Part 9

ALMA. Minkä ihanuuden täällä nähdä saamme Hänen kasvoillansa, joka autuaana kuolee, Koska sielu, itseänsä peilaellen Valkeuden lähteen paistees hymysuin, Odottavi kelmeältä enkeliltä Suutelmaa, mi kovan solmun helläst päästää! Minkä pyhän rauhan, minkä viisauden Korkean, kuin kirkastuisit elämämme Himmeydet kaikki, sinä sillon näet Hänen otsallansa! Näet kuni koitteen, Koitteen heljän ijankaikkisuuden päiväst. Niinpä vaimo kuolon kaunoisena Lepäsi mun edessäni, tyyven tyyven!

ELINA. Ja nyt on hän elämänsä päättänyt?

ALMA. Vielä ei; vaan hänen hengittämään heitin Koska hänest läksin, läksin käskystänsä; Sillä äkisti hän katsoi puoleheeni, Lausui kuni ennustaen: »hyvästi, Hyvästi nyt, armas neito! Jätä huone Kuolevan ja kohden kotoasi riennä, Jossa hetki ankara sua odottaavi», Niin hän lausui ihanasti myhäellen.

ELINA. Ja sä tulit. Mutta katsahtihan tarkoin Vaimo pian sammuvalla silmällänsä.

ALMA. Mitä on siis teillä tiedokseni antaa? Tosiaankin tärkeätä, huomaan minä. Toki murheen pimeyttä enemmin Kuni iloa mä muodoistanne varron.

ELINA. Muistele siis näkyäsi taivaallista Ja nyt seiso lujana, mun tyttäreni, Koska kuulet syvän murheen sanoman.-- Leonard jo heittänyt on päivän valon Ainiaaksi; meren povessa hän lepää Peittämänä sammalhienon kääreen, Unohtaen kaikki.

KASPER. (Eriks.) Sydäntäni louhii; Mutta en sua tahdo pettää, Elinain.

ALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas Meren syvyyteheen kauhistavaan, kylmään. Korkeuden Herra, ole armollinen Hänen sielullensa! Mitä tiesi hän, Nuoruutensa hourees aina ilon lapsi? Kauvan häntä murehdin ja itken, itken! Leonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!

ELINA. Onnellinen on hän, ota lohdutusta.

ALMA. Oikeutensa myös ottaa kuolon murhe!

KASPER. Lapsein, kuule vielä toinen murheen sana, Joka, tiedän minä, lisää taakkas painoo; Mutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki.-- Sinä tiedät meidät, Cononin ja minun, Vannoneeksi kerran nuorna pyhän valan. Katso, nyt on tullut meille vissi tieto, Että villi, partaposki Turkkilainen Maata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa Temmata, ja niin on käsissämme hetki, Jona lupauksemme on täytettävä, Vala: käydä puolustamaan Kreikalaista. Siis aloo! Me ylihuomenna jo mennään.

ALMA. Armas iso-isäni, te, harmaapäinen Kahden vihollisen valtakunnan ryskees Murhatanterella! Mitä aattelette?

KASPER. Että pyhä lupaus on täytettävä. Mahdotonta Kasperin on toisin tehdä, Mahdotonta! Älä vaivaa itsees turhaan.

ALMA. Mikä vimman vihuri! Oi Leonard! Sinä kuollut olet, isäni mun heittää; Haaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan Lepäs tyynees satamassa, odotellen Loppuansa hiljaista, nyt rynkää ulos, Rynkää hurjapäisnä mailman kaikkein tuulten Valtahaan, ja vaipuu ensimmäises myrskys. Oi! mä nauttisinko enään yöseen unta Tahi päivän iloo, aina muistellessain Teidän kiharia hopeehohtavia Vainon verisellä pellol? Sydän kätkee! Conon, teihin minä vetoon. Aatelkaatte!

CONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni Kasperia seuraavat nyt samaa tietä; Se on kunniamme vaade; ei siis tilaa Tinkimiseen, vaan on edessämme retki. Mutta juhla komja toki vietettäköön Ennen lähtöämme Suomesta. Ja meillä, Minun huoneessani tapahtukoon tämä. Ystäväni, huomenna siis tulkaat kaikki Vieraiksemme. Teitä Kilian myös käskee; Sillä eihän ole ainoastaan juhla Vakaa lähtöjuhla, vaan myös riemun päivä, Koska kaksi onnellista nuorta lempens Kihlauksen sinetillä vahvistavat. Niinpä Kilian teit iloitsemaan käskee Kanssansa ja kauniin lemmittynsä kanssa.

ELINA. Conon, mitä kuulen?

CONON. Nuorten kihlausta.

KASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi käy sun poskes, Likkasein?

ALMA. Hän kihlaa itsens; kehen sitten?

CONON. Tämä olkoon salaisuus viel huomiseksi.

ALMA. Mutta kehen kihlauu hän?

CONON. Minä pyydän, Olkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti.

ALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne Kaikuu korvissani kuolon tuomiona Sielulleni.

KASPER. Tyttäreni, mitä sanot?

ALMA. Totuudenpa sanon.

CONON. Suokaat mulle anteeks, Jos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun.

ALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä?

CONON. Enpä toki.

ALMA. Uskottepa väärin, väärin!

CONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.

ALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.

KASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein Silmät vaipumahaan alas.

ALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen, Kehnomielisesti valehdellen tässä Teidän edessänne, vierittäisin tuskan, Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon, Iso-isäin poistumiseen surman kitaan, Tuskan, jonka lähde toisialla kuohuu? Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy Sydämmeni ahdistuksen.--Kilian! Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun Täällä elämämme kannikalla kaidal!-- Miehet, uskottepa, että olen hullu Teille avatessain sydämmeni näin. Mutta näiden kierrostuulten kiljuessa!

KASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.

ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.

KASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!

ALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?

ELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.

ALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki, Kaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä Kuinka heitän pois nyt turhan toivon, Toivon päiviemme onni-autuudesta. Mikä on se? Virvatuli elon suolla, Houkutellen meitä petolliseen pyyntiin. Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne Sitä vainoten me turhaan ajelemme, Kunnes hetteen musta loka meidät nielee.-- Rakenna siis ikikalliolle Toivos linna, jota myrskyt eivät kaada, Mutta perintönäs ikuisena seisoo Vartoen sua morsianna. Rakenna! Koska sulle etu kallis tämä suotiin, Koska saimme toki osan ankarimman. Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa, Kennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken, Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä Hänen ympärillään kamppauksen tiellä; Sillä--huomaa huomaa!--iltaväsyneenä Vaipua hän saapi Isän armaan helmaan.-- Miksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa Mulle elon päiväkin tääl kohdussansa Voittoo monta vaihka kadot suuret tein. Tuossahan mun emoseni armas vielä Aina omanani, omanani aina Etäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)

ELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.

ALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti! Yhdessä me suremme ja iloitsemme, Yhdessä me elämämme kiirastamme Pyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin. Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi, Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme, Meitä kutsuen, ja seuraammepa häntä Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla, Valkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.

KASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!

ELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo Kauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton.-- Tyttäreni, anna anteeks tämä ilve; Yksi aate lemmen helleydest oil se, Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi Murheen teki, läpikäytäväksi laaksoks Pyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon. Oilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena Leikkiin: koetella tämän myrskyn kautta Miltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos, Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet. Kuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen, Toki lentäenpä uljaal vinkunalla Toivon kulta-kyhkysparvena se rientää, Mutta ehkä tuimempana ensimmäistä; Sillä ääretön on kimmeltävä parvi.

ALMA. Mitä, äiti?--Kuinka ymmärtäisin tämän? Pian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!

ELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme, Tämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu, Koska totuus leikitsevän valheen siirtää. Kuule siis ja usko mitä ilmoitamme: Leonard viel elää; kohta hänen näet, Tulleheena lainehitten karkeloista.

KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla; Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.

CONON. Minä rakkauden lähettiläs olen, Minä vanha; mutta kaino on tuo nuori. Auta, Amor, huuliltani tämä sana: Ihanaista Almaa lempii Kilian.

ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta, Mitä mieletöntä narritusta teiltä, Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?

ELINA. Totuus kaikki!

KASPER. Totuus kirkas!

ALMA. Pyörtyvänä vuoren jyrkällä mä seison, Ja mun joko nielee hirvittävä hauta, Tahi ottavat mua helmaans enkelit! Laupeutta, ystäväni, laupeutta!

ELINA. Sinä todeks pelkäät uskoo mitä kuulit, Eikä ihme, koskenahan onnes vuotaa. Toki mietiskele, ja sä huomat kohta, Että autuutes on vissi. Eihän taida Ystävyyden pilaleikki murheel päättää Mitä ilolla hän alkoi, mahdotonta; Vaan päinvastoin varjost valkeuteen käy hän, Eikä ystäväänsä haavotuksi heitä. Älä aattele niin hirveätä meistä! Sillä jos nyt valheeks muuttaisimme tämän Mitä ihaninta sulle lupasimme, Pyöveleitäs oltas me, ei ystäviäs. Alma, usko mitä ilmoitamme!

ALMA. Jumal'! mitä uskoisin ja aattelisin?

ELINA. Mitä sulle sanomme ja vakuutamme.

ALMA. Mitä mulle sanotte ja vakuutatte? Sankaat, sankaat sanomanne uudestaan!

ELINA. Mereltä on Leonard, sun veljes, tullut.

KASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen Näkemättä haamettakan Turkin parrast.

ALMA. Mitä lausui Conon? Sanan, joka tuntui Kaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!

CONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.

ALMA. Mitä tahdon minä?

CONON. Lupauksen sai hän Varhain kyllä, onnellinen Kilian.

ALMA. Mikä päivä tämä? Oi! mun ympärilläin Mikä hämärän ja valkeuden valhe! Nytpä: millon taasen silmä kauvas kantaa Halki avaruuden äärettömän helman, Jossa kultapallot hymiseväs pauhus Ympärsinkoilevat, ylistäen luojaans; Mutta katso: taasenpa nyt hämäräinen Pyhä peittää mun, ja vaipua sen kohtuun Tahtoisin mä uneksumaan ainiaaksi Ijankaikkisuuden autuasta unta.-- Mutta pois jo kauvas tämä houre Vallaton ja jalosti nyt iloitkamme, Sillä ankarahan toki tämä hetki. Ystävät, nyt iloitkamme, iloitkamme!

KASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!

ALMA. Armahin mun isäni, mun äitini! (Ottaa heitä molempia kädestä)

ELINA. Alma, sinua mä kiitän.

KASPER. Seppel tänne! Seppel koristeeksi hänen kulmillensa! Alma, sydämmeni ihastus ja aarre, Kalliona seisoit koetuksen myrskys.

ELINA. Alma, kaikki palkinnut on tämä ilta Nähdyt vaivani; jos niitä nähnyt olen Tähtes sinun, joka sieväst ylenit.

KASPER. Niin hän kasvoi, hyöstyi, tässä hän nyt seisoo Edessämme valmihiina miehelään. Conon, eikö ole tässä emännäksi Uroollesi? Mitä! Sinä seisot tuossa Kuni vanha, tietoviisas tarhapöllö Aatoksissas, miesi.

CONON. Tiedä, tämä hetki Ihanasti hengittää mun sieluhuuni.-- Korkeaksi katson Kilianin onnen.

KASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris, Sekä ylkä että meren uljas peikko.

CONON. Käynpä täyttämiseen tämän illan riemun.

KASPER. Riennä, että lyömme kerran naulaa kantaan!

CONON. Minä menen. (Menee)

KASPER. Riennä!

ALMA. Toki viipykäätte!

KASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa, Miksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)

ALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini, Anna mulle jalo tyyneytes, anna!

KASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön Nojalla kuin kahden vuoren.

ALMA. Ei! He tulkoot. Minä jalona ja uneksuen seison.

(1869-70)