni vahingossa.

--Ei se mitään, pappa sylkee vaan.

--Tullipäällysmies tulee tullipurrella ja viepi samalla mennessään paalit, sanoi Söderling.

--Soo-o.

--Ja pastori tulee ja lukee haudan! sanoi Helga.

--Kenenkä haudan?

--Senpä ruumiin ... mereen....

--Ne ilmoitettiin--paalit?

--Ja rahat myös.

--Jahah ... paalit ja rahat myös, venytteli ukki.

Hetken kuluttua hän kysyi merkitsevästi:

--Näkyikö niistä papereista siellä, mikä sen laivan nimi oli, josta ne olivat joutuneet pois?

--Margaretha van Amsterdam.

--Miksi pappa sitä kysyy?

--Ilman vain. On hauska tietää, kuka sai omansa.

Laskien ensimäisen kuppinsa pöydälle sanoi Söderlingska, tekeytyen huolettomaksi.

--Virolainen näkyy käyneen jättämässä potattisäkin.

--Kävihän se.

--Ottiko se mitä maksua vaivoistaan?

--En tiennyt tarjotakaan--eikä minulla olisi ollut millä maksaakaan.

--Mitä tuo muuten?

--Mitäpäs tuo.

Näki kaikesta, että ukolla oli hampaankolo täynnä, mutta ettei hän tahtonut päästää sitä sieltä, niin kauvan kuin vieras oli sisällä. Kun opettajatar ja Helga kahvinsa ryypättyään olivat menneet ulos, sanoi Söderlingska:

--No, pappa purkaa nyt vain, mitä hänellä on sydämellään.

--Ei minulla ole mitään purkamista.

--Sanoiko virolainen mitään siitä, kun ei tullut kaupoista mitään?

--Sanoi: »Se oli siis vain semmoista akkain touhua.»

--Johon te tietysti sanoitte: »Niin oli»--

--Niinkuin olikin.

--Sanokoon virolainen mitä hyvänsä, mutta kyllä teidän itsennekin täytyy sisimmässänne myöntää, että sen täytyi käydä, niinkuin se kävi. Sillä jos yksi Korsu voikin kulkea ruumiilta ryöstämissään saappaissa, niin ei yksi Söderling voi sitä milloinkaan tehdä. Niitä on niitä, joilla on omatunto, ja toisia, joilla sitä ei ole. On ero ihmisillä ja ihmisillä. Ruumiiden tavaraa ei Saukossa koskaan talleteta, tulkoon sitä sitten kuinka paljon tahansa, vaikka sata miljoonaa markkaa.

--Sanohan pilanpäiten, Emma, olisitko voinut tallettaa rahat, jos ne eivät olisi olleet ruumiin? Jos sen teit, olisitko silloinkin ollut parempi kuin Korsu?

--Ja siihen minä sanon, niinkuin olen aina sanonut, ja niinkuin tulen aina sanomaan, että vaikka minä olisin tehnyt miten tahansa, ja vaikkei olisi ilmoitettukaan, niin sittenkin minä sanon, että minä ja me ja minun lapseni olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan paremmat kuin Korsu ja hänen sikiönsä ... jonka olisitte saaneet kuulla pastoriltakin, jos olisitte olleet kirkonmäellä kuulemassa.... Kas vain, joko nyt aletaan hyvästellä naapuria vain sentähden, että on maistettu hänen konjakkiaan? Pitäisi papan kuitenkin muistaa, mitä on itse sanonut, viimeksi tänä aamuna tuossa aidan takana.... Ja mitä se muuten kuuluu tähän, mitenkä olisi tehty tai jätetty tekemättä, jos ei olisi ollut ruumista, koska siinä kerran oli ruumis?

--Ei siinä ollut mitään ruumista! hönkäisi ukki.

--Eikö ollut ruumista?

--Siitä laivasta, Margareetasta, josta pumpulipaalit tulivat maihin, ja josta olivat ne rahat, mitkä Kalle löysi, ei ole hukkunut ainoatakaan miestä, ei hiirtäkään.

--Kuinka ei ole hukkunut?

--Koska kaikki kerran pelastuivat.

--Mitä te laskettelette?

--Pumpulipaaleilla lastattu höyrylaiva Margareeta, jonka te luulette menneen pohjaan miehineen päivineen, on Helsingin rannassa ja sen miehistö myös--joka mies.

--Entä se ruumis, jolta Kalle otti salkun? Onko sekin Helsingin rannassa?

--Kalle ei ole ottanut salkkua miltään ruumiilta.

--Elkää nyt!...

--Lue tuosta!

Ukki veti poveltaan sanomalehden ja ojensi sen Kallelle.

--Mikä se on?

--Mistä te olette sen saanut?

--Viron Ansu toi.

Kalle luki ukon osoittamasta paikasta:

--Vältetty haaksirikko. Viime viikon myrsky oli vähällä aiheuttaa Suomenlahdella haaksirikon, joka kuitenkin onneksi saatiin vältetyksi, kiitos olkoon miehistön ponnistusten ja onnellisen sattuman. Muutamia meripeninkulmia ulkopuolella Hylekarin majakan menetti hollantilainen höyrylaiva 'Margaretha van Amsterdam', pumpulilastilla Pernambucosta Pietariin, melkein samaan aikaan ensin potkurinsa ja sitten peräsimensä. Laiva ajautui avutonna kylki edellä saaristoa kohti. Nähtyään, että se kaikessa tapauksessa joutuisi karille, päätti kapteeni, niin pian kuin Hylekarin majakka oli tullut näkyviin, jättää laivan ja koettaa airojen ja purjeiden avulla päästä majakkaan telefonoimaan apua. Se onnistuikin. Sen tehtyään palasi miehistö takaisin laivaan odottamaan 'Assistancea', joka oli höyry päällä Kotkassa ja ehti sieltä hätään, ennenkuin 'Margaretha' oli ajautunut saaristoon. Tunti vielä ja laiva olisi luultavasti murskautunut Saukon ulkopuolella oleville riutoille.»

--Mutta mitenkä oli rahasalkku joutunut mereen?

--Lue eteenpäin.

Kalle luki:

--»Omituisuutena mainittakoon, että vaikka laiva siis pelastui ja samoin sen miehistö, laivan paperit ja koko kassa joutuivat hukkaan. Kapteeni oli ottanut salkun, jossa niitä säilytettiin, mukaansa jättäessään hyttinsä, mutta siksi aikaa, kun hän auttoi laskemaan pelastusvenhettä mereen, pistänyt ne pumpulipaalin vanteen alle. Kun laine samassa löi kannen yli, pyyhkäisi se kansilastina olleet paalit mereen.»

--Jako sinä, Kalle, et muka olisi osannut erottaa pumpulipaalia hukkuneen ruumiista?

--Voihan olla, että erehdyin.

Ukin kurkusta kirahti lyhyt, pilkallinen, käheä naurahdus. Muut eivät saaneet sanaa suustaan. Sitten puhkahutti Söderlingska:

--Ja sen sinun erehdyksesi tähden annettiin siis pois kaikki, mikä olisi voitu muuten pitää?

--Juuri niin! ilkkui ukki.

--Mitenkä?--Söderling kysyi, vaikka alkoi jo ymmärtää.

--Totta kai! Koska ilman sitä erehdystä ei olisi ollut haaksirikkoa eikä hukkuneita ja olisi saatu jäädä siihen uskoon, missä ensin oltiinkin, että se, mikä tuli, tuli meille jumalan lähettämänä, niinkuin Helga heti sanoikin, ja niinkuin se ehkä nyt olikin ja varmasti olikin. Mutta nyt annettiin kaikki pois siinä uskossa, että sinä muka olit ryöstänyt ruumiin, jota et ollut tehnytkään. Häh?