Part 2

NIEMINEN (Pekalle). Aikooko Pekka torppariksi ruveta, vai mitä sinä äsken sanoit tuumailleesi?

PEKKA. Niin, siitähän minulla olisi aikomus teille haastaa, että ettekö te antaisi sitä Palolahden autiotorppaa minulle viljeltäväksi? Siellä tosin ovat jo pellot nurmena ja kartano ränsistynyt, mutta eikö tuosta vielä hyvä tulisi. Kyllähän minä kohtuullisen vuokran maksan, kun saan häiritsemättä ja häätämättä sitä viljellä. Suostutteko, isäntä, sellaiseen esitykseen?

NIEMINEN. Jos olisit ennemmin asiasta puhunut, niin ehkä olisin suostunut ja tehnyt kaupat. Mutta nyt olen tullut toisille tuumille.

PEKKA. Mutta tietäähän isäntä, että maa siellä on joutilasna. Olisi kai se asuttuna ja viljeltynä parempi. Vai aiotteko itse ruveta siellä viljelyksiä pitämään?

NIEMINEN. Enhän minä itse. — Mitenkäs minä vanha mies joutaisin enää niin laajoja hommia pitämään vierailla työvoimilla. Mutta minä aion myydä kaikki ne Kiviahon takalistolla olevat maat tukkiherra Pölkkyliinille.

PEKKA. Ettehän toki sellaista tehne. Tukkiherra veisi sieltä metsän puti puhtaaksi ja jättäisi koko maan autioksi. Kuka siellä metsättömällä palstalla voisi torppaa pitää.

EMÄNTÄ. Mutta kyllä näkyvät torpparitkin metsää kuluttavan. Kiviahon ympäristökin on jo hirsipuista paljas, eikä puitten hinnaksi ole saatu rahan penniäkään. Kyllä kai siellä olisi nyt hyvä tukkimetsä, ellei torppaa olisi tehty, ja saataisiin siitä nyt hyvät hinnat.

PEKKA. Ei Kiviahokaan puita turhuuteen ole käyttänyt. Torppanne on rakentanut asuttavaan kuntoon ja raivatuille niityille tehnyt heinälatoja. Eikä metsä ole autiona missään, vaan on jokapaikassa säilynyt puolikuntoisena, josta pian voi hirsimetsäksi varttua.

NIEMINEN. Voihan se niinkin olla. Ja ei sillä ole tähän saakka ollut väliäkään, kun on ollut parempi raha-aika. Mutta nyt on huono aika. Palvelijain palkat kallistuvat, verot kasvavat, eikä rahoja tahdo saada mistään.

EMÄNTÄ. Niin, ja kahvit ja sokerit maksavat kovin paljon.

PEKKA. Ei siis taida tulla mitään tästä minun ehdotuksestani?

NIEMINEN. Silleen se kai jäänee.

PEKKA (itsekseen). Enpä olisi uskonut näin käyvän. Mutta lienee samantekevä, koska ei Katrikaan tunnu välittävän. (Menee ulos.)

NIEMINEN. Kauan viipyy tukkiherra Pölkkyliin. Tulleeko tänä päivänä, vaikka niin varmasti lupasi.

EMÄNTÄ. Tuomosen emäntä sanoi matkustaneen kaupunkiin eilen illalla. Tokko ehtinee sieltä niin pian takaisin.

LIISA (tulee). Päivää! Onko isä jo ehtinyt käydä täällä puhumassa torpan kirjoista?

NIEMINEN. Ei ole käynyt vielä.

EMÄNTÄ. Istuhan nyt, Kiviahon Liisa! Mitä sinulle on tapahtunut, koska olet noin huolekkaan näköinen?

LIISA. Olen lähtenyt kotoa pois.

EMÄNTÄ. Kotoa pois! Siunaa ja varjele! No minkä tähden?

LIISA. Aion ruveta palvelukseen ainakin vähäksi aikaa.

EMÄNTÄ. Johan sinä outoja ajattelet. Eikö Kiviahossa enää emäntää tarvita? Kuinka voit jättää vanhan isäsi?

LIISA. Kyllä niitä on, jotka isästä huolta pitävät, En minä olisi häntä jättänyt, ja ikävää oli vanhasta isästä luopuminen. Mutta asianhaarat pakottivat.

EMÄNTÄ. Mitkä ne sellaiset asianhaarat ovat? Leipää ja vaatetta oli kyllä. Ei Kiviahon torpassa puutteen kanssa eletä, eikä isäsi liene liian ankara ollut ainoalle tyttärelleen.

LIISA. Mutta hyvä emäntä, nyt sinne varmaan tulee toinen komento. Isä nähtävästi aikoo naimisiin.

EMÄNTÄ. Vai naimisiin! No kaikkea se ajatteleekin vanhana miehenä.

NIEMINEN. Tulevaa äitiäkö sinä rupesit niin pelkäämään, että pakoon lähdit?

LIISA. En minä pelkäisi, jos olisi joku toinen ihminen. Mutta sellaisen kuin Leenan kanssa en minä voi yhdessä asua. Tunnettehan muorin, joka kulkee talosta taloon suutansa soittamassa ja parjaamassa muita ihmisiä. Jo kerkesi minunkin mainettani häväistä isäni silmäin edessä.

EMÄNTÄ. Vaikkapa niinkin olisi, niin ajattele kuitenkin tarkemmin ja nöyryytä itsesi. Niinhän sanassakin neuvotaan.

NIEMINEN. Vai aikoo isäsi naida Leenan. Mutta miten sitte käy torpan hoitamisen kanssa?

LIISA. Sitä en tiedä. Mutta onnettomuutta siitä naimiskaupasta koituu kaikissa tapauksissa, siitä olen varma. Jos isäni mielen saisi jollakin lailla muutetuksi, niin se olisi oikein hyvä.

NIEMINEN. Taitaa olla vaikea saada häntä päätöksestänsä luopumaan.

LIISA. Mutta jotakin olisi koetettava. Ja siinä suhteessa minä pyydän teidän apuanne. Isäni tulee tänne puhumaan torpan kirjain uusimisesta. Silloin voisitte peloitukseksi sanoa hänelle, ettette uudistakaan enää niitä kirjoja, vaan otatte toisen torpparin, ellei luovu onnettomasta naimahommastaan. Te ette tietysti totta tarkoita.

EMÄNTÄ. Mutta tyttöparka, kehoitatko sinä meitä narraamaan omaa isääsi?

LIISA. Mikä keino tässä sitte auttaa?

NIEMINEN. No sittepähän nähdään, kuinka sen asian kanssa käy.

LIISA. Mutta vielä on minulla toinenkin esitys. Eikö Nieminen ottaisi minua palvelijaksi vähäksi aikaa? En minä suuria palkkoja vaadi.

EMÄNTÄ. Nyt ovat ajat niin kalliit, ettei kannattaisi pitää paljon vierasta työväkeä.

NIEMINEN. Ei meidän sopine tällä kertaa lisätä palvelijain lukua.

EMÄNTÄ. Eiköhän olisi parasta, että alentaisit vähän mieltäsi ja menisit takaisin kotiisi.

(Menee.)

SAARIMÄKI (tulee). Päivää! Minulla olisi isännälle vähän asiaa. Tulin keskustelemaan siitä torpan laitosta, josta jo ennenkin oli vähän puhetta.

NIEMINEN. Vai niin. Mitä sinulla olisi siitä esittämistä?

SAARIMÄKI. Isäntä muistanee, että olen pyytänyt vuokrata pientä maapalstaa Kiviahon takalistolta. Nyt tulin sitä varten, että päättäisimme kaupat.

NIEMINEN. En varmaan muista, oliko siitä jo lupausta annettu.

SAARIMÄKI. Kyllä puheet olivat jo sinnepäin.

NIEMINEN. Kyllähän sekin esitys hyvä on, mutta minä jo äsken tässä puhuin, että kun on niin huonot ajat, niin aion myydä takalistolla olevat metsäpalstat, enkä siis voi sinne torppareja ottaa.

SAARIMÄKI. Oletteko sen jo ihan varmasti päättänyt?

NIEMINEN. Tänä iltana pitäisi tulla jo ostaja, tukkiherra Pölkkyliin. — Ikävä on, etten voi auttaa, mutta meidän talollistenkin täytyy katsoa eteemme ja ottaa silloin puhdasta rahaa kuin on saatavissa. (Menee.)

SAARIMÄKI (Liisalle). Niinhän nyt kävi, etteivät entiset lupaukset pitäneetkään paikkaansa. Ja kun minä luotin niin varmasti. — —

LIISA. Mutta eikö täällä muiden maalla ole sopivia paikkoja? Koettaisit tiedustaa.

SAARIMÄKI. Ei taitane saada lähiseudulta. Talolliset ovat tukkikaupoissa kiinni ja säästelevät maitansa metsän tähden. — Mutta kuinka sinun aikeesi onnistuivat?

LIISA. Mitäpä niistä, jos eivät tarkoin täyttyneetkään. Ei kuulu tarvittavan palvelijoita Niemisessä. Huolittaneeko muuallekaan näin huonona raha-aikana.

SAARIMÄKI. Ettäkö tuollaisen tytön ottajia ei olisi! Mutta oli se ikävä juttu, etten minä saanut torpanmaata. Kohta pirtinpuut metsässä kaatuisivat, ja ennen ensi kevättä olisi tupa saatu salvokselle ja saunan seinät pystyyn. Keväällä hakkaisin kaskea ja raivailisin niittyä, syksyllä navetan tekisin, jotta siihen hankkisimme hotasarvisen lehmän. Siellä rakentaisimme pesää ahokoivujen huminoidessa ja tuulen soittaessa riemumarssia salolammen rannalla.

LIISA. Mutta yksin siellä aluksi saisit käkeä kukuttaa ahokivellä istuessasi. Kuulithan, ettei isäni anna lupakirjaa minulle kuulutusta varten, ja vasta kahden vuoden perästä olen laillisessa ijässä.

SAARIMÄKI. Niin nuorikos tämä linnunpoika vielä onkin. Silloin voisi odottaakin, kun ei pelkää liiaksi vanhettuvansa.

LIISA. Mutta mitäs nyt sanot, kun nuo äskeiset ihanat haavekuvat tyhjiin raukesivat?

SAARIMÄKI. Ehkä aika tuo uusia neuvoja. Sinun kanssasi on pahemminkin. Mutta etkö voisi tulla meille äitini toveriksi?

LIISA. Elä ajattelekaan sellaista. Ymmärräthän, että se on minulle mahdotonta. Koetan saada palvelusta siksi kun tulen lailliseen ikään, jolloin ei mikään estä meitä yhteen menemästä.

PEKKA (tulee ulkoa). Ei tunnu miellyttävän tänä iltana mikään yritys. Miltei kesken jätin veräjänkin laittamisen.

SAARIMÄKI. Kyllästytkö jo renkinä rehuamiseen?

PEKKA. Eipä paljon muutenkaan. Ikäväksi tämä ajan pitkään käy, kun saa raataa ja repiä hartian väellä toisen työssä, ja emännän torasanoja kiitokseksi kannetaan.

LIMBERG (tulee). Terve taloon! Tässäpä näyttää olevan nuorta ja reipasta väkeä. Oletteko isäntiä vai isännäksi pyrkiviä?

SAARIMÄKI. Ei olla, vaan siksi aiotaan.

LIMBERG. Oletteko tämän talon isännyyden perillisiä?

SAARIMÄKI. Ei maar siksi otettane, kun ei isännällä ole tytärtäkään, jolle vävyksi pääsisi.

LIMBERG. Ette siis kuulukaan talonväkeen?

SAARIMÄKI. Emme.

PEKKA. Olenhan minä tässä talossa renkinä olla nahjustellut, mutta kyllä se niin on, että renki on renki ja talonväki on talonväkeä.

LIMBERG (Pekalle). No etkö ole itsenäiseksi pyrkiä aikonut?

PEKKA. Kyllä minä äsken tiedustelin isännältä torppaa päästäkseni oikein omalle konnulle, mutta en saanut.

SAARIMÄKI. Samaten minullekin kävi.

LIMBERG. Ettäkö te nuoret ja reippaat miehet rupeisitte täällä kivisillä ahoilla kantoja vääntämään ja suotta voimianne kuluttamaan! Tulisitte jo vanhoiksi ja harmaapäiksi, ennenkuin sellaisista viljelyksistä hyötyisitte.

SAARIMÄKI. Mutta minkäs sille Jumalan luomalle maalle taitaa, kun ei sitä ole paremmaksi tehty?

LIMBERG. Voi veikkoset! On maata muuallakin ja ilmaa edempänäkin. Minä olen käynyt sellaisessa maassa, joka rieskaa ja hunajata vuotaa enemmän kuin Kaanaan maa Aaprahamin tyttärille. Siellä kasvaa ruista ja ohraa enemmän kuin mannaa korvessa, ja viinit sekä oluet virtana puista vuotavat.

SAARIMÄKI. Sepä vasta leipämaa oli!

PEKKA. Ihanko siellä viiniäkin puista saa?

LIMBERG. No sitä tulee kuin sadetta taivaasta. Kun ämpärinsä asettaa iltasella puun juurelle, niin aamulla on se täynnä parahinta nestettä, mitä maa päällänsä kantaa. Niin veikkonen, ei täällä pohjolassa saa kuninkaatkaan aamuryypyikseen sellaista juomaa.

PEKKA. Sen maan ihmiset mahtanevat kunnon kekkereitä pitää.

SAARIMÄKI. Siellä vasta asua kelpaisi!

LIMBERG. Ja lypsäviä lehmiä vilisee laitumet täynnä. Parhaimpia juoksijahevosia on tuhatlukuisin laumoin. Niistä saa ottaa parasta.

PEKKA. Ihanko intikseen?

LIMBERG. Ilman rahatta ja hinnatta. Eikä niille tarvitse navettaakaan tehdä, kun ei ole kylmää talvea eikä muitakaan pahoja säitä. — Sellaisia maita annetaan noin nuorille kelpo miehille ilmaiseksi. Eikö haluttaisi lähteä ja viedä tuommoinen tytönmansikka mukaan?

PEKKA. Kyllä kai siellä herroiksi elettäisiin. Sinne minä lähden ja jätän nämä rengin työt isännän omille niskoille.

SAARIMÄKI. Kuinka kaukana sellainen ihmeellinen maa on, ja mikä se on nimeltään?

LIMBERG. Ei niin kaukana, ettei mennä ennätä. Austraaliaksi sitä kutsutaan. Lienetkö ennen kuullut siitä puhuttavan?

SAARIMÄKI. En ole kuullut puhuttavan. Mutta eikö sellaiseen maahan tule asukkaita niinkuin muurahaisia keolle? Tokko siellä enää on kenellekään tilaa?

LIMBERG. Ole huoletta, kyllä siellä tilaa on. Maa on avarampi kuin yhdeksän Amerikan valtakuntaa, ja sitä paitsi harvat vielä tietävät sen ihmeistä ja tunnusmerkeistä.

PEKKA. Mutta kuinka te itse raaskitte lähteä pois sieltä onnen tanterilta?

LIMBERG. Tuota noin. — Niin tuota, nähkääs. Seikka on ihan sillä tavalla, että minä olisin siellä pysynytkin ainaisesti olemassa. Mutta sattumalta tulin tutuksi Austraalian keisarin kanssa. Hän kun tiesi minun olevan Suomesta kotoisin, niin kutsutti kerta luoksensa ja sanoi: hyvää päivää, Suomen Siimeoni! Kuinka ne iloiset Suonien pojat jaksavat? — Hyvinhän ne muuten jaksavat, sanoin, mutta leivästä ja särpimestä tahtoo usein olla puutetta, kun maat ovat kivisiä, suot vesisiä ja kesää ei ole kuin Eskon päivästä Mikkeliin. — Se on suuri synti, sanoi keisari, että Suomen pojat laihtuvat laihan leivän ääressä, kutsu heitä tänne, sanoi, minä annan heille paremman ja lihavamman maan. Minä paljon tykkään niistä Suomen miehistä. — Niin sanoi keisari ja paiskasi kättä kuten vanhalle tutulleen ainakin. Minä astuin keisarin laivaan ja seilasin Suomen rannalle. Ja nyt olen täällä tuomassa iloisia sanomia luvatusta maasta.

SAARIMÄKI (itseks.). Jospa vain puoletkin noissa pulleissa olisi totta, niin olisimme ihmemaan löytäneet. (Ääneen.) Kuinka kalliiksi kyydit sinne tulevat?

LIMBERG. Kyllä Austraalian keisari maksaa matkat ja antaa mennessä vielä vapaan ylöspidon viinan ja konjakin kanssa. Onhan hänellä rahaa. Kultaa ja hopeaa kasvaa siellä maassa niinkuin täällä pieniä kiviä.

SAARIMÄKI (itsekseen). Mitähän jos lähtisi suureen maailmaan. Ei näy onnistuvan kotoisetkaan hommat. (Liisalle.) Mitäs sanot, Liisa?

LIISA. Jos lähdet, niin lähden minäkin. Ei kai siellä elämä huonommaksi voine tulla, jos ei paremmaksikaan.

LIMBERG. Niin vain. Se on reippaan tytön puhetta. Tuollaisen immen kanssa on hauska lähteä kultamaahan.

PEKKA (itsekseen). Merkillisiä puhuu mies. Ja miellyttää, totta maar, sellaiset ihmeet. (Ääneen.) Jos asiat niin on, niin kyllä minä lähden.

SAARTMÄKI. Ehkäpä mekin Liisan kanssa lähdemme.

LIMBERG. Se on oikein! Teistä tulee kelpo asukkaita Austraalian valtakuntaan. Ehkäpä kohootte siellä sotaherroiksi tai ministereiksi. No mitäs sitten muuta kuin minä teen kirjat ja te näytätte niitä Austraalian pääasiamiehelle kaupungissa, niin on laivat kohta valmiit ja tie auki onneen. (Kirjoittaa.)

PEKKA (itseks.). Mutta tämä alkaa kuulua toisenlaiselta kuin Niemisen emännän torapuheet.

LIMBERG (Pekalle). Mikäs sinun nimesi on?

PEKKA. Nimeni on Pekka?

LIMBERG. Mikä Pekka?

PEKKA. Olen vain renki Pekka ja palvelen nyt Niemisessä.

LIMBERG (kirjoittaa. Saarimäelle). Mikäs sinun nimesi on?

SAARIMÄKI. Minä olen Juho Saarimäki, ja tämä toinen on Liisa. Mutta meidät saa panna yhteen kirjaan.

LIMBERG. Hyvä! (Kirjoittaa.) Liisa (itseks.). Kyllä minua sentään pelottaa.

SAARIMÄKI (itseks.). Tästäpä taitaa ihan uusi ura aueta.

LIMBERG. Kas niin. Nyt ovat kirjat valmiit. Nyt kun suoritatte niistä minulle asiamiespalkkaa 25 markkaa kappaleelta, niin on heti matka vapaa ja onnen pyörä liikkeessä.

SAARIMÄKI. Maksaako se niin paljon? Eikö rikas Austraalian keisari anna teille palkkaanne?

LIMBERG. Tiedättehän, että hänelläkin on paljon menoja, kun teille vapaan matkankin kustantaa. Mutta oma vahinkonne on, jos ette maksa, ja sitä kyllä katua saisitte. Ilman minun suosituskirjaani ei yksikään suomalainen voi päästä Austraalian keisarillisen riikin valtakuntaan.

PEKKA. No kun reilusti ruvetaan elämään, niin reilusti maksetaankin. Tuossa on rahat.

LIMBERG. Se puhe kelpaa. Kiitoksia! Tätä et tule katumaan.

SAARIMÄKI. Emmekö me Liisan kanssa pääsisi kumminkin yhteisellä maksulla?

LIMBERG. Kyllä se on vastoin sääntöjä ja parakraahveja, mutta sama se, teidän suhteenne teen poikkeuksen.

SAARIMÄKI. Tässä olisi.

LIMBERG. Kiitoksia! — Nyt onnea matkallenne! Jos kuukauden perästä tämän talon isäntä tietäisi, minkälaisen lykyn löysitte, niin kadehtisipa totta maar enemmän kuin kuningasta. Hyvästi, hyvästi! (Menee.)

PEKKA. Tämä taisi olla aika elämän käänne.

SAARIMÄKI (Liisalle). Oli miten oli, mutta nyt me yhdessä lähdemme isäni mökille ja alamme sitte valmistautua matkalle. (Saarimäki ja Liisa menevät.)

PEKKA. Ja minä saan jo viskata rukkaset nurkkaan. Näitä en enää tässä talossa tarvitse.

KATRI (tulee). Mitä sinä Pekka sillä meinaat?

PEKKA. Sitä, että aion lähteä suureen maailmaan tanssimaan onnen ja riemun polskaa.

KATRI. Mitä tarkoitat?

PEKKA. Olen myynyt itseni kahdestakymmenestä viidestä Suomen markasta Austraalian keisarille. Kuulitko, etten aiokaan enää ruveta pientä herraa palvelemaan.

KATRI. Mutta mitä sinä hupsuttelet?

PEKKA. Minä puhun selvällä järjellä. Annan palttua rengin viralle, ja lähden Saarimäen sekä Liisan kanssa Austraaliaan. Tuossa on passi ja pääsylippu, jonka äsken ostin Austraalian herralta. Sillä saan maatakin ilmaiseksi, enkä mitään vaivaista torpanmaata.

KATRI. Maatakin ilmaiseksi?

PEKKA. Niin kyllä. Alkaako tehdä mielesi mukaan lähtemään?

KATRI. Elä luulo luuta lihaksi, pässinpäätä paistikkaaksi. Mutta kyllä sinua Pekka lienee narrattu hyvästi. Ei minua vain haluttaisi lähteä tuommoisille urille.

PEKKA. Mutta minua tuntuu haluttavan. Ole sinä vain ikäsi Niemisen emännän kasakkana, jos se haluttaa. (Menee.)

KATRI (itseks.). Kyllä Pekalla sittenkin taisi olla tosi mielessä. Mutta olkoon. En suinkaan minä lähde hänen perästään juoksemaan. (Menee.)

NIEMINEN (tulee kamarista). On se merkillistä, ettei Pölkkyliiniä vielä kuulu tulevaksi. Tuleneeko ollenkaan, vaikka niin varmasti lupasi antaa tänä iltana jo käsirahoja. Kumma kun ihmiset tarvitsevat yhäti rahoja, niinkuin esimerkiksi minäkin. Ja sehän on vielä pahempi asia, ettei niitä tämmöisenä aikana tahdo saada riittävästi.

HAKALA (tulee ulkoa). Päivää, isäntä! Nyt tehdään ne mökin kaupat, vai kuinka, Nieminen?

NIEMINEN. Mitkä mökin kaupat?

HAKALA. Kiviaho ei kai enää kontrahtiajan loputtua aio mökkiään hallita. Minä annan teille kahdeksan sataa markkaa puhdasta rahaa, jos annatte sen minulle kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi samoilla vuokramaksuilla kuin tähän asti.

NIEMINEN (itseks.). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa! Se ei olekaan aivan joutava tarjous näin huonona raha-aikana. (Ääneen.) Mistä olet nyt rahoja haalinut?

HAKALA. Keräilin vain entisiä säästöjäni. Tukkijoella ollessani ansaitsin rahoja.

NIEMINEN. Vai niin. Mutta Kiviaho kai itse aikoisi torppaansa pitää.

HAKALA. Tuskin se siitä välittänee, koska on ajanut pois Liisankin, ainoan nykyisin työhön kykenevän koko torpassa. Ja jos Leena muorin siihen emännäkseen ottaa, niin käy kahta hullummasti. Ei Kiviaho uskone, että te sellaisissa oloissa annatte hänen torppaa hallita.

NIEMINEN. Täällä oli Kiviahon Liisa ja pyrki palvelukseen. Leenan emännäksi tuloa pelkäsi myös.

HAKALA. Minulla olisi rahat mukana. Suostutteko tarjoukseen?

NIEMINEN (itsekseen). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa näin huonona aikana, ja lisäksi tulee joka vuosi tavalliset vuokramaksut! Kiviaho ei missään tapauksessa sellaisia ehtoja suorittaisi, kun pitää mökkiä melkein perintötalonaan. Jaa, kyllä se niin on, että ihmisen pitää katsoa eteensä tässä maailmassa.

HAKALA. Mitä Nieminen tuumaa tästä asiasta?

NIEMINEN. Käyhän tänne kamariin, niin keskustellaan. Ehkä minä suostun. (Menevät.)

PEKKA (tulee ulkoa). Kuinkahan sen asian kanssa mahtanee olla. Kunhan en liene ollut liian herkkä uskomaan sitä vierasta herraa. Jos minun vaivalla ansaitut rahani joutuivat veijarin kynsiin, niin se vasta olisi ikävä juttu. (Katselee paperiaan.) Mitähän tässä mahtanee olla kirjoitettuna. — Ei noista variksenvarpaista saa selvää hullu eikä hurskas. On se merkillistä, että nuo herrasmiehet kirjoittavat sellaisia sorkkaviivoja, joita ei tavallinen talonpoika ymmärrä iiksi eikä aaksi.

KATRI (tulee). Mitäs meidän Pekka tavailee niin tosissaan? Vai aapiskirjan kukkolehteäkö tunnustelet?

PEKKA. Ohoh, toista maata tykkänään! Näetkös, tässä on pojalle passi Austraalian valtakuntaan. — Mutta lueppas, Katri, mitä tässä oikeastaan on. Sinä olet vähän nokkelampi saamaan noista koukeroista selvää.

KATRI (lukee). 'Tämän kautta todistan minä, joka olen Austraalian keisarillinen asiamies Suomessa, että tämä mies, renki Pekka, joka palvelee Niemisessä, on minulle maksanut puhtaassa rahassa yhden summan kuin seuraa, nimittäin suuren kaksikymmentä viisi, sanoo kaksikymmentä viisi Suomen markkaa, päästäksensä Austraalian keisarillisen riikin valtakuntaan. Se 25 päivä tätä kuuta sisällä olevana vuotena.

Siimeon Limberg keisarillinen Austraalian asiamies.'

PEKKA. Mitäs sanot tällaisesta kirjasta? Uskotko, että lähden Austraaliaan?

KATRI. Lähdet sinä sillä hupsujen valtakuntaan, mutta et muuanne.

PEKKA. Elä sinä pilkkaa minua, Katri, sillä onpa kohta meidän eronpäivät käsissä, ja en soisi, että mielikarvaudella muisteleisin sinua vieraalla maalla, siellä kaukana merten takana. Ajattelen silloin käyskenteleväni siellä niinkuin Aatami paradiisin nurmikolla ennenkuin Eevan puolisoksensa sai. Silloin muisteleisin myös Suomen maata ja Niemisen rusthollia, jossa äkäinen emäntä komentelee yhtä sinisilmäistä palvelijatarta. Silloin mielisin tulla rikkaaksi ja ostaa laivan, joka kullalta ja hopealta hohtaisi. Sillä purjehtisin Suomen rannoille jälleen ja ottaisin sinut mukaani. Lähtisitkö, Katri?

KATRI. Mutta mikä sinulle on tullut? Johan sinä olet järkesi kadottanut. Mene nyt sukkelaan ulos hakkaamaan keittopuita, jotta hieman viisastuisit raittiissa tuulessa. (Menee takaisin sisälle.)

PEKKA (itseks.). Vai kadottanut järkensä! En olisi uskonut tuollaista vastausta antavan. Nauraa parhaimmillekin unelmilleni. Olipa sekin jotakin.

HAKALA (tulee). Niinpä kävi kuin toivoinkin. Onnen potkaus tuli ja kohotti omalle konnulle.

PEKKA. Mitenkä niin?

HAKALA. Tuossa ovat torpankirjat. Kiviahon torppa on minun. Eikö se ole onnen potkaus?

PEKKA. Ei kannata kiittää kivisiä turpeita.

HAKALA. Mitä! Eikö kelpaa ruveta elämään sellaisessa torpassa, jossa on viljelykset kuin rusthollissa? (Menee.)

PEKKA. Mitähän peliä sekin mies pelannee toisen vaivannäöistä hyötyäkseen.

EMÄNTÄ (tulee). Joko taas Pekka jäi koko illaksi maailman toilauksia aprikoimaan! Eihän sinun töistäsi tule tänä iltana mitään. Ei sellaiset laiskan kujeet kelpaa toisen leivän ääressä.

PEKKA. Elkää toruko! En minä kauan enää teidän kannikkaanne kuluta. (Menee.)

EMÄNTÄ. Ei noista nykyajan palvelijoista ole enää mihinkään. Ei niihin vaikuta edes hyvät varoitukset. Poissa on vanhan ajan nöyryys ja yksinkertaisuus.

KIVIAHO (tulee). Päivää! Onko meidän Liisa ollut täällä?

EMÄNTÄ. Kyllä hän oli meillä tänä päivänä palvelukseen pyrkimässä. Oletko ajanut hänet pois kotoa?

KIVIAHO. En minä ole ajanut, enkä olisi sallinut sellaista. Mutta minä en ymmärrä, kuinka Liisa sillä tavalla saattoi menetellä minua kohtaan.

EMÄNTÄ. Semmoisia ne ovat nykyajan nuoret. Ei minun nuorena ollessani olisi tuommoista saanut tapahtua.

KIVIAHO. Kyllä Liisa on ennen ollut kiltti tyttö.

EMÄNTÄ. Mutta kurituksen puutteessa hän aina on ollut, se on varma. Liian helläluonteinen oli vaimovainajasi, ja itsekin nähtävästi olet säästellyt vitsanvarpuja.

KIVIAHO. En ole ollut ankara. Mutta Liisa on ollutkin tottelevainen ja nöyrä.

EMÄNTÄ. Eivät nämä nykyajan ihmiset enää osaa lapsiansakaan kasvattaa. Olisipa minulla lapsia ollut, niin joka päivä antaisin heille kuritusta ja nuhdetta. (Huoaten.) Tämä maailma turmeltuu ja pahenee yhtämittaa, ja suurella vauhdilla se kulkee kohden hirmuista loppua, jolloin tulet ja tiilikivet palaman pitää.

KIVIAHO. Mutta tuota, minulla olisi isännälle vähän asiaa.

EMÄNTÄ. Minä käsken isännän tänne. (Menee.)

KIVIAHO (yksin). Mitähän tällä elämällä nyt enää lienee virkaa torpallisena tai torpattomana. Joutaviin selkkauksiin olen takertunut minäkin, vanha mies.

NIEMINEN (tulee). Päivää, Kiviaho! Joko aiot kuulutuksille pappilaan mennä, vai mitä varten näille maille astelemaan läksit?

KIVIAHO. Mitäs se isäntä nyt joutavia vanhasta miehestä leikkiä laskettelee.

NIEMINEN. Mitäs joutavaa se olisi. Vanhanahan elämää jatkettaman pitää.

KIVIAHO. Minä läksin kysymään, uudistaisitteko te vielä niitä torpankirjoja. Sattui johtumaan mieleeni, että vuokra-aika on jo umpeen kulunut.

NIEMINEN. Kaikki ihmisethän tänä päivänä puhuvat torpista ja torpankirjoista.

KIVIAHO. Onko ollut muitakin samalla asialla?

NIEMINEN. Oli täällä äsken Saarimäki teidän loukolta, ja olihan niitä muitakin.

KIVIAHO. Oliko Liisakin samaan aikaan täällä?

NIEMINEN. Oli sekin.

KIVIAHO (itseks.). Jopa aavistan, että tässä todellakin ovat vehkeilyt käymässä. En olisi uskonut Liisankin olevan osallisena sellaisessa. (Ääneen.) Mitäs on isäntä tuumannut sen torpan suhteen?

NIEMINEN. Ettäkö sinäkin olisit halunnut viljellä vielä sitä kontua?

KIVIAHO. Olisiko se ihme, etten omia vaivannäköjäni raaskisi jättää. Isäntä hyvin tietää, että siinä kaksikymmentäviisi vuotta sitte oli ainoastaan autio korpi. Se on minun ja vaimovainajani ansiota, että siinä nyt on viljeltyjä ja perattuja maita. Ja onhan siitä isäntäkin hyötynyt, jos minäkin.