Part 8

Toinenkin yhteinen salaisuus oli Hillevillä ja Ollilla. Heleena oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä salaperäisen näköisenä kutsunut Hillevin ja Ollin ullakolle. Ja siellä ullakon konttorissa, jonne pieni kattoikkuna loi säästeliäästi valoa, hän ilmoitti näyttelevänsä heille lupaamaansa Regina von Emmeritziä. Näyttämölaitteet olivat yksinkertaiset: vanha kolmijalkainen pöytä, rikkonainen korituoli ja raajarikko jakkara. Katselijat istuivat puulaatikoilla ja puhalsivat hyppysiinsä tuon tuostakin, sillä ullakolla alkoi jo näin myöhään syksyllä olla kylmä.

Heleena ei paljon piitannut näyttämönsä vajavaisuuksista. Suurella hartaudella hän esitti näytelmän eri henkilöitä, kavalaa pater Hieronymusta, sankarillista kuningasta, intomielistä Reginaa, vieläpä leikillistä Larssoniakin. Ja korvaton kuppi kädessä hän istuen ontuvalla pöydällä lauloi raikkaalla äänellä Larssonin juomalaulun katselijainsa suureksi huviksi. Mutta kun hän seuraavalla kerralla taas esitti kuuluvasti samaa laulua, yhtyi Ollin ja Hillevin iloiseen nauruun meluava hohotus. -- Emma oli toisten huomaamatta tullut ullakolle, oli kuullut Heleenan laulun, uteliaana hiipinyt perälle, jossa räätälin vinnikonttori sijaitsi, ja tirkistänyt sisään harvan seinän kautta.

-- Mitä te täällä pelailette! huusi hän vahingoniloisena. Mutta sekä näyttelijätär että katselijat istuivat mykistyneinä mielipahasta. Siihenkö heidän ilonsa nyt päättyi. Emma oli talon pahin juorukello, kun hän kerran sai vihiä jostakin, levisi se yli koko talon, kellarikerroksesta ylimpiin huoneistoihin.

-- Päästäkää minutkin sisään, pyysi Emma.

Heleena mietti hetkisen. Ehkäpä se olikin viisainta?

-- Sinä pääset, Emma, mutta vain sillä ehdolla, ettet kenellekään elävälle sielulle hiisku sanaakaan siitä, mitä täällä näet. Lupaatko sen?

-- Lupaan, vastasi Emma.

-- Mutta oikein totisesti. Vanno näin: Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman!

-- Ihanko totta se aukeaa? kysyi Emma puolittain peloissaan.

-- Varmasti. Jos sinä olisit teatterissa niin usein kuin minä, saisit kokea paljon ihmeellisempiä asioita. Maltahan, kun minä kerran näyttelen Makpettia, ja verinen haamu tulee kesteihin, juuri kun vieraat istuvat illallispöydässä.

-- Älä, älä, hätäili Emma. Hän kohotti kätensä ylös ja vannoi juhlallisesti: -- Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman ja sammakot syökööt luuni, lisäsi hän vielä varmemmaksi vakuudeksi.

Hän pääsi nyt sisälle ja oli pian niin innostunut näkemäänsä, että Heleena huomasi turhaksi pelätä mitään ilmiantoa hänen puoleltaan. Ja täst'edes hän oli säännöllinen vieras Heleenan näyttämöesityksissä. Hän istui aina hiljaa kädet ristissä helmassa, huulet puoliavoimina, ahnaasti niellen jokaisen sanan, mikä lähti Heleenan huulilta. Toisinaan hän itki haikeasti, toisinaan taas purskahti remakkaan nauruun, aina sikäli kuin tilanne vaati.

Tammikuussa sairastui Hillevi kuumeeseen. Oli ollut kova pakkanen, mutta lapset eivät olleet malttaneet kieltäytyä sunnuntaihuvista, varsinkin kun Heleena oli luvannut näytellä ihka uutta kappaletta, jossa hän itse oli esiintynyt pikku poikana oikein isossa teatterissa, Arkadiassa, joka toisten mielessä häämötti saavuttamattomana paratiisina. Jalkojaan kopistellen ja käsiinsä tiheästi puhaltaen istuivat katselijat. Hillevin hampaat kalisivat kylmästä ja vilunväristykset karmivat hänen ruumistaan. Mutta hän ei halunnut lähteä pois, kotona oli niin kolkkoa ja ikävää. Illalla hän yski pahasti ja valitti pistoksia rinnassaan.

Kun Olli seuraavana iltana meni noutamaan kellarin avainta, makasi hän vuoteessa posket hehkuvanpunaisina ja puhui sekavia sanoja.

-- Kyllä kai hän nyt kuolee, huokasi neiti Andersson. Ja minä olen täällä aivan yksin, ei ole ketään, joka käy lääkkeitäkään hakemassa. Kun saisi lehmuksenkukkia, niin keittäisin teetä.

-- Kyllä minä juoksen apteekkiin, huudahti Olli. -- Ei siinä kauan viivy.

Apteekkiin oli pitkä matka, mutta Olli juoksi sen välin uskomattoman lyhyessä ajassa. Ajatus, että lääkkeet voisivat pelastaa Hillevin hengen, pani hänen jalkansa liikkumaan nopeasti ja keveästi, kuin olisi hänellä ollut siivet kantapäissä. Palattuaan hän heti käskyä odottamatta teki tulen takkaan ja istuutui odottamaan lääkkeen valmistumista.

-- Saat mennä kotiin nyt, sanoi neiti Andersson. Hän ei ylimalkaan sietänyt poikia ja kohteli aina epäluulolla Olliakin.

-- Kyllä minä voisin huomenaamulla tulla avaamaan luukut ja siivoomaan puodin, sanoi Olli arasti.

Rihkamakauppias loi häneen tutkivan katseen. Häntä epäilytti pojan aulius, ehkäpä hän vain etsi tilaisuutta kehveltääkseen jotakin kaupasta. Mutta toisekseen hän kovin kaipasi apua nyt, kun Hillevi oli sairas.

-- Voithan tulla, sanoi hän lyhyesti, ja Olli poistui tyytyväisenä.

Porstuassa hän tapasi Heleenan. Silmät itkettyneinä seisoi pikku näyttelijätär märkä nenäliina käsissään ja näytti perin onnettomalta.

-- Kuoleeko Hillevi? kysyi hän tarttuen Ollia käsivarteen.

-- En tiedä, vastasi poika.

-- Neiti Andersson sanoi, että jos Hillevi kuolee, on se minun syyni, joka olen vietellyt häntä syntiin. Ja Hillevi kuiskasi minulle, kun pujahdin hänen vuoteensa viereen, että Jumala rankaisee häntä siitä, että hän sunnuntaina petti tätiään.

Olli näytti miettivältä. Hänen käsityksensä Jumalasta olivat perin hämärät.

-- Minä en usko, että Jumala tahtoo Hilleville mitään pahaa, sanoi hän päättävästi. -- Hillevi on niin hyvä ja kaikki rakastavat häntä, miksi ei Jumalakin rakastaisi häntä.

Heleenaan näytti tämä päätelmä tepsivän. Hän pyyhki kyynelet silmistään ja sanoi:

-- Sitähän minäkin. Mutta jos Hillevi kuolee, en minä koskaan enää voi olla iloinen.

Olli tunsi mielessään samoin, mutta hän ei sitä kehdannut tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hillevi parani, vaikka hitaasti. Hän yski yhä lyhyttä kuivaa yskää ja pysyi heikkona ja laihana. Talvi oli sinä vuonna harvinaisen ankara, ja neiti Anderssonin huoneissa oli hirveän kylmä. Puodin lattia oli vetoinen ja seinistä tuntui huokuvan pakkasen viimaista henkeä. Kyttyräselkäinen neiti istui paksuun villanuttuun ja päällyskenkiin puettuna ja odotti ostajia, joita yhä harvemmin kävi kaupassa. Rouva Laaksonen oli laajentanut varastojaan, hänellä oli paljon ostajia. Iloinen, pyylevä rouva tiesi huvittaa yleisöä hauskoilla sukkeluuksilla ja päivän juoruilla -- siihen ei hänen kilpailijasisarensa kyennyt. Yhä pienemmäksi hupeni päiväkassa, kun neiti Andersson sen illoin laski, yhä huolestuneemmiksi kävivät hänen kasvonsa. Mutta hän ei valittanut kenellekään, kävi vain raskasmielisemmäksi ja vaiteliaammaksi.

Keväällä, maaliskuussa, oli Hillevi niin heikko, että hän tuskin jaksoi kävellä ulkona. Hänen muutoinkin niin kalpeat kasvonsa olivat nyt miltei vihertävät. Suurin, ikävöivin silmin hän tuijotti ulos ikkunasta kadulle, jossa pienet purot ilmoittivat kevään tulleen. -- Hän näkee nälkää, pelkään minä, sanoi suutari Jokela eräänä päivänä päätään pudistaen, kun neiti Andersson oli käynyt kaupassa laihana ja kalpeana hänkin. Ja hänen pieni sisarentyttärensä kuihtuu ravinnon puutteen tähden.

Olli kuuli sanat ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hillevikö kuolisi ravinnonpuutteesta? Ja hän ei voinut auttaa, pienen palkkansa hän oli käyttänyt tyystin vaatevarastonsa korjaamiseen. Mutta hän tiesi myös toisen syyn tytön asteittaiseen heikkenemiseen. Hillevi kaipasi valoa ja päivänpaistetta. Hän surkastui kuin kasvi auringon puutteessa. Hänen asuntoansa ei kevätpäiväkään päässyt valaisemaan, ikkunat olivat pohjoista kohti ja korkea kivitalo kadun toisella puolen esti päivänvalon pääsemästä sisään. Pihalta kohosi lumen sulaessa epäterveellistä usvaa ja kosteutta, joka painoi heikkoa rintaa ja salpasi hengen.

Olli huomasi hänen hiljakseen kuihtuvan ja tunsi sydämensä kouristuvan nähdessään hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa ja suuret kuumeiset silmänsä. Hän uskalsi siitä huomauttaa neiti Anderssonille, mutta kyttyräselkäinen täti katseli häneen paheksuvasti. Olli oli hänen mielestään liian tunkeileva.

-- Hillevi on vielä heikko tautinsa jälkeen, sanoi hän, eikä sitä paitsi koskaan ole ollut vankka terveydeltään. Kyllä hän taas vaurastuu, kun kesä tulee.

Olli oli näihin aikoihin usein Hillevin luona. Neiti Andersson oli vähitellen voittanut vastenmielisyytensä Jokelan oppipoikaa kohtaan huomatessaan, ettei hän näpistellyt eikä kiroillut, kuten hän luuli kaikkien poikalapsien tekevän. Kun hän oli liikeasioilla tai kirkossa, salli hän Ollin tulla kotiinsa, Hilleviä ei voinut jättää yksin vielä. Ja Olli tuli mielellään, milloin vain mestarin työltä pääsi. Saattoi käydä niinkin, että neiti Andersson, kun hänen täytyi keskipäivällä lähteä ulos, pistäytyi mestarilta pyytämässä, että Olli saisi pitää myymälää silmällä sillä aikaa. Joskus täti myös toi Hillevin Jokelan luo. Tyttö istui silloin aina suutarin ainoassa mukavassa tuolissa, katseli mestarin ja Ollin työtä ja kuunteli Jokelan juttuja entisiltä ajoilta. Soila, joka silloin tällöin näki tytön, oli antanut hänelle nimen: Lumikukka.

Yhä useammin puhui Hillevi Rauhalasta.

-- Eikö totta, kysyi hän usein Ollilta, Rauhalassa paistaa aurinko koko päivän? Siellä ei koskaan ole kylmää eikä kosteata.

-- Siellä on aina aurinkoinen kesä, vakuutti Olli, metsä tuoksuu niin ihanalle, tuoreelle pihkalle ja puitten latvassa on pieniä linnunpesiä tai pörhöhäntäisen oravan koti.

-- Rauhalassa minä tulisin terveeksi, huokasi Hillevi ikävöiden.

Näihin aikoihin teki Olli ratkaisevan päätöksen. Hän kirjoitti Kaarle serkulle ja pyysi, että tämä puhuisi hänen puolestaan vanhemmille ja järjestäisi niin, että hän saisi tulla kotiin. Hän oli valmis kärsimään rangaistuksen rikoksestaan, mutta hän ei kauemmin tahtonut elää vailla vanhempien anteeksiantoa ja rakkautta. Kun hän sulki kirjeen, tunsi hän tehneensä päätöksensä yhtä paljon Hillevin kuin hänen itsensä tähden.

-- Jos isä ja äiti antavat minulle anteeksi, ajatteli hän, pyydän heitä ottamaan Hillevin Koivumäkeen. Äiti on niin hyvä ja helläsydäminen, hän rupeaa kyllä rakastamaan Hilleviä.

Yhdestoista luku.

SIMOLIN VIRITTÄÄ UUSIA JUONIA.

Helsingin hienoimmassa hotellissa istui eräässä sen komeimmin sisustetuista huoneista Harmaalan kartanon omistaja. Hän ei enää ollut sama verevä, hiukan huoleton ja kevytmielinen nuorukainen, jollaisena hänet kolme, neljä vuotta sitten opimme tuntemaan. Kasvoihin oli tullut huolten kyntämiä vakoja, silmät olivat levottomat ja ryhti hiukan kumara. Rauhatonna hän käyskenteli edestakaisin sikaria kiihkeästi polttaen. Silloin tällöin hän tarttui pöydällä olevaan sanomalehteen heittääkseen sen taas luotaan hermostuneesti.

-- Kirottua, mutisi hän. Houkka olin, kun annoin Maleena tädin houkutella minut tähän onnettomaan peliin. Mitä hyötyä on minulla ollut kaikista juonistani ja vehkeilyistäni! Kauppaneuvoksen rahat tosin perin, mutta niiden mukana alinomaisen pelon tunteen ja levottomuuden. Eikä Simoliniakaan kuulu, vaikka olen hänelle kirjoittanut.

Ovelle koputettiin. Hotellin palvelija astui sisään.

-- Alhaalla on muuan mies, joka pyytää päästä patruunan puheille.

-- Kuka hän on?

-- Hän ei sanonut nimeään. Ilmoitti tulevansa Ruotsista.

-- Lähettäkää hänet tänne luokseni. -- Simolin, sanoi hän puoliääneen, kun palvelija oli poistunut.

Hetkistä myöhemmin astui suutari Jannen seurassa huoneeseen. Hän oli jos mahdollista vielä entistä ränsistyneemmän näköinen. Pienet tihrusilmät olivat yhä samenneet, nenä oli sinipunainen ja leuan sänki huonosti ajettu. Janne oli hiukan siistimpi, hän katseli suurella uteliaisuudella ja kunnioituksella ympärilleen komeassa huoneessa.

Kaarle herra tarkasti otsa rypyssä renttumaista apulaistaan.

-- Hävetkää Simolin, sanoi hän äkäisesti, kuinka kehtaatte ilmestyä eteeni noin viheliäisenä? Ettekö ymmärrä saattavanne minut siten pahaan valoon?

Simolin painoi nöyrästi päänsä kallelleen.

-- Ah, armollinen patruuna, minä olen rehellinen mies ja minulla on neljä lasta. Miten luulette rehellisen ihmisen tulevan toimeen näinä onnettomina aikoina? Kiittää onneaan, kun saa leipää itselleen ja perheelleen. Vaatteista ei puhettakaan.

-- Hävetkää, ettekö ole saanut minulta säännöllisesti kuukausirahaanne?

-- Olen kyllä, armollinen herra, mutta poika nieli kaiken. Hän söi kauheasti ja vain parhaita herkkuja ja hänen pukunsa -- -- --

-- Vaiti! -- Missä hän nyt on?

Simolin käänteli vanhaa haalistunutta huopahattuaan ja ryki hämillään.

-- Armollinen patruuna, hän karkasi, kuten tiedätte, ja lienee nyt parhaillaan matkalla Meksikoon Delfiini-laivalla.

-- Valehtelette! Poika on Suomessa -- täällä Helsingissä.

Simolin peräytyi pari askelta.

-- Helsingissä, toisti hän änkäten.

-- Niin juuri, sain häneltä pari päivää sitten Helsingissä leimatun kirjeen. Varovaisuuden vuoksi hän on pannut osoitteekseen: Poste restante. Näyttää siltä, kuin ei hän oikein luottaisi serkkuunsa. Onneksi hän tällä kertaa osoitti kirjeensä minulle eikä vanhemmilleen, ensi kerralla hän voi kirjoittaa heille suoraan. Ja silloin, kelpo, rehellinen Simolin, ei meidän turvallisuutemme ole monen kopeekan arvoinen.

Simolin ähkyi hiljaa ja kynsi takkuista tukkaansa.

-- Peeveli sentään, ettei se poika kuollut silloin kun -- -- Hän loi nopean syrjäsilmäyksen Janneen ja keskeytti puheensa.

Kaarle oli myös nyt huomannut pojan, joka tähän asti oli pysytellyt isän selän takana. Hän rypisti otsaansa.

-- Miksi olette tuonut pojan tänne? kysyi hän tuimasti. --Tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

-- Anteeksi, herra patruuna, mutta poika on hiivatin älykäs ja ovela. Ajattelin, että hän voisi auttaa, jos tässä tarvitaan erikoista. Mutta jos patruuna niin suvaitsee, voi hän poistua. Ulos huoneesta, tolvana!

Janne totteli vastenmielisesti. Käytävässä hän nähtyään sen olevan tyhjän jäi oven taakse seisomaan painaen korvansa avaimen reikään.

-- No, kelpo suutarini, sanoi Kaarle, Jannen poistuttua, mikä nyt neuvoksi?

-- Sitä en minä tiedä, patruuna on viisas mies ja keksii kyllä neuvon. Mutta se mun täytyy heti sanoa, että meidän Fiina on tullut niin kummalliseksi viime aikoina, että minun täytyy olla hyvin varovainen hänen suhteensa. Sen jälkeen kuin poika silloin alussa oli henkensä heittää, hän on käynyt niin epäluuloiseksi ja minun täytyi ihan vannoa, etten pojan henkeä vainoa. Se naisväki on niin ylen käsittämätöntä joukkoa. Meidän muijallakin on neljä omaa lasta, mutta kun Olli karkasi, niin hän poikaa suremaan, kuin olisi se ollut hänen ainoa lapsensa. Itkee ulisee nyt vain ja veisaa virsiä ja vaatii minuakin parannukseen ja katumukseen.

Kaarle herra kohautti olkapäitään kärsimättömästi.

-- Teidän perheasianne eivät minua huvita, sanoi hän pikaisesti. -- Kysymys on siitä, miten suoriudumme siitä umpisokkelosta, johon kaikesta päättäen ennen pitkää joudumme. Miksi taivaan nimessä päästitte pojan karkaamaan! Nyt ei meillä ole muuta edessä kuin joko joutua oikeuden käsiin tai karata maasta.

-- Voisihan vielä olla jokin kolmas keino, sanoi Simolin matalalla äänellä.

-- Ei, ei, sanoi Kaarle tehden torjuvan liikkeen kädellään. -- Olen saanut kyllikseni kaikista juonitteluista. En halua enää vehkeillä.

-- Niin, sanoi Simolin, -- mutta miten tulee Kaarle herra toimeen köyhänä? Kauppaneuvoksen omaisuus lankeaa tietysti Ollille, heti kun tulee ilmi, että hän onkin elossa.

-- Saan ruveta työtä tekemään, sanoi Kaarle jyrkästi.

Simolin näytti levottomalta. Jos Kaarle herra heitti koko asian sikseen, täytyi hänenkin taas ahkerammin ruveta työtä tekemään, kauppaneuvoksen rahoista oli tähän asti hänelle koitunut osa, nyt se ansio häviäisi.

-- Ei ole helppo sen työtä tehdä, joka on tottunut elämään rikkaan tavoin, sanoi hän.

Kaarle myönsi itsekseen suutarin olevan oikeassa. Vaikea oli hänen ruveta elämään köyhän miehen tavoin, vaikea elatuksensa ansaita, kun oli tottunut rehentelemään isosedän rikkauksilla.

Simolin lähestyi mielistelevä ilme konnankasvoillaan entistä isäntäänsä.

-- Voisihan ajatella tämän pulman ratkaisuksi keinoa, joka olisi molemmille puolille edullinen.

Kaarle naurahti ivallisesti.

-- Jos sellaisen keinon keksitte, olette taikuri, hyvä Simolin, ja minä palkitsen teidät runsaasti.

Simolinin silmät kiilsivät ahneudesta. Hän oli luonnostaan laiska mies ja pelkäsi työtä. Jos hän nyt saisi Kaarle herran taivutetuksi tuumaansa, voisi hän ansaita sievosen summan. Silmänräpäyksen aikaa hän näki edessään vaimonsa kasvot, niissä oli varoittava, miltei pyytävä ilme. Hän taisteli tuokion oman paremman itsensä kanssa, sitten voitti ahneus.

-- Jos patruuna luottaa alhaiseen palvelijaansa, sanoi hän imartelevaan tapaansa, voin ehkä keksiä neuvon. Mutta ensin on kai otettava selko pojan olinpaikasta.

-- Voitteko saada tietää siitä?

-- Koetamme, patruuna, panemme parastamme, Janne ja minä.

-- Minä viivyn vielä muutaman päivän täällä. Sitten lähden takaisin Harmaalaan. Voitte tulla ilmoittamaan minulle, kun olette saanut tietoja. Mutta olkaa varovainen, Simolin, en halua poliisia kimppuuni. Ja jos saatte pojan pysymään vaiti maksamalla hänelle kelpo hyvityksen, niin älkää säästäkö rahoja.

-- Olkaa huoleti, herra patruuna, ja luottakaa minuun.

Hän poistui huoneesta nöyrästi kumartaen ja törmäsi ovessa Janneen, joka ei ennättänyt ajoissa peräytyä.

-- Ahaa, lurjus, olet kuunnellut, naureskeli isä pojalleen. Sen parempi, silloin pääsen sinulle kertomasta asioita. -- -- --

Pari päivää yllä mainitun kohtauksen jälkeen oli Olli Jokelan asioilla Kruununhaassa päin. Jossakin Maariankadun puolella oli tulipalo, ja poika pysähtyi toisten uteliaitten joukkoon katselemaan sammutustyötä. Äkkiä hän oli tuntevinaan, että joku piti häntä silmällä. Hän käännähti ja huomasi keskenkasvuisen pojan, joka seisoi toisten joukossa hattu syvään silmille vedettynä. Pojan koko olento tuntui tutulta, mutta kun Olli alkoi häntä tarkata, hävisi hän toisten sekaan. Olli ennätti kuitenkin nähdä vilauksen hänen kesakkoisista kasvoistaan ja punaisesta tukasta.

-- Janne! parkaisi hän miltei ääneen. Hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä, hänen täytyi nojautua viereisen talon seinään. -- Ei, ei, se ei ole mahdollista, mutisi hän sitten, se oli vain joku hänen näköisensä. Mutta sellainen kauhu valtasi hänet, että hän kiireesti lähti pois palopaikalta. Seurasiko häntä kukaan? Tuolla käveli sama poika hänen jäljestään vinhaa vauhtia. Olli kiirehti askeleitaan, poikkesi syrjäkadulle, oikaisi parin pihan kautta ja riensi sitten miltei juoksujalkaa kotia kohti. Vielä kerran hän katsahti taakseen. Jumalan kiitos, poikaa ei enää näkynyt! Kotona hän koetti rauhoittaa mieltään. Hän oli tietysti nähnyt aaveita keskellä päivää. Kuinka Janne voisi olla täällä Helsingissä?

Äkkiä juolahti hänen mieleensä peloittava ajatus. Olisiko Kaarle serkku ilmaissut Simolinille hänen oleskelupaikkansa? Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen hänen tätä ajatellessaan, niin kauheana kuvana olivat Simolin ja hänen kotinsa syöpyneet hänen mieleensä. Nyt, kun hän oli oleskellut hyvien ihmisten parissa, tunsi hän entistä suurempaa inhoa sitä matalamielisyyttä ja raakuutta kohtaan, joka vallitsi suutarin perheessä. Kalpeana ja äänetönnä hän palasi kotiin ja istuutui työnsä ääreen. Joka kerta kun ovikello kilahti, loi hän levottoman katseen kauppaan päin. Ja vaikka hän muutoin aina nopeasti riensi palvelemaan ostajia ja kirjastossa kävijöitä, oli hän nyt siihen silminnähtävän haluton. Jokela huomasi hänen omituisen käytöksensä ja ihmetteli sitä, mutta arveli, että poika mahdollisesti oli sairas.

Kun Olli pari päivää myöhemmin illalla palasi kotiin asialta, huomasi hän lähellä porttia Vilhon keskustelussa erään pojan kanssa. Samassa tuokiossa, kuin Olli näyttäytyi, katosi vieras poika porttikäytävän pimentoon. Mutta kevätillan valossa ennätti Olli kuitenkin selvästi nähdä hänet. Se oli Janne, siitä ei ollut epäilystäkään!

Kun pelottava totuus selvisi, vaihtui Ollin levottomuus uhkamielisyydeksi. Pää pystyssä, varsi suorana hän astui sisään suutarin pieneen kotiin. Nyt hän ei enää viivytellyt päätöksensä toteuttamista. Jo huomisaamuna hän aikoi mennä poliisilaitokselle ilmaistakseen itsensä. Hän ei aikonut kauemmin elää kuin ahdistettu metsänpeto. Hän oli tehnyt rikoksen ja tahtoi kärsiä rangaistuksen.

Rauhallisin mielin hän laskeutui levolle ja vaipui sikeään uneen.

Aamuyöstä hän säpsähtäen heräsi. Tuntui aivan kuin joku olisi liikkunut puodissa. Hän nousi istualleen ja tarkkasi hetkisen kuuloaan heristäen, mutta rauhoittui, kun ei kuulunut sen enempää. Uni ei kuitenkaan enää maistunut. Hän nousi hetken kuluttua ja alkoi hiljakseen koota pikkukapineitaan myttyyn. Hänenhän täytyi nyt lähteä talosta -- kenties ikiajoiksi.

Siinä työssä tapasi hänet Jokela, kun hän kello kuuden tienoissa tulla taapusteli sukkasillaan pienestä makuuhuoneestaan.

-- Muuttoako sinä hommailet, sanoi hän enemmän leikillään kuin tosissaan astuessaan pojan ohi puotihuoneeseen.

-- Muuttoa, vastasi Olli, ja sitten hän vielä hetkisen epäröityään lausui tuskin kuuluvalla äänellä: -- Minulla olisi mestarille vähän puhumista.

-- Puhutaan vain, sanoi mestari, -- minä avaan ensin oven. Mutta mitä tämä on! huudahti hän kiivaasti. Ovi on auki!

Olli juoksi puotiin. Totta tosiaan, ovi oli auki! Hän loi nopean silmäyksen hyllyille. Ne olivat merkillisen tyhjät.

-- Täällä on ollut varas! kirkaisi Jokela ja riensi rahalaatikolle. Se oli tyhjä! Ei epäilystäkään. Kaupassa oli kuin olikin käynyt varkaita.

Jokela vaipui tuolille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

-- Jopa tekivät vahingon, päivitteli hän, neljä paria naisten nappikenkiä ja kahdet miehen kengät. Ja vielä lisäksi rahaa kolmattasataa markkaa. Keitähän ne peevelit ovat olleet?

-- Minä olin kyllä kuulevinani jotakin liikettä, änkkäsi Olli. Hän oli pahoillaan siitä, ettei ollut noussut ottamaan asiasta tarkempaa selkoa.

Tieto siitä, että Jokelalla oli käynyt varkaita levisi hämmästyttävällä nopeudella talon asukkaiden kesken. Jokela oli yleensä suosittu ja kunnioitettu henkilö, ja varkaus sinään oli näihin aikoihin varsin harvinainen tapaus laitakaupungillakin. Vilho ja Helanterin Mikko kilpailivat siitä, kuka ensinnä ennättäisi poliisia hälyttämään, ja lähtivät täyttä laukkaa vilistämään poliisikamariin. Heille oli tällainen varkaus kuin luku jännittävää rosvoromaania.

Poliisi saapui ja piti mahtipontisen kuulustelun. Siinä ei kuitenkaan ilmennyt muuta kuin mitä Olli tiesi. Hän oli aamuyöstä kuullut hiljaista liikettä puodista -- siinä kaikki.

-- Hm, hm, sanoi lihava poliisi tärkeän näköisenä varsin salaperäinen juttu. Oikeus ottaa kyllä asiasta selvän, minulla ei ole täällä enää tekemistä.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Simolin, puhtaana, sileäposkisena ja arvokkaana, puettuna pitkään mustaan takkiin ja siistinä kiireestä kantapäähän. Hän tervehti läsnäolijoita ja kysyi juhlallinen sävy äänessään.

-- Kuka arvoisista herroista on suutarimestari Jokela?

Jokela astui esiin.

Simolin tervehti häntä kumartaen syvään.

-- Herra mestari, raskas velvollisuus on ajanut minut luoksenne. Sydämeni vuotaa verta, mutta kunnon kansalaisena olen aina totellut lakia, ja sen vuoksi täytyy minun nytkin haikein mielin täyttää tehtäväni.

Jokela seisoi kysymysmerkkinä, poliisi ja yleisö tarkastivat kunnioituksella lainkuuliaista kansalaista. Simolin avasi oven ja huusi kadulle:

-- Janne, tule sisään, poika parkani.

Janne astui sisään, siistinä ja säveänä, suuri mytty kainalossa. Simolin otti mytyn, laski sen Jokelan eteen ja lausui murheellisella äänenpainolla:

-- Herra mestari, ovatko nämä teidän? Jokela tarkasti kenkiä, jotka vierähtivät mytystä lattialle.

-- Kyllä ne ovat minun, sanoi hän hämmästyneenä. Mistä herra on ne saanut, ja kuka ne on varastanut?

Simolin huokasi raskaasti, hänen katseensa etsi huoneessa seisoskelevien joukosta ja pysähtyi viimein Olliin.