Part 8

LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!

LEO. Upotat itses!

LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)

LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elämämme on Elysium!--Oi Liina!

LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?

LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin. (Istuvat penkille oikealla.)

LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset, salatut tuskamme pois! Ooh!

LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.

LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.

LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset; sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!

LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi rauha.

LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!

LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?

LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.

LIINA. Haa! Oletko varma siitä?

LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.

LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!

LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.

LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?

LEO. Ihanaisin Liina!

LIINA. Vaiti, poika, vaiti!

LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!

LIINA. Minä narri!

LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.

LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!

LEO. Jalo ja viisas!

LIINA. Narrien narri!

LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.

LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan! Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä? Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)

LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!

LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!

LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen mennä, mutta Liina estää hänen.)

LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)

LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi alas.

LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.

ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias, säkkineen, lähtee oikealle perille.)

LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)

ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)

LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se saatettakoon takaisin taas.

ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?

ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!

LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.) Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme, tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!

ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit minulle melkein laillisen puustin.

LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!

LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne!

ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?

ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Ääneensä) Mitä?

ANTON. Onnelliset aina!

LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!

LEO. Teitähän kiitämme!

ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!

ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)

[1867]

ALMA

HENKILÖT:

ELINA. ALMA, hänen tyttärensä. MAURA. KASPER, Alman isoisä. CONON.

Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana, astuu sisään.

ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla Hänen aatoksensa haaveksien käyvät. (Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?

ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran Olen illan kuluessa viipynyt.

ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.

ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.

ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista. Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?

ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon) Katsantomme usein hetkes vaihettelee; Mutta raittiina ja vapaana mä seison: Sointuenpa veri suonissani virtaa Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.

ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?

ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.

ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä; Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti Yhä kohottelet poveasi kurjaa, Niinpä koetellet siellä peittää tulta, Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo. Turhaan. Minä kaikki huomaan.--Tyttäreni, Eiko ole ollut, eiko ole aina Himonani, onnes luoda, katsahdella Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa? Himo taivaallinen! Soma, armas toimi, Tulithan sä elämäni aatteheeksi, Tuoden uutta elaketta sielulleni Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä. Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo, Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.

ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.

ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys, Salasuudes olentoas polttava.

ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa Hänen aina meren syvyyteheen alas, Vaikka sallinkin viel hänen aikaella Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.

ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan Turmijokses juurtunut on miehen kuva, Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.

ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa, Kuitenkan ei tämä pimittäköön Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden Aina viittasitte, tarkotusta pyhää, Joka sydämmeni rautapaitaan pukee Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan: Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää, Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä, Mikä tuote teidän kädestänne olen. Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon, Koska taasen puhtauden jalo aate Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.

ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä: Missä täällä voima, siinä aina myöskin Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi. Onpa meille kylliks kovan onnen päivii Voimiemme koetteeksi. Toki luotan Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo, Ikävyyden iltavarjo silmästäs.

ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa, Koska onnetonta veljeäni muistan. Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt, Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva Ilman sanomata lintusenkan pienen.

ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan, Ennustanpa, että kohta on hän meidän.

ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!-- Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla Matalassa majassansa, vaimon vanhan. Kuinka ollee hänen laitans?

ELINA. Kohta on hän Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin, Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.

ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä Elon aurinkoa hänen silmissänsä?

ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan Ennen päivän laskuu.

* * * * * [Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]

[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen, Selvemmästi kuni millonkana ennen, Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan, Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen. Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!

ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa? Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?

[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]--tä otsaa painaa?

* * * * * [Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]

[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta Tiellä hurskasten me vaelsimme.-- Mutta kohta meistä yksi lopettaavi Elinkautensa ja heittää tomun kahleet, Samoin kohta minäkin ja samoin kerran Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen, Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa, Liekehtien lemmen ihanissa töissä; Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas Korkeudes loistakoon sun istuimesi!

ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta Enään suuremmast kuin onpi mulle onni Tämä, jota kuulen teidän majastanne?

MAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus, Kaupungissa kunnian!--Mut jää nyt hyväst! Kuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.

ELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet, Tule kertomahaan kuinka läksi täältä Onnellisna matkamies.

MAURA. Mä pian tulen.

(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle.-- Kasper ja Conon tulevat periltä)

KASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot. Leonard on tullut?

CONON. Hän on huoneessani, Ilonen ja raitis, sama kuni ennen, Mutta ilosempa toki hetkel tällä.

KASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard, Päästyäsi monest kiljuvasta myrskyst Yli monen ammottavan kuolon kidan. Haa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros?-- Conon, Conon, urhee sotaveljeni! Sinun lähetti hän edellensä tänne Meitä laittelemaan mahtaviksi käymään Vastaan tuota ilon ankarata puuskaa; Mutta sinä tiedät, ettei olla täällä Juuri vesikelloja, sen tiedät sinä. Miks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle) Mutta kuulkas tänne, naiset!

CONON. (Hilliten häntä) Malta hieman! Olkoon asja vielä salattuna hetken Naisiltasi.

KASPERr. Miksi?

CONON. Kuule mitä sanon. Kohta on hän tässä, uljas nuorukainen Mereltä, ja Kilian häll' kumppanina Mut he eivät tule ennen kuni palaan Täältä taasen heitä vastaan sanomalla Kuinka luonnistui tääl eräs toinen asja. Jos se onnistui, niin ilosina tullaan, Tullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme; Mutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon Kaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä; Murheisena siirtyy meistä Kilian.

KASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin, Esiin oikapäätä sotilasten taval!

CONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa: Kilian, mun vainaan ystäväni poika, Oiva miesi, puhtahimmal mainiolla...

KASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino, Ilman yhtään miehen karmeata roimaa Naamalla ja leukaperil; niinpä on hän, Mutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä, Hänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa, Kuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?

CONON. Hän sun Almaas lempii.--Miksi hämmästyt?

KASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa! Sano: kenpä uskaltaisi yritellä Temmasemaan huoneestani taivaan-loimoo?-- Toki yksi uskaltakoon sankartyöhön, Yksi ainokainen vaan maan pallerolla. Terve, sinä oivallinen Kilian!

CONON. Sinä myönnyt siis?

KASPER. Ahaa, vai niin, sä poika! Mutta mitä sanoo hän, tuo peijakas, Joka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?

CONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja Omilt huuliltansa kaunokaisen korviin, Semä mahdotonta. Tänäpänä toki Loimahtelee villi päättävyyden tuli Miehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo Syämmens tuon epätiedon hämärästä. Mutta mahdotonta hänen itse käydä Tässä toimintoon. Sentähden tulen minä.

KASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa. Astutaanpas! Joko sitten kourissamme Kantaa tahi katkee nuoren miehen toivo. Astutaanpas likan luoksi.

CONON. Varro toki. Viipykäämme vielä kysymyksinemme Neidolta, ja ensin tutkistele äiti, Joka hänen parhain tuntee. Antakoon hän Meille tiedoksi,--jos itse hän sen tietää-- Olisko jo ihanaisen lempilapsens Sydän himostunut täällä toiseen mieheen.

KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli! Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän Väkivalloin meistä pois ja vierauman? He mun kalleutein veisit? Kilianko Häntä kiemailisi hänen sydämmensä Hempuna ja kateheena valtijaana? Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!

CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?

KASPER. Vaiti sinä!--Mutta kas jos häntä lemmit, Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes, Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles. Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi, Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva, Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto, Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii, Mutta jonka silmän lempee riutumus Lausuu, että viimein toki perintömme Onpi ilon ilta rauhan satamassa. Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta Immen taivallinen kasvattaja maalaa, Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees. Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän, Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa Myhäilys tuo salanen ja laupeas Ja tuo kasvohilla puhdas gloria. Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?

CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.

KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee, Tähtee kultahista täällä naisten joukos Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät. Onnellinen sinä, joka immen lemmen Saavutat ja elos valkeudeks viet! Mutta ken on miesi? Lieko Kilian? Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist. Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto; Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.-- Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan Heti yksin tein tuon sanomasi armaan, Että meri meille takasin taas antoi Leonardin ilosen?

CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta Vielä hetki tuonnemmaksi.

KASPER. Niinkuin tahdot. Mutta iloitseepa sanomasta äiti; Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta Virtanut myös poikaiselle täällä runsin, Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa Isäns emoselle hellälle hän joutui Koska Tuoni ensimmäisen miniäni Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa. Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen Heille armastelijaksi, äiti vieras, Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt. Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki, Käynpä hieman tirkistämään Kilianis Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)

CONON. (Yksin) Kilian, Onni suosiva nyt tehköön parastansa; Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto Neitoselta, temmellystä poveheesi. Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin, Mitä luontoasi tunnen, luulen minä, Ettes olekkan tuo viheljäinen narri, Joka, halveksien elämämme lahjaa, Kohta viskaseevi yli partaan kaikki Yhden naisen tähden, eikä huomaa Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen Onpi onni, joka himoistamme syntyy, Imettäjät monen tuhon. Mutta katso: Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)

KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!

CONON. Sano.

KASPER. Peeveli on irti, sanon minä!

CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?

KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!-- Älä, veljein, toki ylvästele liion. Mikä konsti, mikä kunnia on siinä, Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee) Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!

ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta, Että saapunut on uljas Leonard; Siitä kiitän sinua ja annan sulle Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan, Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu Kilianin korvas. Tiedä, Conon: Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut, Kuluttaen hohteheena synkeänä; Sillä eihän Kilianin ulkohaamu, Eihän sana huuliltans, ei silmän isku Ole tähänasti juuri osoittanut Povessansa lemmen armotonta valtaa.

CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna Muilta. Mutta että vallitsevat siellä Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks Onpi häneen kahlehtinut.

KASPER. Oiva miesi!

CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa, Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna Astelee nyt poika vartoessaan täältä Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.

KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö! Enkeli maan päällä, Herran enkeli, Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo, Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.-- Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs Arvoisa ei ole saanut tuosta Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!

ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin Koska moni karkulainen huokaus, Monen yöseen valvominen tuskaa täys, Enin toki katsantonsa synkee liekki Mulle kantelivat kuinka hänen mielens Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin Kysymyksilläni ahdistelemahaan, Rukouksillani, mutta kauvan turhaan. Kerran toki povelleni kallistui hän, Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras, Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.

KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla, Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?

ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy; Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.

KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla Uutisemme valtaset, ja emmekohan Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman? Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?

ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin Kerskata mä enään? Toki uskon toista, Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis, Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme Sanat, että ainoo veljens Leonard Käy luurankana nyt meren kolkos helmas Hirmukasten joukos, että Kilian Onpi kihlaunut komeahaan neitoon Kartanossa komeassa tuolla.

KASPER. Kamalia sanomia!

ELINA. Mutta vielä: Että iso-isäns, likan silmäterä, Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan, Lähtee keral kumppaninsa Conon'in Taistelemaan Kreikalaisten sankarina Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen-- Kuni kertoisimme--vihasena karkaa, Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.

KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!

ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.

KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin, Tuotako me uskaltaisim?

ELINA. Niinpä teemme. Ensin nämät murheelliset kertoelmat, Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää, Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön Kilian kuin toivon saari, ennen nähty Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes. Niinpä hänen ensin tässä piiritämme Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen Sumun synkeen poistamme, ja Alma Seisoo onnellisimpana lemmittynä. Siinä vimman pimeys ja taivaan valo, Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.

KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!

CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.

ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky; Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois, Niin hän, tulisesti innostuen, lausui Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.

KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä Toivotus niin mieletön ja julkea?

ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses Lensi tämä lause hänen huuliltansa.

KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa Tuota koetuksen myrskyy?

Conon. Huomaa tämä.

KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?

ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä. Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel Täältä lähtee perimähään kruunuansa? Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään? Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän Kovan onnen painon maahan kaatumatta, Kaatumatta alle verrattoman riemun. Ylivoitettuna taasen tämä myrsky Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin, Korottehen ankaran, ja ihastuen Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä. Vielä elon syksysiltä vainioilta, Koska uneksuen takasin hän katsoo Samotulle tielle kohden entisyyttä, Aina tämä ihanainen ilta Hymyvänä helavalkeana loistaa Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä. Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte Etehenne juhlallista näytelmää: Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe, Mutta halki mustan, uhkailevan pilven Liepeästi leimahtaen aukaseevi Ilon taivas kultahelottavan helmans Helinäl, ja impi seisoo morsianna.

KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah! Iske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas, Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis, Kuni pyhäin kuva tulen välkkynässä! Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske. Conon, Conon!

ELINA. Cononille ilmestyköön Alma hänen ylevyytens ankarimmas Pukimessa, Alma, Kilianin onni.

CONON. Teiltä parhain tunnettu on immen luonto; Rakentakaat leikki, mä en estää tahdo.

KASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii Lemmen korotteeksi ilon iltana, Leikki jumalten, »Divina comedia»!

ELINA. Hänen näen minä. Tuolta lähestyy hän Pitkin pellonpientaretta astellen.

KASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät Meidän kohtamme täs leikkinäytelmässä?

ELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon, Jossa meri kohtuuns Leonardin temmas; Te, mun appeni, te hälle ilmoitatte Sotaretkenne pois etäisille maille, Jonne, ennen nousuu kolmen auringon, On jo teidän lähdettävä.

KASPER. Hyvä hyvä! Sitten Conon tuossa. Huomaa, poika, läksys.

ELINA. Conon luokseen meitä kutsuu viettämähään Lähtöjuhlaa, viettämähään samoin retkin Kilianin kihlausta.

CONON. Tiedän siis nyt Kohtani, ja miten voin sen tahdon täyttää.

KASPER. Siinähän on meillä ensimmäinen näytös, Tulee sitten toinen riemun remunalla; Ja nyt myöskin tämän juoni-asemasta Suoppas ahtööreilles pieni viittaus.

ELINA. Samas järjestykses toimintomme juoskoon: Minä veljens hälle kuolemasta annan, Tepä sodan hirveästä pauhinasta Oman itsenne taas ilosena tuotte Hälle päiviensä huviks, mutta Conon Hältä armahaasti kysyy jos hän tahtois Tulla kauniin Kilianin avioksi; Sitten nouskoon tämä ilovalkeamme Vallatonna korkeuteen pilvien.

KASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon Ilman yhtään räminätä koneissamme. Mutta jymiseehän porras! Olkam valmiit Tuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan Keinol koval, myrskyl vallan kiivahalla Nuoren tyttäreni ryhtiä. No noo, Onhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)

ELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu, Ettäs kuvauksen korkeen nähnyt olet.