Part 9

-- Kurja lapsi, sanoi hän ojentaen sormensa poikaan. Näinkö pitkälle olet siis tosiaan eksynyt? Aina meillä on ollut sinusta surua ja huolta, mutta emme koskaan olisi uskoneet sinun rupeavan varkaaksi.

Hämmästyksen kohina kävi yli huoneen. Jokela kääntyi nopeasti Olliin.

-- Hänkö, änkkäsi hän masentuneena, -- ei, ei, sitä en usko. Hän on itse rehellisyys.

Simolin naurahti katkerasti. -- Huonostipa häntä silloin tunnette, mestari. Uskokaa minua, ovelampaa veijaria ei tämän maan kamaralla ole elänyt.

Olli astui kalpeana, silmät säihkyen syyttäjänsä eteen. Hän oli tähän asti ollut kuin tyrmistynyt, nyt hän kiivaasti puhkesi puhumaan.

-- Te valehtelette, Simolin, luulette tällä tavoin saavanne minut valtoihinne, mutta te erehdytte, minä en ikinä enää alistu käskettäväksenne.

Simolin ravisti murheellisena päätään.

-- Onneton lapsi, kadu syntisi ja tunnusta, silloin voit saada anteeksi.

Nyt ryhtyi poliisi puheeseen.

-- Olkaa hyvä ja kertokaa, mitä tiedätte varkaudesta, sanoi hän päättävästi.

Simolin huokasi taaskin raskaasti.

-- Koska oikeus vaatii, sanoi hän, täytynee minun kertoa totuus, vaikka se onkin katkera. Tuo hairahtunut poika, -- hän viittasi Olliin --, on vaimoni veljenpoika. Jo aikaisin hän jäi orvoksi vanhemmistaan, jolloin minä vaimoni hartaasta pyynnöstä otin hänet luoksemme. Mutta pian huomasin kasvattaneeni kyykäärmettä povellani. Poika oli uppiniskainen, epärehellinen ja laiska. Helläsydäminen vaimoni hemmoitteli orpoa, ja tämä tuli siitä vain pahemmaksi. Viimein kun huomasin, että hänen kurittomuutensa yhä yltyi, aloin käydä ankaraksi. Sitä hän ei sietänyt, ja tehtyään kerran ruman kolttosen hän karkasi. Vasta viikko sitten kauan etsittyäni sain kuulla hänen oleskelevan täällä Helsingissä. Eilen tapasi Janne poikani hänet, ja hän lupasikin tulla takaisin meille, koska oli kyllästynyt työntekoon. Mutta sitä ennen hän ennätti tehdä tämän suuren synnin. Aamulla aikaisin tänään kuulin poikani innokkaasti keskustelevan jonkun kanssa. Pari sanaa herätti huomioni, nousin katselemaan heidän puuhiaan. Minut huomatessaan poika kiireesti livisti pois. Mutta Janne kertoi minulle, että serkku oli saanut lahjaksi mestariltaan sekä kengät että rahat ja oli käskenyt hänen kätkeä ne. Arvasin heti, miten asian laita oli ja riensin täyttämään velvollisuuteni. Kengät ovat tuossa ja tässä -- Simolin kopeloi taskuaan ja veti esille tukun seteleitä -- ovat rahanne.

Tuskallinen äänettömyys seurasi suutarin kertomusta. Jokela seisoi pää painuksissa hetken aikaa, näytti siltä, kuin olisi hämmästyttävä paljastus musertanut hänet. Mutta sitten valtasi äkillinen vihanpuuska hänet. Hän tarttui Ollia hartioihin ja rytyytti häntä ankarasti:

-- Sellainen lurjusko sinä olitkin! huusi hän. Tekopyhä konna. Olisihan minun pitänyt se arvata.

Olli riuhtaisihe irti mestarin kourista.

-- Älkää uskoko häntä, mestari, rukoili hän hädissään ristissä käsin. Jumalan tähden älkää uskoko. Joka sana on valhetta. Minä en ole koskenutkaan tavaroihinne tai rahoihinne. Olenhan aina ollut rehellinen. Enkö olekin?

Pojan hätä liikutti mestaria.

-- Se on totta, sanoi hän rauhallisemmin. -- Rehellinen sinä olet ollut.

-- Hän valehtelee, jatkoi Olli hätäisesti edelleen. Minä en ole hänen vaimonsa veljenpoika. Olen Koivumäen -- -- -- Olli epäröi. Nytkö hän tunnustaisi kaiken, näiden uteliaiden, uutishaluisten ihmisten kuullen?

Simolin oli asettunut hänen viereensä ja kuiskasi:

-- Niin, tunnusta vain kuka olet, se, joka on murhannut, voi kyllä varastaakin. Häpäise vanhempiasi, jos tahdot.

Olli kalpeni. Se on totta, asia kävisi vain pahemmaksi. Turha oli häväistä hänen kunniallisten vanhempainsa nimeä. Häntä ei mikään enää voinut auttaa. Kaikki oli mennyttä.

Toivotonna hän tuijotti eteensä. Hän oli kuin kärpänen hämähäkin seitissä, avuton, turvaton.

Jokela katseli häntä jännittyneenä ja huokasi hiljakseen. Näytti todella siltä kuin poika olisi syyllinen. Hän laski kätensä Ollin olkapäälle ja sanoi matalalla äänellä:

-- Olli, tunnusta avonaisesti ja minä annan sinulle anteeksi. -- Miksi kokosit tavarasi tänä aamuna?

Olli säpsähti.

-- Minä en ole varastanut, sanoi hän lujasti, en ole koskaan varastanut. Ja hän kesti silmiään rävähtämättä mestarin tutkivan katseen.

Nyt ryhtyi poliisi asiaan. Töykeällä liikkeellä hän tarttui Ollia käsivarteen lausuen:

-- Mars poliisikamariin vain. Siellä otetaan asiasta selko.

Olli katseli hätääntyneenä ympärilleen. Eikö kukaan auttanut häntä? Hän loi rukoilevan katseen Jokelaan. Tämän hyväntahtoiset, ryppyiset kasvot sulkeutuivat hänelle. Niiden tavallisesti niin leppeä ilme oli vaihtunut kovaksi. Simolin ja Janne seisoivat siinä syyttävinä, tekopyhinä. Ei ainoatkaan kasvot heltyneet hänen hädästään. Jokainen uskoi varmasti, että hän oli varas.

-- Sanoinhan minä heti, että se poika on lurjus, kuiskasi talonmiehen emäntä rouva Laaksoselle. Tämä nyökkäsi. -- Minäkin näin heti, että se oli sitä oikeata sorttia, vastasi hän. Aika veijari!

-- Jospa edes herra Soila olisi ollut täällä, hän oli muita viisaampi, ehkä hän olisi oivaltanut Simolinin juonen, välähti salamana Ollin aivoissa. Mutta hän oli lähtenyt maalle, sisarensa luo.

-- Kas niin, eteenpäin vain, ärjäisi poliisi. Olli seurasi häntä kuin unessa. Kadulla hän loi vielä viimeisen katseen rihkamakauppaan. Sen ikkunassa hän näki kalpeat kasvot, joiden kauhistunut ilme sai Ollin suunniltaan. Hän riuhtaisihe irti kuljettajansa kädestä ja riensi nuolen nopeudella sisään.

-- Hillevi, Hillevi! huusi hän tarttuen tytön laihoihin, hentoihin käsiin. Se ei ole totta, usko minua.

Tyttö loi häneen harmaat, luonnottoman suuret silmänsä.

-- Sanotko sinä, ettei se ole totta, sai hän vaivoin kuiskatuksi.

Samassa syöksyi neiti Andersson heitä erottamaan.

-- Pois Hillevin luota, sinä paatunut poika, huusi hän. Minä epäilin sinua aina.

Olli totteli ja astui odottavan poliisin luo. Mutta Hillevi kohosi seisomaan ja ojensi käsivartensa hänen jälkeensä. -- Olli, minä uskon sinua, lausui hän selvällä äänellä.

Portilla seisoi talon nuori väki äänetönnä katselemassa Ollin lähtöä. Heleena itki hiljaa, Antti ja Mikko näyttivät alakuloisilta. Olli nyökkäsi heille.

-- Hyvästi, sanoi hän vakavalla äänellä,-- minä en ole varastanut.

Kuului kimeä parkaisu. Emma oli kalpeana seisonut muitten joukossa. Äkkiä hän hyökkäsi päin poliisia. Hän tarrautui kiinni häneen, potki, löi, puri ja itki miltei ulvoen.

-- Ei saa viedä Ollia, huusi hän, ei saa. -- Olli on viaton, minä tiedän sen. Ei saa, ei saa!

-- Ottakaa pois tuo villikissa, ärjäisi poliisi vihoissaan. Päästä irti, hurjimus. Revit takkini pilalle. Maltahan, minä vien sinut putkaan.

Emman äiti oli kauhistuneena juossut tytärtään hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saada hänet talttumaan ja irti poliisista. Ja vielä toiselle kadulle tultuaankin Olli kuuli Emman lohduttoman itkun ja huudon:

-- Ei saa! Ei saa!

Kahdestoista luku.

KOLME VIHELLYSTÄ JA PAKO.

Kaduilla vallitsi unelias kesäiltapäivän rauha. Sieltä täältä kuului lasten ääniä, joku ajoi ajurilla, silloin tällöin vihelsi laiva kimeästi satamaan tullessaan.

Reipas vihellys katkaisi tämän hiljaisuuden. Nuori, päivettynyt merimies astui kädet housuntaskuissa liioitellun huojuvin askelin pitkin katua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan talojen numeroita. Jokelan kenkäkaupan edustalla hän seisahtui, nyökkäsi päätään nähtyään kyltin ja astui sisään.

-- Halloo, huusi hän raikuvalla äänellä.

Jokela astua köpötti verhon takaa myymälään.

-- Halloo, sanoi meripoika uudestaan. Saanko tavata Olli Koivua?

Mestarin suopeat kasvot jäykistyivät. -- Ei ole täällä, vastasi hän lyhyesti.

-- Ei ole täällä! Mutta minähän sain häneltä kirjeen, joka oli päivätty maaliskuussa ja siinä hän sanoo asuvansa Helsingissä, suutari Jokelan luona.

Meripoika veti kirjeen taskustaan: -- Kas tässä, hän ojensi sen Jokelalle. "_Delfiinin Laivapoika Petter Flink. Ruotsalainen merimieslähetys. Hull_" luki Jokela.

Suutari antoi kirjeen takaisin. -- Hän on kyllä ollut täällä, mutta hän on lähtenyt pois.

-- Sepä ihmeellistä, hän kirjoitti viihtyvänsä täällä hyvin. Missä hän nyt on?

Jokela rykäisi hämillään, mutta ei vastannut.

-- Ettekö voi antaa minulle hänen osoitettaan, sanoi Pelle ja huomattuaan, että ukko silminnähtävästi ei tahtonut vastata hän jatkoi: -- Tahdotte ehkä salata hänen olinpaikkansa, ukkoseni, mutta kas minä olen hänen hyvä ystävänsä.

-- Oletteko hänen ystävänsä? kysyi Jokela vilkkaasti.

-- Olen, ja koska minulla on parin viikon loma ja Delfiini poikkesi Turkuun lastia tuomaan, tulin häntä tervehtimään. Ja siis tahdon tietää missä hän on. Mistä syystä hän lähti pois teiltä?

Ukko ravisti murheellisena päätään.

-- Hän varasti, sanoi hän viimein.

-- Varasti! Pelle vaipui istumaan tuolille. Olli varasti!

Hän kimmahti taas jaloilleen ja pui nyrkkiä Jokelan nenän edessä.

-- Se ei ole totta! huusi hän. Olli oli raju ja itsepintainen ja kova tappelemaan, mutta rehellinen hän oli.

-- Rehellisenä minäkin häntä aina pidin, mutta kyllä hän silti joutui kiinni varkaudesta.

Pelle hypähti notkeasti myymäläpöydälle istumaan ja sanoi tarjoten Jokelalle tupakkaa:

-- Istukaa tuohon tuoliin, mestari hoi, ja kertokaa minulle. Olisiko poikaparka tosiaan niin pahasti karille ajanut, että olisi ruvennut varkaaksi?

Jokela, jota Pellen reipas olento miellytti, alkoi murteellisella ruotsinkielellä esittää kertomusta Ollin varkaudesta. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa pitkätakkinen setä ja hänen poikansa esiintyvät näyttämölle, kirkaisi Pelle ja hyppäsi kuin ammuttu ällistyneen suutarin eteen. Hän tanssi yhdellä jalalla, takoi nyrkkejään yhteen ja päästeli tulvimalla oikeita merimiesmanauksia.

Jokela luuli hänen tulleen hulluksi ja peräytyi arasti muutamia askelia taapäin.

-- Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki! Olisitpa tässä mun merikarhunkäpälissäni, kyllä peittoisin sun selkäsi ihanaksi kuin sateenkaari. Arvasinhan sen, poika on viaton.

Hän sieppasi pelästynyttä suutaria vyötäisiltä ja pyöritti häntä pitkin lattiaa.

-- Ihminen, päästä minut irti, sinä olet hullu! huusi Jokela.

Pelle räjähti iloiseen nauruun, nosti suutarin istumaan tuolille ja sanoi:

-- Kas niin, nyt saitte kokea miltä tuntuu, kun reilu meripoika on samalla sekä vihainen että iloinen. Istukaa siinä nyt vain siivosti, niin saatte kuulla, mikä tuo kelpo -- -- -- Mikä hän sanoikaan olevansa?

-- Jalkinetehtailija Simolinsky.

-- Hohhoo, ulvoi Pelle pikemmin kuin nauroi. Kuulkaas, mestari, hänen nimensä on Simolin, ja hän on viheliäisin paikkasuutari, mikä ikinä suutarin ammattikunnassa on naskalia ja pikilankaa käsitellyt. Olen nähnyt häntä Tukholmassa enemmän kuin kyllikseni. Vai jalkinetehtailija Simolinsky! Hahhaa.

Jokelan ryppyisille poskille oli kohonnut kaksi punaista täplää. -- Puhutteko totta, kysyi hän kiivaasti. Oliko mies petturi?

-- Oikein petturien pääfaari, johan sen sanoin, itse Beelsebub hän oli, ja Olli on syytön, se on vissi se.

Ukko huojutti päätään.

-- Voi, voi, valitti hän, -- kyllähän minun tuntoni piti hänen puoltaan, mutta kun merkit olivat selvät. Samana aamuna kuin varkaus tapahtui, oli hän paraillaan panemassa kapistuksiaan kokoon lähteäkseen meiltä äkkiä pois, kun minä tulin sisään. Ja edellisenä päivänä hän oli niin levoton ja kummallinen, huomasin sen kyllä.

-- Hän oli kai silloin saanut tietää Simolinin olevan täällä, sanoi Pelle. Ja sitten hän kertoi suutarille kaiken, mitä tiesi Ollista ja hänen suhteestaan Simoliniin sekä heidän karkumatkastaan Tukholmasta Delfiini-laivalla.

-- Poika parka, poika parka, hoki Jokela liikutettuna. -- Ja nyt poloinen on kasvatuslaitoksessa kaikenlaisten pahantapaisten poikien joukossa. Hohhoh, minuakin vanhaa oinasta, etten parempaa ymmärtänyt.

-- Kyllä minä hänet sieltä pois toimitan, kehuskeli Pelle mahtavana.

-- Niin, mutta kestää niin kauan ennen kuin oikeus tutkii asian.

-- Pyh, sanoi Pelle halveksivasti, en minä mitään oikeutta siihen tarvitse. Poika on syytön, ja minun nimeni ei suotta ole Ränni-Pelle. Kyllä ma asiat klaaraan.

Jokela, jonka herkkä mieli häntä ankarasti soimasi Ollia kohdanneesta vääryydestä, koetti hyvittää rikostaan osoittamalla suurta ystävällisyyttä Pelleä kohtaan. Hän keitti hänelle kahvia ja pyysi häntä jäämään yöksi luoksensa. Siihen Pelle mielellään suostui. Paljon juttelivat vanha suutari ja reipas laivapoika keskenään. Mutta he päättivät noudattaa toistaiseksi suurta vaiteliaisuutta koko varkausjuttuun nähden, ettei Simolin saisi asiasta vihiä.

* * * * *

Kasvatuslaitoksen laajassa makuusalissa oli kaikki keskustelu jälkeen yhdeksän kielletty. Pojat makasivat kapeilla, kovilla vuoteillaan silmät auki -- uni ei tahtonut maistua näin aikaisin valoisana kesäiltana. Kiellosta huolimatta kuului aina tuon tuostakin hiljaista supatusta, joku uskaliaampi kohosi istumaankin, kaivoi matrassinsa sisästä savukkeenpätkän ja imi sitä onnellisena. Salin toisessa päässä keskusteli kaksi nuorempaa poikaa hiljaisella äänellä. Toinen niistä oli Olli. Hänen toverinsa, vankka, pystynenäinen poika, kertoi rosvoromaania, jota Olli jännityksellä kuunteli.

Äkkiä ovi avautui, katsastaja astui sisään, loi nopean silmäyksen ympärilleen ja riensi sinne päin mistä puhe kuului. Paperossia polttava ennätti töin tuskin piilottaa kielletyn aarteensa, ja kertovan ääni katkesi kesken.

-- Kuka puhuu? kuului katsastajan ääni ankarana

-- Sinäkö, Mäkinen, hän kääntyi kiivaasti pystynenäisen pojan puoleen.

-- En -- en, väitti Mäkinen hädissään.

-- Se oli sitten Koivu, jompikumpi teistä se oli. Kumpiko? tiukkasi katsastaja.

-- Minä en ollut, intti Mäkinen.

-- Entä Koivu?

-- Puhuin minä, vastasi Olli.

-- Saat huomenna rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, tiuskasi katsastaja vihaisesti. -- Minä ilmoitan johtajalle.

Kun hän oli mennyt, kääntyi Mäkinen Ollin puoleen.

-- Miksi sinä, hölmö, myönsit? kysyi hän hämmästyneenä. -- Pöllöhän olet.

-- Minä en viitsi valehdella, vastasi Olli rauhallisesti.

-- Vai niin, pisteli toinen ivallisesti. -- Sinä olet sitten niitä pyhiä. Mutta kuinka se mallaa, sinähän olet täällä varkaudesta, kuulin.

-- Minä en ole varastanut, supatti Olli kiivaasti.

Toinen nauroi hiljaa: -- Soo, mitä varten sinä täällä olet? Hyvien töittesikö tähden!

Olli oli ääneti. Hän ei tahtonut jatkaa keskustelua. Minkähän rangaistuksen ne hänelle panevat huomenna? Pistävätkö karsseriin? Pistäkööt! Hänelle on kaikki yhdentekevää. Tukalaa siellä oli, kuin vankikomerossa ikään, vettä ja leipää vain ravintona. Ja yksinäisyys oli hirveä. Hän oli kerran istunut siellä, kun kiivaudessaan oli uhmaillut johtajaa ja uhannut karata laitoksesta.

Taajat kuorsaukset ilmoittivat useimpien poikien jo nukahtaneen. Ollin ajatukset harhailivat levottomina menneissä, viipyivät hetkisen jossakin erikoisessa tapahtumassa ja palautuivat taas kovaan todellisuuteen Tännekö hän nyt sai jäädä, kunnes oli 18 vuotta täyttänyt? Niin määräsi laki, oli Mäkinen kertonut. Häntä puistatti. Neljä vuotta hänen täytyi vielä viettää näiden kolkkojen muurien sisällä, neljä vuotta kuulla rivojen toverien sanasutkauksia ja pistosanoja. Hän peitti kasvot käsiinsä ja voihki hiljaa.

-- Oliko koko maailmassa ketään niin yksinäistä ja onnetonta kuin hän! Ja mitä kannatti olla rehellinen ja pyrkiä hyvään? Kaikki häntä pitivät varkaana.

-- Minä uskon sinua, Olli!

Yön hiljaisuudessa soivat Hillevin sanat hänelle lempeinä.

Hillevin tähden täytyi koettaa pysyä kunnon poikana täälläkin.

Seuraavana aamuna Olli sai kutsun saapua johtajan virkahuoneeseen. Hiukan kalpeana hän toisten poikien sukkeluuksien ja neuvojen saattamana totteli sanaa. Johtaja, tuo pitkäpartainen, synkkä mies, jota Olli pelkäsi ja milt'ei vihasi, oli lähtenyt matkoille. Hänen sijastaan istui apuopettaja, nuori, vaaleaverinen mies johtajan pöydän ääressä.

Olli tervehti kumartaen ja jäi ovensuuhun seisomaan.

-- Kuulin katsastajalta, että Koivu taaskin on rikkonut määräyksiä vastaan, sanoi opettaja vakavasti. Onko niin?

-- On, vastasi Olli lyhyesti.

-- Miksi Koivu on tottelematon? Eikö olisi parempi seurata määräyksiä, niin pääsisi rangaistuksista?

-- On niin ikävä maata vallan hiljaa.

Opettajan suupielissä värähteli. Poika on vallan oikeassa, mietti hän, vaikeata on todellakin tuonlaisen vilkkaan vekaran pitää suunsa kiinni. Häntä miellytti Ollin avonainen, rehellinen olemus.

-- Kuulepas, Koivu, kysyi hän lempeästi, -- mistä se johtui, että sinä varastit? Olitko rahan tarpeessa?

Olli suoristihe ylpeäksi ryhtinsä.

-- Minä en ole varastanut, sanoi hän pikaisesti.

Opettaja nojasi miettivänä päätään käteensä ja jäi tuijottamaan poikaan. Omituinen ilmiö oli Koivu! Itsepintaisesti hän kielsi syyllisyytensä, ei kuri, ei lempeä kohtelu saanut häntä tunnustamaan. Johtaja piti häntä paatuneena veijarina, mutta opettaja oli toista mieltä. Mitä jos poika todella oli syytön! Harvoin näki niin rehellisiä silmiä. Ja muutenkin oli hänen käytöksensä hienostuneempaa ja luotettavampaa kuin laitoksen muitten poikien.

-- Elääkö Koivun äiti vielä? kysyi hän äkkiä.

Olli karahti punaiseksi.

-- Elää, sopersi hän -- tai ainakin luulen niin.

-- Entä isä?

-- Elää hänkin, -- vastaus oli hiljainen, värähtelevä.

-- Varmaan Koivun äiti nyt suree. Etkö luule?

Kyynelet kohosivat Ollin silmiin. Opettaja tarkkasi häntä. Pojan oli tuonut kasvatuslaitokseen hänen setänsä, ja samalla kertonut hänen olevan hyvin pahantapaisen. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Hän ei siltä näyttänyt. Vai osasiko niin hyvin teeskennellä?

-- Koivu menee nyt, sanoi hän hetkisen kuluttua. Ja rukoilee Jumalaa pehmentämään kovan mielen.

Vasta pojan lähdettyä hän muisti, ettei ollut määrännyt hänelle mitään rangaistusta. Hän avasi akkunan ja aikoi huutaa hänet takaisin. Tuolla hän juosta keppasi nähtävästi iloisena siitä, että näin vähällä oli päässyt. Opettaja hymyili. -- Menköön, iloitkoon, päivä paistoi niin heleästi.

Olli riensi suutarinverstaaseen. Kasvatuslaitoksessa annettiin kaikenlaista ammattiopetusta, ja koska Olli jo ennestään osasi suutaroida, sai hän tehdä suutarintöitä. Työhuoneessa hän tapasi Mäkisen. Tämä kysyi uteliaana:

-- No mitä sait?

-- En mitään, vastasi Olli ja lisäsi hiljaa kuin ujostellen: -- Se on hyvä mies, tuo opettaja.

-- Taitaa olla, sanoi Mäkinen ja löi nauloja kenkiin.

-- Olisiko sinusta hauska olla hyvä? kysäisi hän äkkiarvaamatta.

-- Olisi, vastasi Olli vakavasti. Ja minä aion tullakin hyväksi.

-- Hui, hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule, paatuu vain pahemmaksi. Jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä opit.

-- Eipäs, sanoi Olli jyrkästi. Rehellinen voi olla missä hyvänsä, kun vain tahtoo.

Mäkinen katseli häntä pitkään.

-- Sinä olet kumma poika, sanoi hän. Ja hiljempaa, arasti: -- Minun äitini tulisi iloiseksi, jos minä kävisin paremmaksi täällä. Minulla on niin hyvä äiti.

Mutta sitten ikään kuin häveten herkkyyttään hän alkoi pommittaa Ollia nahkapaloilla. Olli vastasi hyökkäykseen, ja pian oli pojilla täysi sota, kunnes katsastaja ilmestyi ja pojat nauraa hihittäen kumartuivat työnsä yli.

Seuraavana päivänä saivat kaikki pojat mennä kasvitarhaan työskentelemään. Se oli ilon aihe useimmalle, vain jotkut laiskat valittivat työn raskautta ja haukottelivat ikävissään. Olli seisoi parin muun pojan seurassa herneitä kepittämässä. Pojat kertoivat kaskuja puoliääneen. Olli oli hitaampi muita ja oli vasta hernerivinsä puolitiessä, kun toiset jo menivät noutamaan uusia keppejä.

Äkkiä Olli hätkähti ja kohosi kiivaasti hiukan kumarasta asennostaan. Hän oli kuullut kolme hiljaista, pitkää vihellystä. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Erehtyikö hän! -- Ei, nyt kuului taas kolme pitkää vihellystä.

Tumma puna peitti Ollin posket. Oliko mahdollista? Ränni-Pelle se oli. Ei kukaan toinen osannut noin viheltää. Hän oli huutaa ääneen Pellen nimeä, mutta sulki pelästyneenä suunsa ja katsahti ympärilleen. Oliko joku toinen kuullut? Siinä tulivat pojat takaisin keppeineen nauraen ja jutellen. Olli kuuli rasahduksen jalkainsa juuressa. Nopeasti hän kumartui katsomaan. Siinä oli kivi, se oli varmaan heitetty korkean muurin yli. Hän otti sen nopeasti maasta. Sen ympärille oli sidottu paperi. Olli avasi sen ja luki.

"Ole huomenaamulla kello kahdeksan ison portin seutuvilla."

Pojat lähenivät. Nuolen nopeudella Olli kätki paperin vaatteisiinsa ja jatkoi hyräillen työtään. Salaa hän sentään pälyi ympärilleen. Oliko kukaan nähnyt mitään? Ei -- pojat työskentelivät kuten ennenkin.

Sinä yönä ei Olli paljon nukkunut. Pelle on täällä, Pelle on lähelläni. Nyt ei ole hätää mitään. Pelle kyllä auttaa. Näin hän hoki itsekseen, ja sydän takoi rajusti jännityksestä. Ensimmäisen ilonpuuskan jälkeen hän alkoi pelätä, että Pellen tuumat eivät onnistukaan. Mitä, jos hän ei pääsekään portin luo kello kahdeksan! Se voisi ehkä herättää epäilystä.

-- Tänään mennään taas kasvitarhaan työhön, kuului työnjohtajan käsky, kun aamuhartaus oli pidetty.

Olli kävi alakuloiseksi. Miten hänellä nyt olisi tilaisuutta päästä portille? Ja kellokin oli jo yli kahdeksan.

Juuri kun poikalauma aseistettuna haravilla, lapioilla ja kuokilla kulki pihan yli, astui solakka, merimiespukuinen poika portista sisään. Olli hätkähti. Se oli Pelle.

Pelle asteli reippaasti ruumistaan huojuttaen poikaparven luo ja tervehti kohteliaasti hattuaan kohottaen työnjohtajaa.

-- Voisinko saada tavata herra johtajaa? kysyi hän laulavalla ruotsinkielellä.

-- Kyllä kai, ellei hän jo ole lähtenyt ulos. Joku pojista menee saattamaan vierasta.

-- Voisin ehkä saada jonkun sellaisen, joka osaa ruotsia, sanoi Pelle, ja kääntyen Ollin puoleen, joka kenenkään huomaamatta oli pujottautunut toisten poikien välitse etummaiseksi, hän kysäisi:

-- Osaatko sinä ruotsia?

-- Osaan vähäisen, vastasi Olli. Hän ei uskaltanut luoda silmiään Pelleen, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä mielenliikutuksensa.

-- Koivu menee sitten, mutta tulee heti takaisin lanttumaalle. Siellä on kitkemistyötä.

Pelle kumarsi työnjohtajalle ja katsahti kysyvästi Olliin.

-- Minne päin? kysyi hän reippaasti.

-- Tänne vain, vastasi Olli ja lähti opastamaan vierasta johtajan asunnolle. Hän oli niin levoton ja jännittynyt, että koko ruumis oli hien vallassa.

-- Rauhoitu, Olli, sanoi Pelle, sinä pilaat koko jutun. Ja kun he samalla sivuuttivat erään katsastajan huomautti hän levollisesti: -- Tämä näkyy olevan iso laitos. Meillä Ruotsissa on sentään isompiakin.

Kun ei katsastaja enää voinut kuulla heidän puhettaan, kysyi Olli matalalla äänellä:

-- Voi Pelle, kuinka sinä uskalsit? Mitä sinä sanot johtajalle. Hän on niin tarkkanäköinen mies.

Pelle naurahti lyhyeen. -- En kai minä olisi pyytänyt päästä hänen puheilleen, ellen olisi nähnyt hänen lähtevän pois. Odotin sinua portin luona kauan aikaa, mutta kun huomasin, ettei sinua kuulukaan, ja näin johtajan lähtevän, päätin käyttää tätä keinoa.

He olivat saapuneet pimeähköön porstuaan, josta portaat johtivat johtajan asuntoon. -- Seis, Olli, kuiskasi Pelle, ja ennenkuin Olli oli ennättänyt arvata hänen aikeensa, heitti hän merimiespuseronsa yltään. -- Sinä riisut omat vaatteesi ja otat minun rehellisen merimiesmunteerinkini yllesi.

-- Entä sinä?

-- Etkö näe, että minulla on toiset vaatteet alla. Kiireesti.

Parissa silmänräpäyksessä oli Olli vaihtanut vaatteet, ja nyt seisoi käytävässä kaksi meripoikaa yhden asemesta. Toisen lakinkin oli Pelle varannut puseronsa alle piiloon. Olli kääri vanhat vaatteensa nopeasti mytyksi ja kätki sen komeroon.

-- Nyt sinä marssit kauniisti ja rauhallisesti pihan yli ja menet ihan pääportista ulos. Tapaamme toisemme metsässä. Tiedätkö sen paikan, missä on kaksi mäntyä kaatunut miltei vastatusten asemalle johtavan tien oikealla puolella. Sen olen merkinnyt meille yhtymäpaikaksi. Siinä on korkea litteä kivi tien laidalla. Piiloudu sen taakse.

-- Kyllä minä tiedän, vastasi Olli. Olemme kulkeneet siitä ohi joskus.

-- Hyvä on, lähde marssimaan.

-- Mutta kuinka sinä pääset?

-- Kyllä minä itteni pärjään. Ala talsia vaan ja sassiin. Joku tulee.