Part 3

NIEMINEN. Kyllä sinä hyvin olet torpan hoitanut ja vuokran säännöllisesti maksanut. Mutta minä luulin, että aiot hyljätä koko konnun pitämisen, kun et ennemmin ole käynyt kirjoja uusimassa, ja kun olit ajanut Liisankin, nuoremman työntekijän, pois. Minä senvuoksi äsken lupasin torppasi toiselle miehelle.

KIVIAHO. Mutta isäntä, ettehän tietysti totta puhu, vaan tahdotte narrata.

NIEMINEN. Kyllä se on aivan totta. Kirjat tehtiin äsken kahden todistajan läsnäollessa.

KIVIAHO. Aiotteko siis ajaa minut pois?

NIEMINEN. Säälittää minua kyllä, vaan minkäs sille enää taitaa.

KIVIAHO. Mutta minä en lähde torpastani kenenkään käskyllä. Valitan asiasta vaikka keisariin (menee.)

NIMISMIES (tulee). Onko torpparille nuhteita annettu, koska vihoissaan näkyi talosta lähtevän.

NIEMINEN. Ei, vaan taisi suuttua, kun vuokra-ajan loputtua en hänelle uudistanut torpankirjoja.

NIMISMIES. Vai niin. Tehän kuulutte hänen tilalleen ottaneen jo toisen torpparin.

NIEMINEN. Jo tänään tehtiin kirjat.

NIMISMIES. Ja uusi torpparinne Hakala antoi teille hinnaksi 800 markkaa 20 markan seteleissä, eikö niin?

NIEMINEN. Mistä te sen tiedätte?

NIMISMIES. Todistajat kertoivat. Siis nämä asianhaarat vielä vahvistavat syntynyttä epäluuloa. Sanokaa minulle, onko Hakala vielä täällä, vai onko hän jo ehtinyt mennä?

NIEMINEN. Kyllä hän on jo mennyt. Mutta mitä tahdotte hänestä?

NIMISMIES. Aion toimittaa hänet vähäksi aikaa kruunun huostaan. Pönttösen kauppamieheltä on toissa yönä varastettu rahoja 800 markkaa, ja Hakala, joka niinä aikoina oli oleskellut Pönttösessä, on kaikista merkeistä päättäen ne ottanut.

NIEMINEN. Tämäpä juttu oli! Ja minäkin olen tullut petetyksi sen miehen kautta.

NIMISMIES. Niin, kyllä minun täytyy vaatia Hakalan antamia rahoja haltuuni siksi kun asia tulee täysin selvitetyksi.

NIEMINEN. Tietysti minä ne annan. (Antaa rahat. Nimismies tarkastaa niitä.)

KATRI (tulee, ja hänen jälessään Pekka. Its.). Mitä ihmettä tuo Pekka yhäti minun jälestäni juoksee kirjoinensa. Luulisi vähemmälläkin uskovan.

PEKKA (itseks.). Kas, nimismies täällä! Mitähän jos näyttäisin hänelle tätä passia.

NIMISMIES. Aivan nämät ovat samallaisia rahoja kuin ne mitkä Pönttönen kertoi hävinneen. Näyttää siltä, että Hakala on nämät varastanut.

KATRI (itseks.). Mitä! Hakalako varastanut rahoja!

PEKKA (itseks.). Vai sillä tavalla se Kiviahon rustholli hankittiin?

NIEMINEN (Nimismiehelle). Kuka olisi uskonut miehestä sellaista.

NIMISMIES. Kyllä näkyy olevan heittiöitä yhtä jos toistakin lajia. Olen ajanut takaa myös erästä Limberg nimistä kuleksivaa petkuttajata, joka salomaan tietämättömiltä ihmisiltä narrailee rahoja myymällä muka passeja Austraaliaan. Eikö liene sattunut täälläpäin liikkumaan?

PEKKA (itseks.). Voi turkasen tupakka, minkä kepposen teki mies!

KATRI. Eikö tuo meidän Pekka jotakin tietäne miehestä, sillä näkyy hänellä vieläkin olevan kädessään paperilappu, jota sanoo Austraalian passiksi.

PEKKA (Katrille). Mitä tuostakin piti kaikille ilmoittaa, kielikello.

NIMISMIES. Minä vaadin, että Pekka antaa minulle paperinsa nähtäväksi ja ilmoittaa, jos tietää jotakin mainitusta miehestä.

PEKKA (antaa vastahakoisesti paperin). Kyllä täällä kävi tänä päivänä eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Austraalian keisarikunnasta kotoisin. Uskoimme hänen koreata puhettaan ja päätimme mennä Austraaliaan, koska ei täälläkään satuttu saamaan torpanmaata.

NIMISMIES. Tämän tytön kanssako sinä aioit lähteä?

PEKKA. Eihän tämä Katri ruvennut suostumaan, mutta Saarimäen Juho Kiviahon Liisan kanssa lunasti passin.

NIEMINEN. Vai aikoi Saarimäki ja Kiviahon Liisakin. Mutta miksi juuri yhdessä?

PEKKA. No kun yhtä leipää aiotaan syömään ruveta, niin kai samaa matkaakin kuljettaisiin.

NIMISMIES. Kylläpä näkyy, että se kuleksija on aika lailla petkuttanut, mutta nyt pitää lähteä se köysiin panemaan.

NIEMINEN. Mutta eikö nimismies kulkiessaan ole sattunut näkemään tukkiherra Pölkkyliiniä? Hänen pitäisi saapua tänne rahojen kanssa päättämään metsänkauppoja.

NIMISMIES. Tuskin tuleekaan, sillä hänen liikkeensä on nyt heikolla pohjalla. Eilispäivänä kuuluu jättäneen oikeudelle konkurssihakemuksen.

NIEMINEN. En olisi uskonut aikoja niin huonoiksi.

NIMISMIES. Kyllä se niin on, että maamiehen ei auta muu kuin kahta lujemmin kiintyä maan kamaraan, ja jos ei jaksa itse muokata ja viljellä, niin antakoon turvetta toiselle, jolla on halua ja voimia maatyöhön. Vaikka koko maailma muuten olisi konkurssitilassa, niin maa antaa kuitenkin jokavuotiset antimensa, joskin toiste niukemmin, niin toiste sitä runsaammin. (Menee.)

PEKKA. Eikö siis isäntä teekään metsänkauppoja?

NIEMINEN. Ei siitä nykyisin mitään taida tulla. — No vieläkö sinulla olisi halua pyrkiä torpanmieheksi?

PEKKA. Kyllä minä niin olen ajatellut, että parempi olisi uurastaa omilla mailla kuin mennä etsimään tuntemattomia aarteita.

NIEMINEN. No saat sen Palolaliden autiotorpan edullisilla ehdoilla.

PEKKA. Kiitoksia, isäntä!

NIEMINEN. Teemme vaikka huomenna välikirjat. Tänään minun täytyi' vielä kiiruhtaa Saarimäen ja Kiviahon torpille. (Menee.)

PEKKA. Tämmöistä on tämä maailman myllerrys, kieroa ja konstillista. Petti kuin peijakas se Austraalian herra. Niin meni minun vaivalla ansaitut rahani kuin Kankkulan kaivoon.

KATRI (leikillisesti). Mutta nimismieshän sinulle petoksen teki, kun otti pois Austraalian passin. Milläs nyt pääset luvattuun maahan.

PEKKA. Elä ilvehdi, Katri, tänä petturien ja narrien päivänä!

KATRI. Kiitä onneasi, ettet enemmältä joutunut narrina juoksemaan.

PEKKA. Välittäisitkö sinä siitä, Katri?

KATRI. Välitänhän minä — —

PEKKA. Ihanko totta? Kuule, nyt on minulla se toinen asia toteutunut, saako jo ajatella ensimmäistä?

KATRI. Mitä ensimmäistä?

PEKKA. No asuintoveria sinne Palolahden torppaan.

KATRI (leikillä). Ketä sinä olet jo ajatellut asuintoveriksi?

PEKKA. Ketäs muita kuin sinua, Katri.

KATRI. Tokkohan sinä minusta huolisit?

PEKKA. Johan minä sanoin, että sinun kanssasi lähden vaikka autioon korpeen kiviä ja kantoja vääntämään.

KATRI (liikutettuna). Pekka hyvä, minä kadun entistä pahaa käytöstäni sinua kohtaan.

PEKKA. Siis se on päätetty. Ja kohta leimuaa onnen valkea omalla liedellä, jonka ympärillä uurastamme kotoisessa työssä siihen asti kuin iltarusko valkaisee elämämme ehtoota. Tosin on siellä viljelemätöntä pelto, ja sitkeässä lienee leipä juuren alla, mutta siitä emme hämmästy, kun on neljä tervettä kättä työn tekoon. Eikö niin Katri?

KATRI. Aivan niin, Pekka.

Esirippu alas.

KOLMAS NÄYTÖS.

Kiviahon tuvassa. Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.

KIVIAHO (tulee sisälle). Voi näitä päiviä ja matkan vaivoja!

LEENA. Johan isäntä vihdoinkin saapuu. Minä olen hyvin kauan odottanut. Vähän väliä olen katsonut ikkunasta pihalle ja ajatellut, että on sillä Kiviaholla paljon tuskaa ja huolta. Vähän on niitä, jotka säälivät ja auttavat.

KIVIAHO. Kukapas enää säälisi, kun ei oma lapsikaan. Vanhaksi ja huonoksi olen joutunut.

LEENA (kantaa ruokaa pöydälle). Minä olen keittänyt puurot ja perunat sekä varistanut kahvipannuakin, jotta isännällä olisi jotakin lämmintä suuhun pantavaksi kylän kylmiltä tultua. Liekö tuolla tarjottu edes kahvikuppia.

KIVIAHO (käy ruoalle). Olipa hyvä, että meille sattui Leena, joka ruokaa laittaa.

LEENA. Minä tässä äsken sanoinkin Lampolan Kaisalle, joka hierojaksi pyysi, että saavat nyt sarvipussit levätä vähän aikaa, sillä en minä henno jättää Kiviahoa oman onnensa nojaan. Tarvitaanhan tässä vaimoihmistä, joka lehmät lypsää ja isännälle ruokaa laittaa.

KIVIAHO. Tarvitaanhan tässä. — Ei kuulu Liisaa tulevaksi. Luulin, että äkkipikaisuudessaan uhkauksen teki, jota myöhemmin katuisi ja anteeksi pyytäen kotiinsa saapuisi niinkuin kadotettu ja jälleen löydetty karitsa. Mutta ei näy tulevaksi, ei.

LEENA. Ei taivu ylpeä ja pahanelkinen sisu.

KIVIAHO. Luulin, että olisin Saarimäkeä sekä Liisaa väärin tuominnut ja syyttömästi epäillyt. Taisi olla turhaa sekin luulo.

LEENA. Jo minä olen monta kertaa sanonut, että kuritusta sietäisivät molemmat. Aika saunan ansaitseisivatkin elkeittensä tähden. (Nyyhkien.) Säälin niin paljon teitä vastoinkäymistenne vuoksi. Usein itkien ajattelen ja toivon, että jos minä jollakin tavalla voisin lieventää Kiviahon isännän murheita, te kun olette aina niin rakastavainen ja rehellinen ihminen.

KIVIAHO. Minkäs sitten toinen voi. Jokaisen oma ristinsä kantaman pitää.

LEENA. Mutta onhan se edes hyvä, jos on toveri ja ystävä, joka kokee auttaa. Sitä vartenhan minäkin jäin tänne teidän asunnolle.

KIVIAHO. Niinhän minä olen sanonut jo ennenkin Leenalle, että olehan sinä edes täällä emännän töitä toimittamassa.

LEENA. Mutta maailma on niin paha ja ilkeä. Ihmiset koettavat kaikki asiat kääntää oman väärän mielensä mukaan. Voi, Kiviaho hyvä, kuinka ne alkavat jo puhua meistäkin, viattomista ihmisistä! (Liikutettuna.) Minä olen aina rehellisesti vaeltanut, enkä kenenkään kunniata polkenut, sen Kiviahokin hyvin tietää.

KIVIAHO. Mitä juttuja nyt on liikkeellä?

LEENA. Aivan olen pakahtumaisillani, kun niitä ajattelen. Sanotaan, että me luvattomasti yhdessä eläisimme. (Itkien.) Ja me olemme molemmat siviästi ikävuotemme täyttäneet. Emme koskaan ole hempeitä ajatuksia sydämeemme laskeneet, vaan aina koettaneet pitää Jumalan silmäimme edessä.

KIVIAHO. Kaikkia kuuleman pitää! Kuinka sellaiset solvaukset meidän rehellisestä majasta syntyä voivat?

LEENA. Minä melkein arvaan, mistä ne ovat alkaneet, mutta en tahtoisi puhua pahaa Saarimäestä, joka vävyksenne pyrkii.

KIVIAHO. Olisiko Saarimäki sellaisia juttuja liikkeelle laskenut? (Itseks.) Jopa arvaan, mitä Nieminenkin tarkoitti leikkipuheillansa.

LEENA. Saarimäki sitä varmaankin on puhunut Niemisessä, koska Niemisen emäntä on kertonut nostajan emännälle, nostajan emäntä kirkonisännän emännälle, kirkonisännän emäntä rovastinnalle ja rovastinna itse rovastille. Rovasti oli kuulemma sanonut, että hän pakottaa meidät kuulutuksille ja vihille tai muuten manuuttaa kirkkoraadin eteen tutkittavaksi ja nuhdeltavaksi. Voi, minkä häpeän tekevät meille. (Itkee.)

KIVIAHO. Ettäkö rovastikin uskoisi sellaista! Tämäpä vasta ikävä juttu! (Itseks.) Melkein luulen, että tämä on Saarimäen aikaan saama, sillä vihoin erkani hän meistä.

LEENA. Olisi siitä häpeätä ja mieliharmia elämänijäksi, jos rovasti vielä kirkkoraadin eteen vie. Ainoastaan yhdellä tavalla voimme molemmat vielä kunniamme ja hyvän nimemme pelastaa.

KIVIAHO. Millä keinoin?

LEENA. Voi, uskaltanenko minä semmoista isännälle ehdottaa. Ai sentään, eihän minun pitäisi sillä tavalla ruveta isännälle puhumaan. Isäntä varmaan ajattelee — —

KIVIAHO. Tarkoitatko ehkä, että meidän pitäisi mielisuosiolla mennä kuulutusta ottamaan?

LEENA. Voi, enhän minä, vaan johtui mieleeni, kun nostajan emäntäkin oli sillä tavalla sanonut.

KIVIAHO (itseks.). Mitä tekisi? Liisakin on poissa. Eikä Leena sentään taida sen huonompi ihminen olla kuin joku toinenkaan. (Ääneen.) Kyllähän meillä tosin talouden pitäjätä tarvittaisiin — —

LEENA. Jottako isäntäkin meinaa niin? Sen minä olen aina sanonut, että Kiviaho on viisas ihminen. Se hoksaa aina, miten on tehtävä.

HAKALA (tulee). Läksinpä katsomaan, joko tämä torppa pian on tyhjä uuden omistajan asuttavaksi.

KIVIAHO. Uuden omistajan!

LEENA. Ei Kiviaho vielä ole torppaansa myynyt.

HAKALA. Mutta Nieminen on myynyt minulle omistusoikeuden tähän torppaan.

KIVIAHO. Sinulleko?

HAKALA. Onko se mikä ihme?

KIVIAHO. Mutta sinähän itse sanoit, että Saarimäki aikoisi tätä haltuunsa saada.

HAKALA. Kenties olisi halunnutkin, mutta ei ollut rahoja. Minä annoin ukolle puhtaat setelit kouraan.

LEENA. Mutta Kiviaholla on selvillä puumerkeillä varustetut torpankirjat.

HAKALA. Mitähän noilla yli-ikäisillä papereilla on virkaa?

KIVIAHO. Mutta minä olen tämän torpan tehnyt ja pellot raivannut. Ja mitä minä olen tehnyt, se on minun, olkootpa paperit vanhat tai nuoret.

LEENA. Niin on Kiviaho tehnyt ja korkea oikeus on siis hänen puolellaan.

HAKALA. Oikeus kysyy vain torpankirjoja ja todistajia. Kiviahon torpankirjat ovat jo vanhuutensa tähden lain voiman menettäneet. Mutta tuossa on uudet ja lujat paperit, joilla minä käyn tämän paikan isännäksi.

KIVIAHO. Mutta sinä et tule tämän paikan isännäksi niin kauan kuin minä elän. Minä en tiedä mitä oikeus kysyy, mitä ei, mutta sen tiedän, että tämä torppa on minun.

HAKALA. Ihan muutaman viikon perästä saat jo muuttaa täältä pois tai muuten nimismies tulee häätämään.

LEENA. Tuleeko nimismies häätämään? (Itseks.) Voi ukkoparkaa! Eikö kohta tulle Kiviaholle kulkijan sauva käteen.

KIVIAHO. Elä sinä suututa minua, mies. Sillä johan sanoin sinulle, etten lähde pois tästä torpasta.

HAKALA. Mutta se on täytyminen, sillä kruunu antaa oikeuden itsekullekin.

LEENA. En minä luullut, että —

HAKALA (keskeyttäen). Että Kiviaho joutuu torpattomaksi. Nyt näet, että se on totta. Ala siis sinä jo pötkiä tiehesi.

LEENA. Kyllä minä lähdenkin tästä variksenpesästä. Mikä turva minulle on tuosta torpattomasta ukkorahjuksesta. (Menee nyyttineen.)

KIVIAHO. Joko Leenakin jättää.

HAKALA (itseks.). Eikö olisi Kiviahon ylpeän Liisan tässä emännöidä kelvannut, jos olisi minuun suostunut. Mutta ei isosti rukoilla. Toinen pulska ja sorea tänne kerran tuleman pitää.

KIVIAHO. Ja minä toivon että sinäkin jätät nyt minut rauhaan.

HAKALA. Ja sinulta on käskijä valta jo mennyt, sillä kuulithan, että minä nyt olen isäntä.

KIVIAHO. Mitä! Ulos minun tuvastani, vehkeilijä, ulos! (Aikoo ajaa ovesta.)

NIMISMIES (tulee kahden kylänmiehen kanssa). Täällähän se on, jota haetaankin. Me olemme lähteneet sinua, Hakala kiinni panemaan, sillä on saatu jo todisteita siihen, että sinä olet varastanut Pönttösen kauppamieheltä 800 markkaa rahaa.

KIVIAHO. Nyt minäkin uskon, että kruunu tekee oikeutta itsekullekin.

HAKALA. Mutta tämä on kaikki valhetta ja petosta, sillä minulla ei ole rahoja yhtään penniä.

NIMISMIES. Sen minäkin uskon, sillä olethan rahoilla torpan ostanut.

HAKALA. Mutta minä en ollut enää Pönttäsessä, kun varkaus sanotaan tapahtuneen. Luomansillan Jaakko todistaa, että olin heillä koko yön.

NIMISMIES. Meillä on vielä varmempia todistajia siihen, että olit sanottuna yönä hiiviskellyt Pönttäsen pihalla.

1:NEN KYLÄLÄINEN. Nyt on parasta, ettäs koreasti tunnustat, mies.

2:NEN KYLÄLÄINEN. Niin kyllä, sillä näethän, että pimeydenkin töitä päivä valkaisee.

NIEMINEN (tulee). No johan tämä petturi näyttää olevan pihdissä. Oikein minä arvasin, että Hakala on tänne ehättänyt. Tulin vaatimaan takaisin antamiani torpankirjoja. Anna tänne paperit!

NIMISMIES. Minä käsken, että Hakala antaa heti kirjat isännälle.

HAKALA (antaa vastahakoisesti). Mutta tästä nousee ankara juttu, sillä minulla on todistajat, että olen torpan hinnan maksanut.

NIEMINEN. Olet maksanut varastetuilla rahoilla, jotka annoin kruunun huostaan.

NIMISMIES. Ja siellä ne ovat varmassa tallessa siksi kun oikeus langettaa tuomionsa. (Hakalalle.) Sinä seuraat nyt meitä sinne mihin saattelimme äsken erästä toistakin.

NIEMINEN. Ketä toista? Vai joko se Austraalian asiamies löydettiin.

NIMISMIES. Talteen tuli mies, eikä ainakaan muutamaan kuukauteen pääse ihmisiä pettämään.

(Nimismies, Hakala ja kylän miehet menevät.)

NIEMINEN. Sinulta Kiviaho minä pyydän anteeksi menettelyäni. Sillä havaitsin, että väärin tein, kun tahdoin ajaa sinut pois tästä torpasta, jonka paljolla vaivalla olet viljelyskuntoon saattanut. Tekoni sovittamiseksi lupaan, että saat viljelysoikeuden tähän torppaan 25 vuodeksi eteenkinpäin entisillä ehdoilla.

KIVIAHO. Nyt minä teidät taas entiseksi tunnen. Kiitoksia paljon, isäntä! — Ja nyt ei minulla olisi huolta eikä harmia, jos vain Liisa tulisi takaisin.

NIEMINEN. Teidän Liisahan on Saarimäen kanssa aikonut lähteä Austraaliaan.

KIVIAHO. Mitä! Onko hän mennyt? Joko minä olen hänet ijäksi kadottanut?

NIEMINEN. Ole huoletta, ei siitä matkasta tule mitään. Eräs maankulkija on saanut houkutelluksi ja narratuksi niihin aikeisiin. Nyt hän on jo petoksen perillä ja pettäjä on myös saanut palkkansa. — Mutta minkä vuoksi olit Liisalle ja Saarimäelle niin tyly, että saatoit heidät sellaista askelta ottamaan.

KIVIAHO. Minä kun luulin, että Saarimäki aikoo kavaluudella houkutella torppaani.

NIEMINEN. Siinä olet erehtynyt. Saarimäki ei ole siitä hiiskunut sanaakaan, vaan pyysi ainoastaan palstaa takamailta uudisviljelystä alkaaksensa.

KIVIAHO. Hakala minut sellaista sai uskomaan.

NIEMINEN. Kaspa vaan. Monet koukut on ollutkin miehellä.

KIVIAHO. Eikö Saarimäki ole mitään loukkaavaa sanonut minusta?

NIEMINEN. Ei sinnepäinkään. Elä arvele joutavia.

KIVIAHO. Leenahan sellaista kertoi.

NIEMINEN. Leena on kertonut omasta päästänsä, elä usko turhia.

LIISA (tulee Saarimäen kanssa). Isä, onko se totta, että te nyt olette torpatonna ja koditonna?

KIVIAHO (itseks.). Mitä tämä tietää?

SAARIMÄKI. Arvelin, että saan jostakin maan tilkaretta, johon torpan laitan, kun ei noista muistakaan hommista ole mihinkään. Niin arvelin, että jos te suotte Liisan vaimokseni, niin muutamme kolmisin sinne.

KIVIAHO. Kiitoksia paljon ehdotuksestasi. Teet kuin kunnon mies, vaikka olen sinua syyttömästi loukannut.

SAARIMÄKI. Ei siinä ole kiittämistä.

KIVIAHO. Kuitenkaan en ole vielä joutunut torpattomaksi, vaan saan edelleenkin elää ja hallita vanhalla konnulla. Minä ehdotan, että ensi tilassa menet Liisan kanssa kuulutusta ottamaan ja muutatte tänne. Kyllä tässä työmiehiä tarvitaan.

LIISA ja SAARIMÄKI. Paljon kiitoksia!

NIEMINEN. Se oli oikea ehdotus. Ja kun hyvin menestytte ja vähän rahoja säästelette, niin saatte ostaa nämät torpan maat oikein perintömaaksi.

SAARIMÄKI. No sitte me olisimme todellakin omalla konnulla.

NIEMINEN. Kaikki näyttää kääntyvän oikealle tolalle jälleen. Ja te Kiviaho saatte nyt jo pitkän raatamisen perästä levähtää, ja vastedes vanhuuden rauhassa tuuditella lastenlapsia. Te olette laskenut perustuksen viljelyksille täällä syrjäisillä loukoilla. Nuorempain on velvollisuus jatkaa. Eikö niin Kiviaho?

KIVIAHO. Kyllä se oikein on.

NIEMINEN. Ja te nuoret, olkaa onnellisia ja nauttikaa salomaan rauhaa! Seiskaa tukevina ja terveinä kuin tervaskannot korven vastuksia vastaan! Ja jos vastedes vielä niin tapahtuisi, että joku väärinkäsitys tai eripuraisuuden kasvi pyrkisi häiritsemään kotoista onnea, niin synnyttäköön keskinäinen rakkaus jälleen hiljaisen rauhan.

LIISA. Kiitoksia isäntä! (Kiviaholle.) Ja te isä, antakaa minulle anteeksi nurjan käytökseni. Olen teitä väärin ymmärtänyt.

KIVIAHO. Minäkin olen sinua Liisa väärin tuominnut. Mutta Jumalan kiitos, että vielä kaikki erehdykset korjata taidetaan ja minä olen saanut tyttäreni takaisin..- Käyhän nyt Liisa emännän virkaa toimittamaan jälleen ja keitä kihlajaiskahvit.

NIEMINEN (leikillä). Eihän sitä Liisan pelkäämää uutta emäntää näy lähimaillakaan.

LIISA. Taisi kyllästyä jo kuppaamiseen, koska niin nyrpeänä näkyi äsken pois kiiruhtavan, ettei joutanut hyvää päivää sanomaan vastaan tullessa.

NIEMINEN. Omat elkeensä hänellekin taakkaa ja ristiä lisää.

KIVIAHO. Jaa-a, kyllä minä olen sen niin tuuminut, että me ihmisparat olemme narreja jokainen järestään.

SAARIMÄKI. Ainakin narrin veljenpoikia ja sisarentyttäriä.

NIEMINEN. Vaivaisia syntisiä olemme, ja usein lankeemme loukkauskiviin sekä pahennuksen kallioihin. Mutta meidän pitää kohota jälleen, rukoillen Jumalalta apua ja voimaa. Kaikki lankeevat, vaan kaikki eivät nouse. Se on hyvä, että tunnustamme erehdyksemme ja vikamme, mutta sitä ei jokainen tee.

Esirippu alas.