Part 7
Oli kirkas syksyinen iltapuoli. Iloinen parvi poikia ja tyttöjä touhusi kallioilla. Pojat painiskelivat, toiset olivat nappikuoppasilla tai juoksivat natskua harpaten kiveltä toiselle ja silloin tällöin kaatua muksahtaen sateen jälkeen liukkaalle kalliolle. Isommat tytöt istuivat ryhmissä, toisilla oli laulukirjat mukanaan, he olivat juuri tulleet pyhäkoulusta. Niiden joukossa Olli huomasi Hillevin ja Heleenan. Pienemmät tarjosivat nukeilleen näkymättömiä herkkuja porsliini- ja lasisirpaleilta. Muutamat rajuimmat juoksentelivat kilpaa poikien kanssa. Näiden joukossa oli talonmiehen Emma hurjimpia, tummat hiukset silmillä hän hyppeli ja juoksi, kiusoitteli toisia tyttöjä ja nauraa kikatti, niin että kuului kauas.
-- Kas suutarinnaskalia, kun on uudessa rustingissa! huusi hän jo kaukaa nähdessään Ollin, joka hitaasti ja näennäisesti välinpitämättömänä asteli leikkipaikkaa kohti. Minä tarvitsen uudet kengät, tules ottamaan mittaa.
Olli hätkähti ja aikoi kääntyä pois. Häntä kiusoitti Emman ja Vilhon alituinen härnäily. Hyvä tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt kotoa, haihtui. Hän oli iloinnut uusista vaatteistaan, oli katsonut Jokelan pieneen peilirähjään ja tyytyväisyydellä todennut, että hän näytti "melkein herraspojalta". Ja siinä nyt Emma oli heti häntä suutarinnaskaliksi ärhentelemässä. Vieläpä Hillevin kuullen.
Tytöt supattivat jotakin keskenään, sitten Heleena huusi:
-- Mitä sinä, Emma, häntä kiusaat. Tule, Olli, tänne meidän joukkoon, täällä on veljenikin.
-- Voi suutari sentään, kun räätälit lentää! ivaili Emma ja nauraa virnisteli, niin että valkoiset hampaat kiilsivät ja silmät olivat yhtenä viiruna.
Olli astui epäröiden pikku ryhmän luo. Heleenan veli, Antti, ehdotti, että he rupeisivat polttopallosille. Siihen ei kumpikaan tytöistä suostunut, Hillevin mielestä se oli liian meluava leikki pyhänä, ja Heleenalla oli ahdas hame kainaloista, hän pelkäsi sen repeävän.
-- Jätetään mamselit ja mennään poikien reiluun seuraan, ehdotti Antti Tuossa on Vilho ja pari muuta poikaa meidän pihalta. Yhdytään heihin.
Mutta Ollia ei haluttanut mennä Vilhon pariin. Hän pelkäsi uutta härnäilyä ja kiusantekoa. Ja tapella hän ei tällä kertaa tahtonut. Hän mutisi jotakin kipeästä jalasta ja jäi tyttöjen luo, kun Antti lähti.
Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena vaitiolon.
-- Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!
Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi. Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.
Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.
-- Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. -- Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.
Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni vaihtui sanojen kera.
Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.
-- Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.
Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.
-- Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja samalla on sentään niin hauskaakin.
Heleena kohosi istumaan. Hän oli taas kalpea ja mitättömän näköinen kuten tavallisesti.
-- Mennään kotiin, sanoi hän, -- minun pitää hoitaa pikku siskoa, kun äiti menee asioille.
-- Heleena, lausui Hillevi, kun he kolmisin palasivat kotiin, näyttelethän toisenkin kerran vielä jotakin. Mutta ei niin surullista.
-- Minä näyttelen mieluimmin surullista, vastasi Heleena, -- mutta voinhan Hillevin mieliksi esittää muitakin kappaleita. Mutta muistakaakin, ettette kerro kenellekään, varsinkaan ei Emmalle.
Olli ja Hillevi antoivat juhlallisen vaitiololupauksen, ja Heleena lupasi seuraavana sunnuntaina esittää heille Regina von Emmeritziä.
-- Miksi et ole enää käynyt kirjoja lainaamassa? kysyi Olli Hilleviltä häntä hyvästellessään.
-- Täti ei anna, vastasi Hillevi surullisesti, -- hänen mielestään ei saa tuhlata aikaa turhaan, ja sitä paitsi ovat useimmat kirjat synnillisiä.
-- On Jokelakin jumalinen, uskalsi Olli väittää, mutta hän lukee usein iltaisin kaikenlaisia kirjoja.
Hillevi ei vastannut, pujahti vain sisään ovesta. Olli seisoi hetkisen portilla. Hän näki neiti Anderssonin astuvan katua ylös virsikirja kädessä. Vaistomaisesti aikoi poika vetäytyä portista sisään, mutta kyttyräselkäinen neiti teki kädellään ehkäisevän liikkeen hänelle.
-- Etkö sinä ole mestari Jokelan oppipoika? kysyi hän.
Olli kohotti hattuaan.
-- Olen, vastasi hän.
-- Oletko sinä siivo ja rehellinen poika? kysyi neiti tuikeasti.
-- Sitä on paras kysyä mestarilta, vastasi Olli nenäkkäästi.
-- Noh, älä viisastele. Minä kysyn tätä sen tähden, että tarvitsisin halonpilkkojaa, ja mestari sanoi, että sinä mahdollisesti kelpaisit siihen.
-- Mestaristahan se riippuu, tuumi Olli, -- minä olen hänen työssään.
-- Jokela kyllä suostui siihen. Hän arveli sinun voivan ylimääräisesti jonkin markan ansaita.
Olli oli kieltäytymäisillään. Häntä loukkasi neidin käskevä tapa. Mutta saihan hän ehkä, jos suostui, olla useimmin yhdessä Hillevin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.
-- Kyllähän minä voin koettaa, sanoi hän, -- ellei halot ole kovin pitkiä ja tukevia.
-- Kyllä sinä ne pieniksi saat, sanoi neiti Andersson. Voit tulla jo huomenillalla. Keittiöstä saat kellarin avaimen.
Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.
-- Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa laatua.
-- Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. -- Hänessä on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on parempiakin päiviä nähnyt.
-- Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, -- nälkiintynyt ja räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan -- hän on vaiti kuin muuri. Mikä lienee syynä!
Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi, harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.
-- Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.
-- Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet halonhakkuuseen, neuvoi mestari.
-- En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.
Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina, joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla, kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.
Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.
Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.
Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.
-- Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut ja tahtoo tulta pesään.
Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.
-- Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.
-- Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.
-- Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. -- Minä tuon aina samalla sylyksen ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.
-- Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: -- Sinä olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.
Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi. Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.
Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.
-- Et kai likaa mattoja, huudahti hän säikähtyneenä ja lisäsi kiivaasti Hilleviin kääntyen:
-- Miksi toit pojan tänne sisään likaisine saappaineen?
Olli huomasi kauhukseen jättäneensä pahat tahrat huoneen vaaleille matoille. Hämillään hän pyyteli anteeksi huolimattomuuttaan ja lupasi vasta varoa enemmän.
-- Niin, sanoi neiti Andersson, jos omasta halustasi tahdot kantaa puita sisään, suostun siihen, mutta en minä siitä maksa erikseen. Hillevi voi kyllä kantaa puut, jos hän vain viitsii.
Olli vakuutti, ettei hän halunnut mitään palkkiota, hän kantoi halot samalla kun toi avaimen sisään.
Neiti Andersson näytti leppeämmältä ja komensi Hillevin pesemään tahrat pois matolta.
Olli puhalteli tulta ja oli miltei iloissaan siitä, etteivät märät puut heti ottaneet syttyäkseen. Oli niin outoa oleksia huoneessa, jonka naisen kädet olivat järjestäneet. Hän muisti kyllin hyvin vielä oman kotinsa ymmärtääkseen, että neiti Anderssonin koti oli vaatimaton ja köyhä. Mutta siinä oli sittenkin kodin tuntu. Olli ei luullut, että hänen äitinsä olisi pitänyt kauniina pientä kukikkaalla kretongilla verhottua sohvaa tai kaikenlaisella pikkuromulla peitettyä pöytää kuva-albumeineen ja tekokukkineen. Seinällä riippuvat öljypainokuvat eivät varmaankaan olleet samanlaisia taideteoksia, joita Koivumäen seinät olivat täynnä, ja koko huoneen somistelu osoitti enemmän hyvää tahtoa kuin aistia, mutta Ollista se sittenkin oli oikea koti niiden kotien rinnalla, joissa hän oli viimeksi asunut.
-- Etkö saa tulta syttymään? kysyi neiti Andersson kärsimättömästi.
Olli avasi uuninluukut.
-- Kyllä se nyt palaa, sanoi hän nousten epämukavasta asennostaan. Ja luotuaan vielä viimeisen viipyvän katseen huoneeseen ja Hilleviin hän lähti.
-- Katso vain, ettei hän pääse mitään näpistelemään, kuuli hän neiti Anderssonin sanovan Hilleville matalalla äänellä.
Hillevi vastasi jotakin niin hiljaa, ettei Olli kuullut, mutta siihen sanoi täti:
-- Ei sellaisiin voi koskaan luottaa.
Olli tunsi poskiensa kuumenevan. Ei hän koskaan niiden surullisten vuosien aikana, jotka hän oli viettänyt vanhempainsa pannaanpanemana, ollut niin selvästi tuntenut alennustilansa katkeruutta kuin tällä hetkellä. Hänen verensä kuohahti, ja hän oli jo kääntynyt takaisin viskatakseen neiti Anderssonille jonkin vihaisen sanan vasten silmiä, mutta kohtasi Hillevin aran katseen ja lähti ulos. Mutta vielä kadulla hän itsekseen kiroili "tekopyhää siirappimamselia" ja päätti olla sinne enää menemättä.
Parin päivän kuluttua hän kuitenkin taas illalla ilmestyi rihkamakaupan keittiöön, tosin hiukan ynseänä ja tylynä. Hilleviä ei ollut keittiössä, neiti Andersson ojensi hänelle avaimen ja varoitti moneen kertaan jättämästä ovea auki, etteivät varkaat pääsisi kellariin.
Olli oli varmasti kotona päättänyt, että jos hän meneekin halkoja pienentämään, niin hän ei ainakaan kanna niitä keittiöön enää milloinkaan. Kantakoon siirappimamseli itse halkonsa. Tai Hillevi. Mitä tyttö häntä liikuttaa? Ei niin vähääkään!
Mutta kirvestä heiluttaessaan hän oli näkevinään Hillevin hennon selän taipuvan raskaan kuorman painosta. Ja hän oli taas kuulevinaan hiukan valittavan äänen lausuvan: "Minä aina niin väsyn halkoja kantaessani."
Ei auttanut, vaikka hän uudelleen mutisi: -- Mitä tyttö minua liikuttaa! Vasten tahtoaan hänen täytyi tunnustaa, että Hillevi liikutti häntä paljonkin. Hän ei ollut mikään röyhkeä, rivokielinen katutyttö, jollaisiin Olli Södermalmin kujilla oli tottunut. Hän oli niin soma ja sievä, niin kaino ja hieno, kaikki hänessä oli puhdasta, puku, puhetapa, käytös. Ei edes Leila kotona Koivumäellä ollut häntä suloisempi. Hillevin ikäinen Leila nyt olikin. Pikku Leila! Ollin silmät hämärtyivät. Hän muisti, miten hän pienillä kärryillä usein oli vetänyt Leilaa, joka oli hyvin laiska kävelemään. Joskus hän saattoi istua tielle, ojentaa pienet hennot käsivartensa Ollia kohti ja pyytää: "Veikko kantaa, Leila on väsynyt, Leila ei tahdo kävellä."
Hurja koti-ikävä valtasi taas hänen mielensä. Hän istuutui halkoläjälle ja purskahti katkeraan, hillittömään itkuun.
Silloin hän tunsi aran kosketuksen käsivarrellaan, ja kun hän säpsähtäen katsahti ylös, seisoi Hillevi hänen edessään säikähtynyt ilme silmissään.
-- Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä huoli surra. Täti pelkää aina var -- -- Hän nielasi loukkaavan sanan.
Olli pyyhki häpeissään silmiään.
-- En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.
-- Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi totisesti ja verkkaan. -- En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki. Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.
-- Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. -- Toivoisin, että minulla olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn pojan suruun.
Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.
Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.
-- Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista, ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.
Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli aivan epähuomiossa.
-- Mikä se Rauhala on? kysyi Olli osaaottavasti.
Hillevissä taisteli ujous halun kanssa saada kerrankin uskoa jollekin rakas salaisuus.
-- Rauhala -- -- hän empi hetkisen. -- Rauhala, katsos, on sellainen paikka, jossa on aina kesä, jossa päivä paistaa ja ihmiset ovat onnelliset.
-- Missä se semmoinen paikka on? kysyi Olli ihmetellen.
Hillevi nauroi hämillään. -- Se on kaukana, kaukana täältä. Tai oikeastaan sitä ei ollenkaan ole, minä vain kuvittelen niin.
Olli katseli häntä säälien. Pikku raukka! Hän oli aina hengittänyt vain laitakaupungin pilaantunutta, raskasta ilmaa, oli nähnyt vain harmaita kivimuureja ja likaista takapihaa, kummako siis, jos hän loi itselleen Rauhalan? Kuinka usein olikaan Olli toivonut kaupungin ahtaudesta pääsevänsä hengittämään Koivumäen raikasta ilmaa, näkemään sen maalaista kauneutta.
-- Niin, ajatteli hän ääneen, siellä on ihanaa! Hämärät lehmuskäytävät johtavat pihalle, suuret, vanhat puut levittävät tuuheita oksiaan ikään kuin tervehtiäkseen sinua. Keskellä pihamaata on pylvään nenässä kiiltävä metallipallo. Siihen taittuvat auringonsäteet niin hauskasti. Ja ylt'ympärillä loistaa kauniita kukkia. Niitä on niin paljon, erivärisiä: keltaiset ja punaiset georgiinit, pienet siniset lehto-orvokit, tuoksuvat reseedat, komeat leukoijat.
-- Voi niin, sellainen juuri on Rauhala! huudahti Hillevi ihastuneena. -- Kerro lisää.
Olli katsahti häneen hymyillen. Helpotti mieltä, kun sai puhua Koivumäestä, vaikkei Hillevi arvannutkaan, että se oli hänen kotinsa.
-- Pihalta johtaa kapea käytävä leikkituvalle. Se on punainen ja siinä on värilliset ikkunat. Kun siitä katselee ulos, näyttää maailma siniseltä, punaiselta tai viheriäiseltä, aina sitä mukaa, mistä ruudusta tirkistää.
Hillevi taputti nauraen käsiään. --
-- Vielä, vielä, pyysi hän.
-- Leikkituvan takana on syreenimaja. Siinä on istuimia ja pyöreä pöytä. Se on äidin lempipaikka.
-- Äidin! Onko Rauhalassa äiti? kysyi Hillevi ihmetellen.
Olli joutui hämilleen.
-- Tietysti siellä on äiti, sanoi hän hetkisen mietittyään.
-- Niin tietysti, myönteli Hillevikin. -- Sellainen äiti, joka -- -- --. Sano minkälainen on Rauhalan äiti.
-- Hän on aina surullisen näköinen, kun sinä teet pahaa, mutta hymyilee pian jälleen. Hän lohduttaa, kun sinä itket, auttaa, kun juostessasi lankeat ja satutat itsesi, hän puhaltaa kaikki kuhmut ja kipeät pois, on huvitettu siitä, mistä sinäkin. Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja -- -- --
Tässä Ollin ääni tyrehtyi. Lapsuuden muistot valtasivat mielen.
-- Iltaisin hän käärii peitteen ympärillesi ja -- -- toisti Hillevi hitaasti, juhlallisesti. -- Suuteleeko hän yöhyväisiksi? kysyi hän kuiskaten.
Olli nyökkäsi. Ääni ei pystynyt kulkemaan.
-- Ja suutelee yöhyväisiksi, toisti Hillevi taaskin. Hänen äänessään oli ikävöivä kaipuu.
Kymmenes luku.
TEATTERINÄYTÄNTÖJÄ JA SAIRAUTTA.
Neljä kuukautta oli Olli työskennellyt suutari Jokelan oppipoikana. Tämä aika oli useissa suhteissa ollut hänelle kuin pelastus orjuudesta. Ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä suutarinammattia kohtaan ja elleivät synkät muistot olisi aika-ajoin häntä vaivanneet, olisi hän ollut kutakuinkin tyytyväinen kohtaloonsa. Tosinhan Jokelan pieni, ahdas asunto suutarinkamppeineen ei ollut Koivumäki, ja tuntuihan vaikealta istua kumarassa kenkiä paikkaamassa ja anturoita nakuttamassa, mutta Jokela oli ystävällinen ja ruoka riittävä, ja sen jälkeen mitä Olli oli kokenut Simolinilla, tuntui hänen olonsa nyt oikein ruhtinaalliselta. Jokela ei rasittanut liiallisella työllä oppipoikaansa, lainakirjaston hoito toi vaihtelua hänen elämäänsä, ja illat, jotka hän lukuunottamatta halonhakkuuiltoja neiti Anderssonilla vietti kotona, hän käytti oppimiseen. Hän istui joko vajoutuneena johonkin kirjaan tai harjoitteli kirjoitusta. Herra Soila korjaili aina silloin tällöin hänen vihkojaan ja antoi hänelle opetusta laskennossa. Siitä korvaukseksi Olli juoksi kirjailijan pikku asioilla, harjasi hänen vaatteensa ja kenkänsä ja siisti hänen huoneensa. Oman olentonsa suhteen Olli alkoi noudattaa samaa huolellisuutta, jota huomasi herra Soilan puvussa ja esiintymistavassa. Hän ei enää astunut sisään hattu päässä, ei kiroillut eikä puuttunut sanasille vastaantulevien poikaviikarien kanssa. Tämä hänen "mamselimainen" esiintymisensä aiheutti paljon pilaa pihan nuorisossa. Vilho ja hänen toverinsa härnäilivät ja pilkkasivat häntä, missä vain tapasivat, ja Emma oli antanut hänelle nimen "täti Eufrosyyne", jonka pojat riemusta ulvoen hyväksyivät. Heidän erikoisena huvinaan oli tulla sisään Jokelan kauppaan ja mitä viattomimmalla äänellä pyytää täti Eufrosyyneä mamman luo kahville tai tuoda terveisiä mammalta, että täti Eufrosyyne olisi hyvä ja lähettäisi mammalle vähän hermotippoja.
Olli puri hampaitaan eikä ollut tietääkseen heidän kujeistaan. Mutta viimein hänen kärsivällisyytensä loppui.
Helanterin Mikko astui eräänä päivänä kauppaan, nosti kohteliaasti lakkiaan ja sanoi:
-- Mamma käski kysyä, eikö musteri lainaisi hänelle pyhähamettaan, kun mamman pitää mennä ristiäisiin.
Mikko itse oli totinen tätä sanoessaan, mutta ovelta kuului iloista naurun tirskuntaa. Siinä seisoi pari kolme pihan pahinta veitikkaa nauttien Mikon sukkeluudesta.
Tuossa tuokiossa oli Olli hypännyt tiskin yli, tarttunut Mikkoa kaulukseen ja retuuttanut hänet ulos kadulle. Oli vasta satanut lunta, Olli painoi Mikon lumihankeen ja löylytti häntä parhaimpansa mukaan. Kuin tulen leimaus hän sitten kääntyi töllistelevään poikaparveen, ampaisi umpimähkään yhtä poikaa niskaan ja antoi hänelle saman kyydin kuin Mikollekin. Toiset pojat olivat niin ällistyneet tästä äkillisestä hyökkäyksestä, että lähtivät käpälämäkeen taakseen vilkaisematta.
Mutta pihalla seisoi Emma, piteli molemmin käsin sivujaan ja nauraa hohotti täyttä kurkkua.
-- Hei, musteri, paina päälle vain. Anna niin, että tuntuu. Hop, hop. Saitteko, pojat! Viis yhtä vastaan. Hameniekat, mamselit, suurisuut, saittepa kerrankin. Sinäkin Helanterin Mikko, mene kotiin harsimaan housuja papallesi. Voi, kun ihan veri tihkuu pojan nenästä.
Mikko kömpi nolona ja märkänä nenäänsä pidellen ylös kinoksesta.
-- Vieläkö tulet vasta kiusaamaan? kysyi Olli uhkaavana.
Mikko heitti häneen kujeellisen silmäyksen.
-- Enhän minä arvannut, että täti on niin reima mies! huusi hän ja lähti samalla suu irvessä köpittämään kotiin.
Emman raikas nauru palkitsi hänen sukkeluutensa. Olli käännähti ja palasi punaisena ja hengästyneenä työhönsä.
Poikien naljailu ei kuitenkaan muuttanut hänen päätöstään. Hän tahtoi olla siisti ja siivo puvussaan ja käytöksessään, tahtoi erottautua kadun pojista. Hän ei tahtonut alentua niiden tasalle, joiden joukkoon kurja kohtalo oli hänet heittänyt.
Tähän aikaan Ollissa alkoi herätä jonkinlainen hämärä epäilys, etteivät asiat olleet aivan niin kuin hän lapsellisuudessaan oli luullut. Hän ei tosin tiennyt mitään kauppaneuvoksen testamentista eikä siis arvannut Kaarle serkun osuutta hänen onnettomuuteensa, mutta hän oli alkanut epäillä, tokko hänen vanhempansa olivat olleet oikeassa häntä tuomitessaan. Hänhän oli vain pieni poika rikoksen tapahtuessa, eihän laki voinut niin ankarasti rangaista kahdeksanvuotista lasta. Vanhemmat menettelivät julmasti kieltäessään hänet. Oliko heidän ylpeytensä niin paljon suurempi kuin rakkaus lapseen? ajatteli hän katkerana. Oli sydämetöntä vaatia häntä luopumaan kaikista lapsenoikeuksistaan. Miten äitikin saattoi! Äiti, joka Ollia oli niin sydämellisesti rakastanut. Kivikovia he olivat kumpainenkin, sekä isä että äiti, kun olivat saattaneet hänet hyljätä, ainoan poikansa.
Ja oliko hänen pakko pitää lupaus, jonka oli ymmärtämättömyydessään antanut? Täytyikö hänen koko elämänsä väärällä nimellä piillä rikoksen tähden, jonka hän lapsena oli tehnyt? Eikö ollut parempi ilmaista itsensä, kärsiä rangaistus siitä ja sitten rohkeasti koettaa elää eteenpäin. Jolleivät vanhemmat tahtoneet hänestä tietää, saattoi hän tulla toimeen ilman heitäkin rehellisellä työllä.
Ja kenties oli isän sydän jo heltynyt; äiti häntä kaipasi, sen hän varmasti tunsi. Ehkäpä he nyt jo katuivat, että olivat hyljänneet hänet, ja antaisivat anteeksi, jos hän tulisi kotiin.
Miten Raamatussa sanotaankaan: "Minä nousen ylös ja menen isäni luo".
Usein hänen teki mieli kysyä neuvoa vanhalta Jokelalta tai herra Soilalta, mutta yhtä usein pidätti häntä pelko siitä, että he kauhistuneina vetäytyisivät hänestä pois kuultuaan hänen salaisuutensa.
Näissä surullisissa mietteissä eläen Olli kävi yhä vakavammaksi. Pihan poikien rajut leikit ja huvit eivät häntä enää miellyttäneet. Sensijaan hän mielellään oli Hillevin seurassa, eikä Hillevikään häntä välttänyt. Olihan heillä yhteinen rakas salaisuus: Rauhala.