Part 8

Söderlingskasta oli aina--arkenakin, saati sitten näin sunnuntaina-- juhlallista laskea siihen vanhan, totisen, ankaran kivikirkon alle, joka seisoi kallioisella pohjallaan melkein yhtä vanhana ja tukevana kuin kallio itsekin. Ja samalla jotenkuten kuin ahdistavaa. Sillä siinä se sitten vasta johtui mieleen synti kuinka vanha ja kuinka pieni tahansa, vaikka olisit koettanut kuinka paaduttaa itsesi ja olla välittämättä ja viekastella. Tapuli sen vieressä, käheä-äänisine kelloineen, vähän sen näköinen kuin vanha lihava emäntä--»mummu», joksi häntä leikillä sanottiinkin--oli toki hiukan arkisempi ja tutumpi, mutta pyhäisin oli sekin tarpeeksi ankara ja totinen ... ja viirikukko sen katolla oli kuin aina valvova, joka taholle tähystelevä omatunto.

Kirkon ympärillä oli kiviaita, joka yhtyi kahtaalta tapuliin, niin että ovi sen holvin alatse oli samalla porttina kirkon pihalle. Vähän matkaa kirkosta oli pappila ja sen ympärillä pienoinen kylä kalastajatupia, pari kauppapuotia ja leipuri. Kirkon takana ylinnä muita oli kalliolla luotsimaja ja sen riuku ja tullipäällysmiehen asunto.

Kylänraitilla, rannalla ja laivasillalla käyskenteli kirkkopukuista väkeä. Ryhmä naisia istui jo tapulin edustalla avausta odottamassa.

Helga hyppäsi ensin maihin ja riensi ystävätärtään opettajatarta vastaan, joka syli avoinna juoksi häntä kohti alas sillalle.

--Minä olin luotsituvassa tähystämässä ja tunsin jo kaukaa teidän venheenne.... Meitä on täällä paljon!

--Voi, voi, minulla on niin kauhean paljon puhumista.... Äiti, minä menen koululle!

--Kai sinä kuitenkin tulet kirkkoon?

Helga ei vastannut, eikö lie kuullutkaan, ne riensivät käsikädessä pois.

--Nyt siinä kaakatetaan, pääsi Hannalta sillalle noustessa.

--Anna sinä heidän olla.

Kulkiessa sillalta maihin valtasi Söderlingskan yhä enemmän liikutus ja hartaus ja arkuus ja juhlallinen mieli. Ja samalla kuin tunnon moite ja häpeä jostain--joka kuitenkin haihtui samassa. Nythän sen täytyy pian tapahtua ja nyt on myöhäistä enää mitään peruuttaa. Jos tahtoi pitää, ei pitänyt ollenkaan tulla.... Hän jäi seisomaan sillan päähän ja odottamaan Söderlingiä, rahasalkku ja virsikirja kainalon alla, käärittyinä samaan liinaan.

Kalle oli kääräissyt kokoon kokkapurjeen ja lähtenyt Hannan jälkeen. Oli kuin Hanna olisi tahallaan välttänyt häntä, kiirehtien kulkuaan. Kalle kuitenkin saavutti hänet leipurin luona. Näytti kuin hän olisi pyytänyt häntä poikkeamaan syrjään, mutta Hanna jatkoi matkaansa ja Kallen täytyi seurata. Nyt ne pysähtyivät hetkeksi tullivahtimestarin portin eteen, Hanna sanoa tuikkasi jotain, Kalle sanoi hänkin jotain, mutta Hanna pyörähti ja meni sisään ja jätti hänet siihen. Se oli tuttu talo Hannalle, hänen herrasväkensä oli asunut siinä toissa kesänä.... Kalle poikkesi rantaan ja istahti pää painuksissa melkein veden rajaan.

Söderling oli vihdoinkin saanut isonpurjeen käärityksi kokoon ja noussut hänkin maihin.

--Minä luulen, että Hanna hankkii eroa Kallesta. Eihän ne koko matkalla vaihtaneet sanaakaan, ja mitä varten se olisi muuten semmoisella kiukulla sullonut kaikki tavaransa kirstuunsa?

--Jos sillä olisi semmoiset aikeet, ettei enää palaa, niin eiköhän se silloin olisi ottanut kirstua mukaansa?

--Ei ehkä vielä sitä ilennyt.

--Olisiko tuosta niin suuri vahinko, vaikka menisikin menojaan. Minusta se on aina ollut semmoinen herrain harakka.

--Niin minustakin.

--Kaikki on kai parasta, niinkuin se käy.

--Hohhoo, niinpä niin, huokasi Söderlingska.

Hän oli tosimurheissaan, kurkku kuin kureessa ja rinta melkein itkunherkkänä.--Mennään sitten ... menetkö sinä vai menenkö minä?

--Mene sinä vain.

--Mennään ehkä kuitenkin yhdessä.

Nöyrästi ja melkein avuttomasti seurasi Söderlingska miestään. Sen ääni oli nyt jumalinen ja heikko. Mikä sen nyt noin herpaisi ja hellytti? Vaikka kirkkomatkoillahan sitä aina sulatteli ja nöyryytteli. Hyvähän tuo on, että välistä tuntee tarvetta turvautua mieheensäkin, eikä aina ole edellä menemässä ja toista kiskomassa.

--Olisi saanut olla Kallekin kolmantena, koska rahat kerran ovat hänen. Jos mentäisiin noutamaan hänetkin tuolta.

Mutta siinä tuli samassa tullipäällysmies juuri raittia kävellen, yhdessä pastorin kanssa. Vähän syrjään väistyen pysähtyi Söderlingska ja niiasi herroille.

Ne tunsivat heti, pysähtyivät, ihastuivat ja tulivat tervehtimään ja kättelemään.

--Kas, ovathan ulkokarisetkin lähteneet liikkeelle! Mitäs kuuluu Saukkoon? Kuinka on kalastanut?

--Kiitos, onhan se.

--Miten vanha pappa jaksaa?

--Kiitos, hyvin hän jaksaa.

--Jaha, jaha.... No, joko haahkanpojat siellä pian ovat ammuttavassa kunnossa?

--Alkanevat ne jo olla. Milloin herra pastori ja herra tullipäällysmies taas tulevat ampumaan?

--Kai me piankin ... ehkä jo tulevalla viikolla, niin pian kuin on rippikoulu pidetty.

--Meillä olisi ollut pieni asia herra tullipäällysmiehelle, jos tässä saan puhua.

--No?

--Tuli tässä vain tuonnoin muutamia pumpulipaaleja maihin.

--Tuliko montakin?

--Saattaa niitä olla siellä parinkymmenen paikoille.

--Yksin lukien niitä on kaksikymmentäyksi.

--Todellako? Sehän on harvinainen löytö....

--Arvosteltiin ne kukin noin sadan viidenkymmenen markan arvoisiksi....

--Sehän on kerrassaan kaunis löytö ... oikein kaunis löytö ... minä iloitsen täydestä sydämestäni teidän puolestanne, sanoi pastori, herkkämielinen, hyväntahtoinen mies....

Siihen oli alkanut kokoontua muutakin väkeä, muodostaen pian piirin heidän ympärilleen.

--Jahah, tulitte siis tekemään niistä ilmoitusta ... hyvä on ... missä tavarat ovat nyt?

--Siinä ne ovat, mihin tulivatkin ja nostettiin, Käärmesaaressa Kalliolahden pohjassa ... jos herra tullipäällysmies muistaa ... se on oikeastaan samaa saarta kuin Saukko; sitä sanotaan kyllä Käärmesaareksi, niinkuin olisi eri saarta, vaikkei se kuitenkaan ole mikään eri saari, selitti Söderling.

--Kyllä, kyllä, aivan oikein ... se on se, jonka käressä on se hyvä allien ampumapaikka.

--Juuri se ... juuri se sama ... siellä ne ovat maissa hyvin peitettyinä.

--Siitä tulee kauniit löytäjäiset, ainakin hyvä kolmannes.

--Ja se olkoon teille sydämen pohjasta suotu, sanoi pastori.

--Sitten tässä olisi vielä tämä, jonka meidän poika löysi samaan aikaan kuin paalit tulivat maihin ... mitä lienee ... jos herra tullipäällysmies vielä viitsii ja ehtii katsoa.

Suu supussa ja pitäen silmänsä hetken aikaa suljettuina Söderlingska ojensi tullipäällysmiehelle kotelon. Tullipäällysmies pani lasit nenälleen ja avasi.

--Mitä tässä on?--Rahaa!--Ja laivan paperit. Margaretha van Amsterdam pumpulilastilla....

--Siellä on siis laiva tehnyt haaksirikon ja miehistö ehkä hukkunut? sanoi pastori.

--Kuinka se tämän löysi?

--Se tuli ruumiin kanssa. Kalle huomasi sen sattumalta meressä Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa. Kun se kohotti ruumista pelastusvyöstä, niin katkesi vyö ja tämä jäi käteen. Kun siinä käy kova virta ja oli melkein pimeäkin, niin ei se saanut selvää siitä, painuiko ruumis vai muutenko pääsi katoamaan ... liekö uponnut vai virtako sen vei.

--Jaa, oikeastaan se oli niin, että ... alkoi Söderling, mutta Söderlingska tyrkkäsi hänet vaikenemaan, kun samassa tullipäällysmieskin kysyi:

--Tiedättekö, kuinka paljon rahaa teillä tässä oikeastaan on?

--Kyllä me kerran laskimme setelit. Sitten sitä ei ole avattu. Siinä pitäisi olla kuusikymmentäkuusi semmoisia, joissa seisoo kymmenen, ja kuusikymmentäkahdeksan semmoisia, joissa on viisi.

--Siis ainakin ... elähän vielä! ... viisi kertaa kuusikymmentäkahdeksan ... se on kolmesataa neljäkymmentä ... ja kymmenen kertaa kuusikymmentäkuusi, se on ... Se on kuusisataa kuusikymmentä ... Siis ainakin tuhat guldenia....

--Paljonko onkaan nyt gulden meidän rahassa? kysyi pastori, muuatta seteliä tarkastaessaan.

--Minä luulen, että yksi gulden on yhtä paljon kuin kaksi kertaa meidän markka, sanoi Söderlingska.

--Se tekisi siis kaksi tuhatta markkaa! Ja paalien kanssa neljä, viisi tuhatta.

--Semmoinen summa! Sehän on vasta rahaa se! kuului väkijoukosta.--Päivää!

--Päivää, Böölen isäntä.

--Sehän on kokonainen omaisuus! sanoi Böölen isäntä, Saukon omistaja.

--Ja sen te olisitte voineet pitää lyhentämättä, jos olisitte tahtoneet, sanoi pastori.

--Ei me olisi voitu eikä tahdottukaan, sanoi Söderlingska.

--Minä tarkoitan, ettei ainakaan kukaan olisi voinut tietää eikä kaivata mitään, ellette olisi itse tulleet ilmoittamaan.

--Olisihan sentään tainnut yksi tietää, sanoi Söderlingska, surunvoittoisesti hymähtäen.

--Oli tehtävä, niinkuin on oikein, sanoi Söderling.

--Epäilemättä ... tietysti, tietysti.... Täytyy kuitenkin olla Söderling tehdäkseen niinkuin te nyt ... kaikki eivät toden totta olisi niin tehneet.

Tullipäällysmies oli pannut paperit takaisin koteloon ja sitonut sen nauhalla ja pistänyt silmälasit rintataskuunsa.

--Jaa-a! Jää siitä sievä summa löytäjäisiksi.

Tekeytyen niin tyyneksi ja rauhalliseksi kuin suinkin voi virkkoi Söderlingska:

--On ajateltu, ettei tehdä mitään vaatimuksia löytäjäisistä.

--Miksi ei? Ollaanko Saukossa niin rikkaita, ettei kelpaa se, mitä meri antaa ja minkä laki sallii pitää?

--Eipä tietenkään.... Mutta tämä on nyt hiukan niinkuin erikoisempi tapaus sen ruumiin tähden, kun sitä ei voitu saada siunattuun maahan ja kun se nyt tapaturmaisesti tuli niinkuin riistetyksi ... niin se nyt lyö niin kovin luontoa vastaan että pitää siitä mitään. Sen kyllä pastori parhaiten ymmärtää.

--Minä ymmärrän, ymmärrän ja minä....

--Se on nyt sentähden meille ja lapsille vähän niinkuin omantunnon asia, eikä sille mahda mitään, että on arkatuntoinen ... olisihan raha ja tavarakin tarpeen, mutta sitä on nyt semmoinen kuin on ... sen pastori kyllä parhaiten ymmärtää....

--Minä ymmärrän ja minua ilahduttaa mitä suurimmassa määrin saada olla semmoisen teon todistajana, ja minä tahdon saada sanotuksi sen tässä kaikkien kuullen, että tunteakseen ja tehdäkseen niinkuin Söderling nyt, täytyy olla ... täytyy olla--Söderling ... sillä kuka tahansa sitä ei vain olisi tehnyt.

--Ei totisesti kuka tahansa, sanoi Böölen isäntä, mutta ... tuota ... niinpä niin ... kuulkaas, Söderlingska ... tulkaas tänne!

Mutta pastori jatkoi vielä:

--Söderlingska on kerran vielä vahvistanut minua siinä, mitä olen aina sanonut, että jos meidän on löytäminen sitä oikeata, vanhan ajan rehtiä väkeä, niin on meidän mentävä hakemaan sitä saaristomme ulkoriutoilta, missä meri pauhaa ja myrskyt vinkuvat kovemmin kuin muualla, karkaisten kansan siveellistä selkärankaa, taistellessanne joka päivä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa. Ystävät, minä sanon vain: se oli suuremmoisesti tehty!

Hän oli pyöreäliikkeinen, herkkämielinen, heleä-ääninen entinen laulaja, M. M:isti, ja hän meni, liikutettuna puristettuaan Söderlingin ja Söderlingskan kättä. Söderlingska niiasi syvään, ja hänen leukaansa repi.

Kun Söderling ei osannut muuta sanoa, sanoi hän:

--Pastori on vain hyvä ja tulee ampumaan haahkoja ... kyllä niitä on jo säästettykin.

--Kiitos, kiitos.

Söderlingska pistihe pastorin jälkeen.

--Herra pastori ... saanko minä sanoa pari sanaa kahden kesken: mahtaisiko pastori samalla voida lukea haudan hukkuneelle ... meistä se olisi niin suotavata, että tulisimme vaikka erikoisesti sitä varten noutamaan ... jos se käy päinsä?

Melkein kyyneliin heltyen taputti pastori Söderlingskaa hartioihin.

--Mielelläni minä sen teen, että luen rukouksen ja siunauksen aaltojen yli ... oikein mielelläni minä sen teen....

Sitten pastori meni ja papinkello alkoi soida.

--Niin, minunkin täytyy mennä, sanoi tullipäällysmies ... tuolla tulee laivakin. Jaa, minä otan siis tämän ja talletan sen ja menettelen sen kanssa, niinkuin laki ja asetukset vaativat. Kaikkein ensiksi on lähetettävä teidän allekirjoittamanne ilmoitus tullikammariin. Enkä minä nyt rupea kaavaketta muuttamaan, jossa seisoo, momentti kolme, että ilmoittaja pidättää itselleen pelastuspalkkiona sen, mikä hänelle lain ja asetusten mukaan on tuleva....

--Ei, ei. Herra tullipäällysmies tekee vain, niinkuin laki ja asetukset vaativat, sillä se, mikä on oikein, se on oikein.

--Pelastuspalkkio teidän on nostettava ja kuitattava. On sitten eri asia, mihin sen käytätte, Eihän tämä nyt minuun kuulu ja ennätetäänhän siitä vielä, mutta jos aiotte antaa sen takaisin laivayhtiölle tai vakuutusyhtiölle tai tavaranomistajalle tai kenen vahingoksi haaksirikko lopulta tulee, niin se on minusta nurinkurista, että te, köyhät kalastajat, rupeatte rikastuttamaan rikkaita yhtiöitä. Antakaa sitten ennemminkin johonkin hyvään tarkoitukseen, kirkolle tai koululle tai sivistysrahastolle tai mihin vain. No jaa, Söderling odottaa minua tässä, minä tulen kohta, mennään sitten meille allekirjoittamaan paperi, siinä täytyy olla teidän nimenne. Paalit saavat olla toistaiseksi siellä, missä ovat, ellette tahdo tuoda niitä tänne. Tai ehkä tehdään niin, että minä tulen itse noutamaan ne tullipurrella, niin saadaan samalla ampua haahkoja ja pitää turskasiimaa.

Tullipäällysmies meni, pieni, paksu, pulleaposkinen, monisanainen, lihavaniskainen herra, entinen merikapteeni, silmät ulkona päästä, kiiltonapit välähdellen pullealla vatsalla, päässä valkoinen virkalakki.

Kirkkolaiva laski juuri rantaan, ja väki riensi laivasillalle sitä vastaan.

* * * * *

Söderlingien isäntä, Saukkosaaren molempien puoliskojen omistaja, talonpoika ja maakauppias, oli seisonut siinä ja vartonut, korvallistaan ruopien ja suutaan mutistellen.

--Tuota noin ... niinpä niin ... mutta kuulkaahan.... Olisitte vain pitäneet rahat, niin olisi koko Saukko nyt ollut teidän.

--Olisiko isäntä myönyt?

--Milloin tahansa ... mitä minä niillä karuilla kallioilla ja kalavesillä, joita en tarvitse, kun en kuitenkaan itse kalasta.

--Paljoko isäntä olisi tahtonut?

--Puolesta siitä rahasta olisitte saaneet sekä oman osanne että naapurinne.

--Eihän kuitenkaan olisi ollut oikeata iloa ostaa sitä rahoilla, joita ei olisi voinut katsoa oikealla tavalla saaduiksi.

--Raha kuin raha.... Kyllä se olisi siinä ajan ollen mennyt. Aikansa olisi tunnossa kangerrellut kuin rikka silmässä, mutta kyllä se olisi sulanut.

--Isäntä ajattelee samoin kuin pappa.

--Olisi se mennyt.... Mutta löytäjäiset pitää teidän nyt ainakin pitää. Elkää olko hulluja, että rupeatte tässä vielä tekemään lahjoja herrojen kassoihin. Mitä se ränttää. On niillä itselläänkin rahaa. Ja on teillä muutenkin jo tarpeeksi sitä kunnian ja rehellisyyden mainetta.

--Ei me sitä tavoitellaksemme. Meistä vain tuntui, niinkuin ei muutenkaan olisi voinut, sanoi Söderling.

--Eihän isäntä vaan naapurille myö? kysyi Söderlingska.

--En. Sitä minä en tee ... en ainakaan teidän osaanne ... ja milläpä se sekään ostaisi.

--Eihän tiedä....

XI

Alettiin soittaa yhteen. Laivasta tuleva väki riipaisi mukaansa Söderlingskan. Törmää noustessaan kuuli hän sanottavan takanaan: »Onko se tuo tuossa vihreässä hameessa ... jolla on iso virsikirja kainalossa?»-- »Se se on.»--»Viisi tuhatta ... ajatelkaas.» Kun astuttiin tapulin holvin alatse yhteenpuristettuna joukkona, kiersi Välisalmen pitkä luotsioldermanska päänsä jälelleen, kuin jotain etsien, ja kun näki, nyökkäsi sillä kuin tunnustaen kaikkien muiden yli ja puolesta.... Mistä ne nyt laivassa tulleetkin jo olivat ehtineet saada sen tietää? Ja mitä siinä nyt lie heistä niin erinomaista?... Ne näyttivät kuiskuttelevan toisilleen ja katselevan häntä vielä kirkossakin.

Penkin päässä käytävien risteyksessä oli istunut ihan tuntematon tyttö ja luovuttanut heti pyytämättä paikkansa Söderlingskalle.

Ei, eihän sitä mitenkään olisi voinut tehdä toisin, vaikka sitten niillä rahoilla olisi voinutkin ostaa Saukon ja koko maailman. Eihän tässä miten olisi voinut istua väärin saadun tavaran tallettajana.... Kun oli niinkuin koko kirkkoväki olisi juossut kuin minkä ihmeen jälessä.

Etteivät luulisi, että hän heidän katsomistaan katsoo ja ihmettelemistään etsii, tuijotti Söderlingska menojen alkamista odottaessaan päätään kääntämättä suoraan eteensä alttarille, jonka taulu kuvasi vapahtajaa kulkemassa vettä myöten, vedellä täyttymässä olevan venheen luo, toinen käsi ojennettuna vajoavaa Pietaria kohti, toisen käden sormi toruen ylhäällä.... Se kun ei usko, niin sentähden se uppoo.... Kovin oli kulunut alttariliina ja likainenkin se oli ja kultaus sen tupsuista ihan vaskeksi vaalennut. Sen päällä oli kolmihaarainen puinen, maalattu kynttiläjalka. Uudet olisi kirkko näkynyt tarvitsevan alttarikalut ... sadalla markalla ehkä saisi sekä liinan että uuden metallisen kynttiläjalan.... Mikä lie se sivistysrahasto?... Antaisi pastorille sen satasen ja pitäisi itse loput, jos jotain jäisi tähteeksi. Olihan sitä siinäkin lahjaa yhden köyhän osaksi, että antoi kerta kätellen pois viisi tuhatta.... Koska laki ja oikeuskin vaatii, että pelastuspalkkio otetaan päältä. Ja koska Kallekin siihen suostui. Helgalle ei tarvitseisi puhua mitään,

Lukkari veisasi:

Älä sure, sielun', maailmaa, Älä ajattele tavaraa, Älä pyydä katoovaa. Ah, toivo, turvaa Herraan vaan, Ain' armolliseen auttajaan.

... Juuri niinhän se on ja niinhän sen pitää olla.

Maailma turvaa tavaraan Ja luottaa turhaan kunniaan, Ma Herraan Jumalaan, Ja uskon vahvast', että hän Mua auttaa aina hädässän'.

... Voi kuinka sekin oli oikein sanottu!

Viel' olet yhtä väkevä Ja iäti aina pysyvä, Kuin alust' olit sä; Tee sielun' rikkaaks' sinussa. Niin pysyn aina rikkaana.

... Ei saa luottaa tavaraan. Enkähän minä siihen luotakaan. Eikähän meillä luota siihen kukaan. Siksihän meillä ei sitä olekaan eikä tarvitse ollakaan sen enempi kuin on. Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mikä meillä on ja minkä me rehellisellä työllämme voimme ansaita ja mikä meille kuuluu oikeuden ja totuuden mukaan. Ei se ole se rikas, joka tahtoo tavaraa, vaan se on rikas, joka tekee sielunsa rikkaaksi--se pysyy aina rikkaana.

Virren loputtua oli niinkuin olisi kirkon läpi kulkenut semmoinen humaus, kuin koko kirkkoväki olisi ollut sitä mieltä mitä virsikin, jonka olivat veisanneet.... Saahan ne veisata. Vaan kuinka monet heistä tehnevät, niinkuin virressä veisaavat?

Joku kosketti Söderlingskaa kylkeen. Se oli vieressä istuva vanha Röömanska.

--Ihanko totta, että olette löytäneet viisi tuhatta ettekä itse pitäneet mitään?

--Mistä Röömanska on sen kuullut?

--Kaikki siitä puhuvat. Ei ole semmoista vielä koskaan kuultu.--Olinhan minä siinä äsken. Sanovat muidenkin löytäneen, mutta eipäs ole kukaan muu tullut ilmoittamaan saaliitaan.

--Ketkä muut?

Pastori astui juuri alttarille.

Tuommoista alttari- ja messupappia sitä sitten saa hakea! Joka noin sanelee rukoukset ja helähyttelee ilman urkuja ja mitään. On muka jonkinjoutava korupappi, heliseväsanainen, maailmanmielinen. Entäpä se nyt onkin palkintotuomarina kilpapurjehduksissa ja kalastelee ja ampuu lintuja ja tekee seuraa ja laulaa herrain kanssa, kun kerran hoitaa virkansa ja julistaa puhdasta jumalansanaa! Osaisi kai se itkettää ja saisi kai se herätyksiäkin aikaan yhtä hyvin kuin se opettajattaren Kaarssonnikin, jos tahtoisi... Säätyyn katsomatta se kyllä on yhtä ystävällinen ja alhainen kaikille. Vaan eipäs ole vielä milloinkaan astunut jalallaan Korsun puolelle. Kyllä pysähtyy ja tervehtii ja haastaa heillekin, kun tapaa, mutta ei mene milloinkaan vieraaksi, vaikka kuinka kärttäkööt.

Pastori oli lukenut rukoukset ja synnintunnustukset ja messusi: »Herra olkoon teidän kanssanne», ja koko sydämensä syvyydestä vastasi Söderlingska yhdessä seurakunnan kanssa:--»Niin myös sinun henkesi kanssa.»

Kun saarnavirren viimeinen värssy oli menossa, nykäisi vierustoveri taas Söderlingskaa kylkeen:

--Se oli eilen ollut ampumassa Söderskärissä tullipäällysmiehen kanssa ja olivat olleet ulkona vielä tänäkin aamuna, niin että juuri ja juuri ennättivät kirkkoon.

--Sittenhän siinä ei ole mitään, koska kerran ennättivät.

--Eipä ei.--Ja kun ei viikolla päässyt rippikoulultaan. »Pyhät» siitä vain muistuttelevat. Niillä on nyt helluntaisilla parhaallaan taas rukouksensa ja hengenvuodatuksensa koululla. Meidänkin Hulda meni sinne ja teidän Helga myös. Kaarlssonkin on siellä. Voisivat ne ainakin kirkkoaikana pitää lomaa.

--Jos nyt kuunneltaisiin.

Pastori oli saapunut saarnatuoliin, polvistunut ja painunut rukoukseen. Kun hän siitä nousi ja suoristihe ja antoi katseensa kulkea yli kirkon, oli Söderlingskasta, niinkuin se olisi pysähtynyt häneen ja kiintynyt erityisesti juuri häneen ... hyväntahtoisesti, ystävällisesti, ikäänkuin:--»Vai niin, siinäkö sinä olet.... Minä tarkoitin todella sitä, mitä äsken sanoin.»

Tietäen, että ajatuksensa saarnan aikana aina pyrkivät menemään omia teitään, Söderlingska nyt oikein päättämällä päätti kuunnella ja painaa mieleensä joka sanan. Ja kun pastori painoi päänsä äänettömään Isämeitäänsä, niin teki Söderlingskakin samoin ja luki sen hiljaa hänkin ja ehti juuri saada omansa loppuun samalla kuin pastorikin omansa. Hän luki puoliääneen pastorin mukana rukoukset ja koetti parhaansa mukaan seurata virsikirjasta päivän evankeliumia. Hiukan tosin pastori pääsi jätättämään lehteä kääntäessä, mutta lopussa he taas kulkivat rinnan ja sulkivat yhtaikaa kirjansa, jotka heillä molemmilla olivat yhtä suuret. Niitä oli Saukossa useatkin kerrat oikein kädestä pitäen verrattu toisiinsa ... ne olivat samaa ränttiä ja painetut samana vuonna Frenkkelin ja pojan tykönä Turusa. Joka kerta käydessään se yhä uudelleen penkoo kirjavasun ja kääntelee ja katselee vanhat aapiset ja katkesmukset ja postillat. Sitä vanhaa raamattua se selailee tuntikaudet ja se onkin niin vanha, ettei se sanonut sen vanhempaa nähneensä, vaikka se on nähnyt niitä paljonkin. Niitä ei ole enää helppo saada rahallakaan. Kun olisi semmoinen, josta ei olisi ainoatakaan lehteä poissa, niin voisi siitä kuulemma saada satakin markkaa. Se on sen mielestä pyhä kirja ikäänkuin sitä pyhempi, kuta vanhempi se on, ja kuta useampi siitä on autuuttaan etsinyt ja sen siitä löytänyt. Ja moni on sen niistä löytänyt, eivätkä ne ole rääsyiksi käsiin hajonneet, niinkuin hajoovat nykyajan kirjat. Helga ei välitä vanhoista, sillä pitää olla aina uusia. Mutta naapurilla ei ole uusia eikä vanhoja. Virsikirja tuolla raukalla kuitenkin lienee, luultavasti akkansa nimiin, mutta käyttääkö sitä akkakaan, se on toinen asia. Eivät ole osanneet opettaa lapsiaan sen vertaa, että nuo olisivat päässeet edes ripille, vaikka ovat jätkämiehiä jo kumpainenkin. Vaan sitä nuo tahtonevatkin, ettei heidän lastensakaan korvissa, enemmän kuin heidän omissaankaan, saisi tunnon vastuksina soida Jumalan soimaava sana, tekivätpä sitten mitä tahansa. Käyhän synninteko silloin reilusti kuin pakanoilta. Aikansa se menee, mutta mistäs otat isämeitäsi kuolinhetkellä, kun tulee kiire lähtö viimeiselle tuomiolle, jos et sitä ole eläessäsi oppinut? Sen verran pitäisi kuitenkin jokaisen viljellä jumalansanaa, että osaisi Herran rukouksen milloin tahansa. Ettei kävisi niinkuin entiselle laivurille, jonka, kölin päällä kelluessaan, olisi pitänyt rukoilla, mutta eipä osannutkaan, vaan täytyi pyytää renkiään: »Lue sinä, hyvä mies, joka osaat, se vielä kerran minunkin puolestani, kun minä en osaa.» Menee se aikansa heiltäkin, miten kuten menee, mutta kuinkas sitten, jos venhe keikahtaa ... ja se saattaa keikahtaa milloin talaansa, kun kiusataan jumalaa niissä ilmassa tahansa.... Meidän lapset oppivat lukemaan Helga jo viidennellä ja Kalle seitsemännellä. Sentähden niillä onkin niin hyvä tieto sanasta ja sentähden niistä on tullutkin vanhempiinsa niin arkatuntoisia, että saattaa olla jo vähän liikaakin, ja niin vastahakoisia kaikelle sellaiselle että ottaa ja anastaa ... niinkuin onkin koetettu opettaa ja neuvoa.... En luule, että koko tässä kirkkoväessä on ketään muuta, joka olisi pakotta antanut pois viittä tuhatta. Kukapa heistä kykenisi sen tekemään? Ei nyt ainakaan nämä kirkkosaarelaiset, jotka nylkevät herrasväkiään ja kiskovat Helsingin hinnat maidosta ja kalasta ja kaikesta muusta, mistä suinkin saavat. Ja kyllä ne rannastaan korjaavat mikä sinne tulee eikä ole tullariin asiaa, vaikka tuo on ihan potattipellon aidan takana.... Siksi se sitten onkin niin ihmeellistä, ettei ällistelystä loppua, jos on jokukaan, joka ei....