Part 3

ANTON. Herra, tehkäät hyvin ja kuulkaat mitä sanoo vahtimies tuolla.

PATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.

TITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen; niin on välskärimme sanonut.

PATRIK. Ryypiskelkööt sitten paranteeksensa hospitaalissa ja olkoot käyskelemättä ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia pääkortteeriin.--Menkät nyt siivosti kotia.

FUCHS. Se kenties on parasta, ehkä velvollisuutemme toki sanoo toista.

PATRIK. Mikä velvollisuutenne, te lurifaksit, mikä velvollisuutenne?

MAX. Te ette siis tiedä, että me olemme ylennetyt kenraaleiksi?

PATRIK. No voi minun päiviäni! Hi hi hi hi! »Että me olemme ylennetyt kenraaleiksi»! Hi hi hi!

MAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen joukkonsa tilaa ja käytöstä.

FUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.

PATRIK. Te kurjat!

FUCHS. Totisesti; sillä vaikea on virkamme harjoitus.

MAX. Tulkoon virka-ero. Tästä korkeasta arvosta me tahdomme astua alas, pyhkäisten jalkaamme; sillä tässä alla lepää joku musta koira haudattuna. Haa! jos tietäisin kenen konsti tämä, että meitä, mielessänsä kavaluus ja surmamme, nostettiin tähän korkuuteen, niin Jumal' avita! hänen lähettäisin heti sinnen missä pippuri kasvaa.

TOMMI. Lähetä sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.

PATRIK. He heh!

MAX. Onko se hän?

TOMMI. Totisesti.

MAX. Sinä tiedät sen?

TOMMI. Varmaasta lähteestä.

MAX. Häntä en tunnekkaan.

FUCHS. En tunne minä häntä.

MAX. Mitä hyvää vartoo hän meiltä?

TOMMI. Että kätkette hänen sydämmihinne, ylistätte hänen kunniaansa »kurkuill', trumpuill', symbaleill'», mutta mitä hän viimein teitä kohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.

FUCHS. Pahinta peljätkäämme.

MAX. Kuinka tulee meidän nyt itseämme käyttää häntä kohtaan?

TOMMI. Jyrkästi katsoa hän ylön, ei olla hänestä tietävänään, unohtaa hän perin, ja hän pian tekee teistä taasen simppelit sotamiehet.

PATRIK. (Tommille) Ah sinä kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira vieköön, sinä olet minun pussikkani!--Olvipa miehen tekee aika hanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun silmää himmentää, ei, vaan kuni päinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on laita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!

TOMMI. Mutta mitä tuumailet niin hartaasti, Max?

MAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiä kohtaan?

TOMMI. Tehkäät niin.

PATRIK. Juuri niin, ja käykäät nyt koreasti kotia.

MAX. Yksi rongi vielä, yksi ympärkäynti jokaiseen kortteeriin.

PATRIK. Höh!

FUCHS. Se tehkäämme. Astukaamme hevosen rattaisiin.

Max. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllä ja tärinällä!

FUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillä aika on tärkeä ja ankara.

PATRIK. Kotia! sanon minä. Mars!

MAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minä!

PATRIK. Sinä kirottu mies, kopeiletko?

ANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!

MAX. Elä ryhdy minuun; sillä nytpä olen voimakas, jaa kaksinkerroin.

TOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitä ettes saanut saparalles.

PATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)

MAX. Tuommoinen Aakusti.

FUCHS. Ole moittimatta sitä kapteenia. Hänen tunnen minä. Hän ei ole mikään kämäleuka, ei mikään nurkkajulli eikä mikään likahousu, sanalla sanoen, ei mikään lammasnahkapeitturi.

PATRIK. Minä sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)

MAURA. Oi hirmuinen elämä!

MAX. Olkaat häntä tukistamatta, herra Aakusti Patrik.

PATRIK. Yksi sana vielä, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas ijankaikkisesti.

MAX. Olkaat häntä tukistamatta.

PATRIK. Haa!

FUCHS. Anna hänen tukistaa; hän syököön sen tukan, sen valkean tukan. (Patrik käyskelee perillä edestakaisin vinhasti ja välillä lyöden jalkaansa)

ANTON. Käykäät pois, mun rakkaat veljeni, minä rukoilen.

MAX. Sinusta olen aina pitänyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis minulla tyttäriä, niin teidät kohta valitsisin vävykseni.

FUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytärtä! Saata vaunumme tänne, Anton.

ANTON. Ei, veljeni, ei.

FUCHS. Sinä sydämmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista tytärtä.

ANTON. Ei auttais sittenkään.

TOMMI. Ei vaihka lupaisit hänelle puolen taloas ja vanhimman tyttäres vaimoksensa, kuin kuningas itäisellä maalla.

FUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinäkin on liiaksi. Haa, ne kavaltavat vintiöt! Kohta tekemään meitä näin suuriksi ukoiksi!

TOMMI. Ja tee kohta tekemään pieniä-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois nyt, muuton usutamme päällenne kaikki teidän pienet perkeleenne.

MAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt ovat enkelit meidät piirittäneet kuin sulttaanin henkivartijat. Tässä seisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitä lähestyä?

FUCHS. Ei kenkään ei kenkään. Ja mitä kuuluu siihen pieneen kansaan, niin ovatpa meidät jo jättäneet; sen teit he tällä ijankaikkisella hetkellä.

MAX. Minä tiedän jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli Tommi. (Erittäin Tommille) Katso, he meiltä kiepasit teille. Ho hoo, mies, he jo parveilevat sun ympärilläs kuin pääskösliuta ympäri haukan. No peijakas! jopa yksi heistä on ottanut kortteerinsa punertavalle nenälleskin.

TOMMI. (Erittäin Maxille) Ihanata! Pääskönen on hauska korteerimies, ja vedänpä tästälähin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellä höyryvää krouvii. Ihana asia!

PATRIK. Mitä kuiskasi mies? Mitä tietää hän? Tarkan sotaherran tulee kaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein ilmoittaneet tärkeimmät salaisuudet. Mitä tiesi hän kertoa?

TOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...

PATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.

TOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpä nyt ravita sun ämmäkkään uteliaisuutes. (Ääneensä) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui hän, on nyt ympäröinyt herra kapteenin, ja yhden heistä sanoo hän jo rusottelevan itseänsä teidän nenällännekin. Pyydän anteeksi; sillä niinpä kertoi Max. Nokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, että valehtelen, toverini, puhuttuani ulos polttavan totuuden.

MAX. Kas kas tätä ihmissukua!

PATRIK. Jumalan tähden! saattakaat he silmistäni pois, muuton heidät tempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan tähden, sanon minä.

ANTON. Nyt pojat, eteenpäin! Muuton vankkaa.

FUCHS. Mennään, Max, mennään.

MAX. Kyllä me menemme, kyllä kyllä.

FUCHS. Mennään yhdessä.

MAX. Yhdessä, käsi kädessä! (Menevät; Anton seuraa heitä)

PATRIK. (Toikan ääressä tyhjennettyänsä oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei saada heiltä unen rauhaa; ja täyttää sydämmeni näin. (Ääneensä) Enemmin oltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyänsä vielä yhden tuopin) Riivatut! (Jättää äkisti tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden) (Ääneensä) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran vielä olvi leirissäni häiriön saattaa, niin kuluessa kahdentoist tunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkään teistä maistakoon tätä juomaa, jos hän selkäänsä tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja tiedänpä nyt seistä sanassani. (Hiljainen myrinä sotamiesten joukossa) Ei yhtään morinaa! Kahtenatoista tuntina, tästä vilauksesta luettu, ei nielköön kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.

ARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.

PATRIK. Kaksitoista tuntia!--Tässä näitte, noissa kahdessa, surkeimmat seuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytänpä tämän ohranesteen tulvan minä, ja tahdon teitä totuttaa kaipauksen ja itsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen Moses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan, niinpä sepittelin minä teitä kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa. --Nyt alkaen, tuomitsen mä teidän kaksitoista tuntia neitseelliseen puhtauteen, ja se, joka tämän määräykseni rikkoo, se rikkoo selkänsä. (Hän tulee päihinsä) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne pettää. Haa! enpä tarvitse yhtään todistajan silmää, mun katsantoni huomaa kohta mitä tavaraa veressänne kiehuu, se katsanto, jonka säde läpitunkee ohkasemman laudanki. Ettekö usko sitä?

TOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme nähdä kuinka Preussiläinen kaatuu lävistettynä katsantonne sädemiekalta.

PATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi.--»Kuinka Preussiläinen kaatuu». Sinä kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi tämä kerta vielä.--Mutta minä teidät lääkitsen.

TOMMI. (Erikseen) Koska sitten käy sairas parantajana jos ei nyt?

PATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti miekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin toikkanne ja mökkinne kukistan ylösalas.

MAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitä, kernaasti, herrani. Heidän ei pidä saaman niin paljon kuin minun syntiseen silmääni.

PATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kärkeen)

MAURA. Ei ei, herra kapteeni.

PATRIK. Jaa-ah, se muistakaat.--Huomenaamulla me murramme matkalle ylös Schleusinkiä kohden. Kaikki täytyy olla kuin masiina.--Aristarkus, tule tänne. (Aristarkus lähenee häntä) Eilen illalla annoin minä helmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinä satuit näkemään. Noo, siitä en suurtakaan huoli. Mutta sinä satuit näkemään. (Kiristää Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon, jos tästä asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka, niinkuin tiedät, on minun emännöitsijäni.

ARISTARKUS. Hellittäkäät! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletön?

PATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, että se hukkui veriselle tappotanterelle.

ARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nürnbergissä.

PATRIK. Häh! Nürnbergissä? Missä ollaan nyt sitten?

ARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissä!

PATRIK. (Tuijottelee hetken ympärillensä) Mene nyt, ja--äänettä, äänettä! (Aristarkus siirtyy hänestä) Niin; kaksitoista tuntia, pojat. Ei auta.--Nyt lähen teistä, ja jos vielä kolmannen kerran olvi tässä jonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmäisessä tappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa alle käytte ja kiepasette häpeälliseen käpälämäkeen, niin ravistakaat sitten kättä olven kanssa ijankaikkisiksi jäähyväisiks'. Ei pidä sen kastaman kieltänne niinkauvan kuin minä elän ja olen päällysmiehenne. Ei, vaan haastelettepa kerran keskenänne entisestä olvesta kuin Mammut-eläimestä. (Käy poispäin, hoipertellen vähän, mutta kääntyy äkisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, että tämä on mikään olviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myöten.

TOMMI. Verta, että viisisyltänen hirsi keveästi kääntyä taitaa.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Verta, että mastohirsi siinä taitaa leiskua kuin pieni kiiski valtameressä.

PATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseänne miehen innolla tähän suureen kamppaukseen, kuin mies nyt kestäkäät tämä rangaistuksenne, ja tietkäät, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtä suosiollinen kuin ennenkin. Heh! minä olen kuin hellä äiti, joka lastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska hän sitä vitsalla pieksee. --Adjö! (Poistuu, vahtimiehet kyldrää, Patrik vastaa)

TOMMI. (Eriks.) »Aijöö, sano ämmä.» (Ääneensä) Mutta eläköön kapteenimme! Hurraa!

SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!

PATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)

MAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat kaupungista käykööt sisään. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee sisään olviastioita)

ARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!

TOMMI. Oi ijankaikkisuus!

ARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!

TOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen, leikkaa pois se jäsen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa pois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen--nyt ei muuta kuin mieheltä kurkku poikki! Ja siinäpä _summa summarum_ (Anton tulee) Me olemme tuomitut, Anton.

ARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.

ANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennään maata ja koetetaan nukkua.-- Kas kas, sitä kapteenia!

ARISTARKUS. Istu ja pala!

TOMMI. Aukene, musta maa!

ANTON. Olkaat ärjymättä, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme, totisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevät huoneeseen vasemmalla)

Kolmas Osa

(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä istuu seinien nojalla viheliäisinä haamuina tuijotellen eteensä. 1:n ja 2:n sotamies istuvat vahteina.)

ARISTARKUS. Sano, vartija, mitä kello on.

1:N SOTAMIES. Neljä lyönyt.

ARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittäneet tätä tyhjyyttä?

1:N SOTAMIES. Seittemän tuntia.

ARISTARKUS. Viisi on siis jäljellä. Hyvä! Haa! Hyvä!

ANTON. Viisi tuntia! Minä näännyn, kuolen!

TITUS. En minä juuri kuole vielä, mutta kovin kipeä olen ja kohta perässäs tulen.

ARISTARKUS. Sano hänelle: terve tuloo!

TITUS. Mitä pahaa olisin minä hänelle tehnyt, että sois hän minun kuolevan?

ARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vähän kuinka jaksavat ystäväni ja viholliseni elämässä, jota itse en enään saa nauttia. Vaihka kierittelisit heitä hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan, niin kaikkea tätä katselisin kylmällä silmällä kuin karhu talvikonnostansa.

TITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa mitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. »Mun itseni kanssa käyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä viimein voiton saa.» Niin sanoi setä.

ARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: »istukoon sieluni vaihka helvetin tulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein täällä maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!» Niinpä siis hänen meininkinsä.

TITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.

ARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä kunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?

TITUS. Sitä en sano.

ARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa muuton tuon puupölkyn.

TITUS. Minkä puupölkyn?

ARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä olis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu jotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni, joka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös, äitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein niinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen, täysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit Syrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!

TOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.

ARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä sydäntäni. Tommi!

TOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!

TITUS. Mitä hän huoli toisen vammoista?

ARISTARKUS. Suus kiin, »Titus tienvieressä».--Tommi, »ilonen mieli elää kauvan».

TOMMI. Kaikki menköön hiiteen!

ARISTARKUS. Tunsinpa kerran erään miehen, jonka mielilause, elämän päästin oli tämä, »ilonen mieli elää kauvan, kauvan elää ilonen mieli».

TOMMI. Kuinka kauvan meidän sitten pitää elämän täällä?

ARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sä peräyt istumaan epäilyksen tylsyyteen. Mutta koe toki kerran vielä jännittää sun luontos ja elä istu siinä vääränä kuin suutari.

TOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman perään.

ARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jälellä.

TOMMI. Oi piina! Minä en kestä tätä. Ilma, jota hengitän, on vimmatun ohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elämä.

ANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin jotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.

TITUS. Niin minunkin.

TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.

ANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.

TITUS. Niin minunki.

TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen vuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen vuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa pilvistön sumukerroksessa.

ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi kumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä erottaa. O ihme!

TITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.

ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.

TOMMI. Tuskin tuskin.--Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä kansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia hän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä kanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on kuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen ja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja niinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee myös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.

ARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minä itse samassa korkuudessa kuin te. Kiitoksia, ettäs teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi. Kukko ja Jupiter, se vertaus lyö naulaa kantaan.--Terve, itsekielto ja selvyys! te korotatte meitä pyörryttäviin tienoisiin. Ihanata! Skool! »Skool, sille asialle», tahdoin minä sanoa; mutta löytyykö koiran koijussa leipää? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitä se Timoteus siellä muorin luonna käyskelee niin ahkeraan?

TOMMI. Luultavasti peseskelee hän muijan olviastijoita.

ARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.

TIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elämätä taida aatella tämän tähtisen taivaan alla kuin nuorenmiehen elämä rikkaassa huoneessa, jossa sekä emäntä että piika sua rakastavat kuin hullut. Siinäpä on sinulle kaikki yltäkyllin, siinä paistetaan sinulle kilpaa vehnä-plättyjä, emäntä päivällä, piika yöllä, emännän nukkuessa, ja siinä lainehtii olvi. Ja siitäpä se suuri eroitus minun ja noiden välillä tuolla seinän juurella. Minä jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat, riutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikä piru. Kuin nyt vaan taitasin itseäni oikein teeskennellä. (Tekee itsensä kovin viheliäiseksi lähestyessänsä toisia) (Ääneensä) Aih, aih! Mikä on tämä mailma? Autio erämaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita virtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin kohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme. Sitten kahnailemme taasen eteenpäin toivon ja epäilyksen välissä. Mitä täällä? Tule tule, sinä kurittu viikatemies! Tässä on sinulle valmis niitto.--Mitä teette te tässä?

TOMMI. Me filosoferaamme; sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä mailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi.

TIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne niissä aatuksissa?

TOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota kapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.

TIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinä sanoa?

TOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minä, häntä, joka meitä nyt viettelee ja kiusaa nauttimaan kielttyä hedelmää. Mutta häntä peittoa, se korottaa. Seittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin seittemän penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta ylös, joka näkyy allamme kuin maanmittarikartta.

TIMOTEUS. Istuttepa mielestäni nyt alempana kuin ennen.

TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa sineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin taipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja syöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän sydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi herraus!

TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas vielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että ylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.

TOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä kaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu kesällä.

TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.

TOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja siitä kenties nämät punertavat posket.

ARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.

TIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.

ARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö ole herroja tässä, me?

TIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska te toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä leikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.

TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille tänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä kauemmas kuin kaksikymmentä syltää?

3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen kuinka eletään juopuneitten maassa.

TOMMI. No, kuinka siellä kiiriskellään?

3:S SOTAMIES. Olvilekkeriä sieltä kiiritetään tänne.

TOMMI. Olvilekkeriä!

ARISTARKUS. Mitä sanot?

3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat ylös ja katsahtavat sitä kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)

ARISTARKUS. Lekkeri helmeilevää oltta! Totisesti!

ANTON. Päätäni pyörryttää.

TITUS. Sydäntäni hiukasee.

TOMMI. Kuinka ovat he käsittäneet tämän?

3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mä tahdon kertoa. He ovat miehiä toisesta komppanista, lekkerin he ryöväsit kellarista, joka näkyy matkanpäässä tuolla, nyt he sitä kiirittävät tästä ihan ohitsemme tuonne kortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on lekkeri täys, minä tiedän sen.

ARISTARKUS. Kiusaus lähestyy, kiusaus verraton.

TOMMI. Vähempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista; rautavuori lähestyy manjettia ja neula käy levottomaksi, mun veressäni on jotain heimoutta tuon lekkerin sisällyksen kanssa, ja siitäpä sydämmeni nyt ammahtelee.

TITUS. Jos se pieni tynnöri olis meillä.

TOMMI. Se taitaa vielä olla meillä; sillä koska ryöväri ryöväriltä ryövää, sitä Jumalakin nauraa.

ARISTARKUS. Sen otamme heiltä, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.

ANTON. Minä protesteeraan.

TIMOTEUS. Minä samoin.

ARISTARKUS. Minä myönnyn.

TOMMI. Minä samoin.

ANTON. Onko teillä järkeä? Hullut ja villityt! Mitä sanot, Titus?

TITUS. En päin enkä vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnöri olis meillä.

ANTON. Pidä nyt leukas siitä tynnöristä, kiiritpä muuton itse pienenä tynnörinä tuolla mullassa. Sinä sammakko!

TITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi, elätettynä rieskalla ja simpuloilla. (Käy Antonia kohden)

ANTON. Pysy pois minusta, minä en tahdo tapella.

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Minä en tahdo tapella.

TOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinäinen riita pois; sillä kohta tarvitsemme yhdistettyjä voimia. Ja sitten--sillä kylmä tuuli käy-- majaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympärillä tyhjennämme lekkerin.

ARISTARKUS. Sanotpa jotain.

TOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.

TIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?

TOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitä huolimme? (Titus lyö nyrkillänsä Anttonia niskaan)

TITUS. Koetetaanpas!

ANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minä en millään muotoa tahdo tappelusta.

TOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi matoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmät pystyssä, tunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin arvaas kenen polvet luulisin leikissä notkistuvan? Respekt, Titukselle! sanon minä. (Nauraa)

TITUS. Minä lyön hänen kuoliaaksi juuri paikalla.

TOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin järkevää miestä.

TITUS. Niin minä teen koska kerran vihastun.

ARISTARKUS. Nyt vihastun myös minä. Alalleen, Titus!

1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessä!