Part 6

Olli veti hattunsa silmille -- voisihan sattua, että Simolin urkkisi jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän tuttaviaan kuin nämä häntä.

Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin eteen.

-- Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös neljänteen kerrokseen.

-- Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi talonmiehen vaimon vihaa.

-- Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan, en minä yksin saa kirjojani alas.

Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi saada kirjansa.

-- Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin, selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.

Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.

Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.

-- Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.

Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.

Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin Pelleltä lainaamastaan kirjasta.

Seitsemäs luku.

HILLEVI.

Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä. Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut, että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.

Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta, ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili silmät yhä ummessa.

Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa, siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa tyttöystävänsä.

Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.

-- Päivää Hillevi.

-- Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?

-- Onko tätisi kotona? kysyi Heleena luoden aran silmäyksen sivuhuoneeseen.

-- On, mutta hänellä on vieraita. Kyllä me saamme hetken jutella.

-- Minulla on sitäpaitsi asiaa. Heleena laski tärkeän näköisenä markan rahan tiskille. -- Onko teillä kapeata vaaleanpunaista silkkinauhaa?

-- Taitaa olla, annas kun katselen.

Hillevi nousi tuolille, tarkasti hyllyjä tuokion ja veti esille pahvikotelon.

-- Tässä niitä pitäisi olla. Paljonko tahdot?

-- Metrin verran.

Hillevi mittasi nauhan ja kääri sen paperiin.

-- Mihinkä sinä sitä tarvitset?

-- Olen saanut uuden osan. Minun pitää olla keijukaisena kauhean komeassa näytelmässä, joka esitetään parin viikon kuluttua.

-- Voi, niinkö? Onko se hauska kappale?

-- Hirveän hieno. Siinä on kuningas ja kuningatar ja kaikenlaisia prinssejä ja prinsessoja.

-- Voi sentään.

-- Kuule, Heleena kumartui lähemmäksi Hilleviä. Etkö pääsisi sitä katsomaan?

Hillevi pudisti surullisena päätään.

-- En minä uskalla pyytääkään. Täti sanoo, että teatteri on syntiä.

Vihainen pärskähdys osoitti Heleenan syvän ylenkatseen yllämainittua tätiä kohtaan.

-- Siirappimamseli! Mutta, -- tässä tyttö hiljensi ääntään --, etkö voisi tulla sittenkin? Esimerkiksi jonakin sunnuntai-iltapuolena, kun se annetaan alennetuin hinnoin. Silloin minäkin saan vapaalipun, annan sen sinulle. Tulet niin, ettei täti tiedä mistään.

Hillevin suuret harmaat silmät katselivat kauhistuneina kiusaajaan.

-- Ettäkö salaa! Ja vielä sunnuntaina! Mitä luulet Jumalan siitä sanovan?

-- Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.

Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.

-- En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.

-- Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla paras, että minä menen menojani.

-- Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.

-- Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka -- Heleenan ääni oli käynyt itkun sekaiseksi -- vaikka tiedät, että minun täytyy olla siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen. Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!

-- Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.

-- Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun päästyään.

Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.

-- Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!

-- Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen Hilleviin. -- Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen suureksi, voi Hillevi! -- kun tulen suureksi ja pitkäksi --. Hän huokasi katsellen pientä varttaan -- silloin, oi silloin saan ehkä oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda -- -- mikä sen nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!

Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä muuttui.

-- Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.

-- Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.

-- Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.

-- Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.

-- Lainakirjasto! Mikä se on?

-- Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta. Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.

-- Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.

-- Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.

-- Hillevi, kuului kimeä ääni ovelta, neiti Andersson seisoi siinä. Tule pesemään kupit.

Heleena niiasi, otti käärönsä ja poistui hätäisesti.

-- Mitä hän täällä teki? kysyi neiti Andersson.

-- Osti silkkinauhaa, vastasi Hillevi ja työnsi Heleenan markan rahalaatikkoon iloisena siitä, että tytöllä todellakin tällä kertaa oli asiata.

-- Vai niin, muutoin minä en pidä siitä, että hän turhanpäiten juoksentelee täällä. Tuollainen teatterityttö ei ole sopivaa seuraa sinulle, Hillevi, joka olet hyvästä perheestä ja jumalisen kasvatuksen saanut.

-- Heleenan täytyy olla teatterissa, kun hänen isänsä on köyhä, uskalsi Hillevi arasti puolustaa ystäväänsä.

-- Meidän ei koskaan täydy tehdä syntiä, muista se, lapsi. Mutta joudu nyt pesemään kupit. Minä suljen puodin. Vieraat jo lähtivät. Ja ota sitten kirjasi ja lue pyhäkoululäksysi.

Hillevin kädet liikkuivat nopeasti astioita pestessä, mutta ajatukset karkasivat viereiseen kenkäkauppaan. Minkälainen se lainakirjasto oikein oli? Uskaltaisikohan sinne mennä pyytämään sitä Romeota ja Juliata!

Jokela oli jo varmaan sulkenut kauppansa hänkin, mutta huomenna oli koetettava.

Kahdeksas luku.

OLLI SAA UUSIA HARRASTUKSIA.

Herra Soilan lainakirjasto ei sisältänyt kovin monta nidettä. Mutta se oli silti suuri tapahtuma sekä omistajansa että naapuriston silmissä. Väsynyt kirjailija oli kuin uudesti syntynyt, hän kirjoitti pitkiä kirjaluetteloja, numeroi kirjat, järjesti ne hyllyille aakkosjärjestyksessä, paperoi ja korjaili rikkinäiset niteet. Suutari ja Olli eivät olleet vähemmän innostuneet. Suutaroitiin kyllä kuten ennenkin, mutta ajatukset askartelivat kirjastossa. Ensin piisasi pitkältä puhetta siitä, mihin kirjat sijoitettaisiin. Koska kirjat olivat herra Soilan, oli luonnollista, että ne olivat hänen huoneessaan. Mutta kun lainanottajien siinä tapauksessa olisi täytynyt käydä suutarin keittiön läpi, pidettiin parhaimpana sijoittaa kirjasto kenkämyymälään. Jokela oli hyvin mielissään tästä päätöksestä, hänelläkin oli silloin niinkuin osaa "lainakirjastosta". Olli oli vaiti, kun asiaa pohdittiin, mutta riemuitsi salaa mielessään, kun kirjat sijoitettiin myymälään. Silloin hänkin sai lomahetkinään vilkaista kirjoihin ja osaltaan hoitaakin liikettä. Herra Soila oli opettanut häntä miten menetellä, kun joku tuli kirjoja lainaamaan, ja Olli perehtyi pian kirjastoon, niin että hän osasi heti pyydettäessä antaa halutun kirjan. Lainanpyytäjiä ei aluksi ollut monta, mutta vähitellen niitäkin karttui.

Eräänä aamupäivänä mestari Jokela riisui yltään nahkaesiliinansa, veti päällystakin ylleen, kehoitti Ollia pitämään huolta myymälästä ja lähti ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi kainalossaan mahdottoman suuri käärö. Hengästyneenä hän laski sen pöydälle. Olli katseli uteliaana, kun Jokela availi käärepapereita ja veti esille läjän kirjoja, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuluneita.

-- Siinä on lisää kirjastoomme, sanoi Jokela pyyhkien isolla nenäliinallaan hikeä otsalta. Ostin ne erinäisistä vanhojen tavarain myymälöistä ja huokeita olivatkin. Nyt ei muuta kuin herra Soila numeroimaan ne.

Kirjailija pudisti päätään nähdessään uusien kirjojen nimilehdet.

-- Hyvä mestari, sanoi hän, useimmat näistä kirjoista ovat vailla kaikkea taiteellista arvoa. Emme me voi näitä lainata ihmisille.

Mestari kynsi niskaansa.

-- Mutta kun ihmiset valittavat, että herra Soilan kirjat ovat niin vaikeatajuisia. Näitä ne paremmin haluavat, niissä on niin kauniit kannetkin.

Soila huokasi ja lausui:

-- Valitettavasti lienette oikeassa, mestari.

Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan. Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja katutoverien kepposet -- siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona, kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.

Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:

-- Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.

-- Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.

Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli esitti:

-- Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.

-- Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti Olliin.

-- Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.

-- Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: -- Onko täällä paljon kirjoja?

-- Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia kuvalehtiä oikein isot määrät.

Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän kuvalehtiä pöydälle. -- Tässä niitä on, katsopas.

Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään katselemaan ja lukemaan.

-- Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni. Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti ja sulki äkkiä kirjan.

-- Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.

-- Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?

Hillevin suu kävi mutruun.

-- Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.

Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla, sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.

Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi:

-- Saat mennä kertomaan, jos tahdot.

-- Menenkin, sanoi pettynyt Emma, jonka silmät jo olivat kiiluneet halusta saada neulan omakseen.

-- Tässäpä on hauska kuva! huudahti Olli samassa. Tulkaa katsomaan.

Molemmat tytöt kurottautuivat näkemään. Kuva esitti neekerihäitä Amerikassa ja oli todella hassunkurinen: mustat veljemme ja sisaremme olivat pyntätyt ylen hienoihin pukuihin ja nauttivat silminnähtävästi koreudestaan. Emma unohti pikku suuttumuksensa ja jäi innostuneena selailemaan kuvalehteä.

Hillevi pisti Talismanin kainaloonsa ja lähti. Ohi mennessään hän suhahti Ollille:

-- Kyllä minä tiedän, miksi sen teit. Kiitos!

-- Minun piti mennä ostamaan kengännauhoja, selitti Emma, kun teillä olisi niitä, niin ei tarvitsisi muualle mennä, vaan saisin katsoa näitä kuvia kauemmin.

-- Katso vain, sanoi Olli, ja samalla juolahti hänen mieleensä sukkela tuuma. Minä annan kyllä sinulle kengännauhat. Saat ne kohta.

Hän juoksi ulos keittiön ovesta, riensi vastapäiseen kauppaan, osti parin kengännauhoja ja palasi nopeasti myymälään, jossa Emma yhä istui nojautuneena kuvalehteen.

-- Kuulkaa, mestari, sanoi Olli tytön lähdettyä, teillä pitäisi olla kaikenlaista pientä suutarinalaan kuuluvaa rihkamaa kaupan. Ja pannaan nuo kuvalehdet pöydälle, ihmiset tulevat mielellään ostamaan, kun saavat samalla nähdä jotakin hauskaakin.

Mestari katsahti silmälasiensa takaa hyväntahtoisesti hymyillen poikaan.

-- Sinusta taitaa tulla ihan liikemies, sanoi hän verkkaan ja lisäsi hetken kuluttua: -- Mutta liikemieheksi sinulla on vallan liian huonot housut. Käypäs illalla kysymässä, eikö tuo Helanteri ompelisi sinulle vaatteita, niin ostetaan kangasta ja teetetään hänellä. Ei hän mikään mestari ole, mutta kyllä häneltä sinun ikäisellesi pojalle sentään vaateparsi syntyy.

Helanteri asui pihan perällä talonmiehen huoneiston vieressä. Hänellä ei ollut omaa vakituista liikettä, vaan hän työskenteli eräässä räätälinliikkeessä. Ylitöikseen hän sentään leikkasi ja ompeli koko talonmiesväelle vaatteet. Hänellä oli kuusi lasta ja kolmas järjestyksessä oli Heleena.

Ylen onnellisena Olli esitti asiansa pyytäen, että räätäli ottaisi hänestä mitan. Uusia vaatteita ei hänellä ollut ollut siitä kuin kotoa lähti.

Helanteri oli juuri palannut kotiin työstä ja istui perheensä keskuudessa aterioimassa. Hän oli hintelä, kivulloisen näköinen mies, jonka suurissa tummissa silmissä asui surumielisyys.

-- Vai vaatteet se Jokela taas teettää oppipojalleen? Ja kun olet ne saanut, sinä kai livahdat tiehesi ja jätät ukkopahan, kuten nuo lurjukset ennen sinua ovat tehneet, sanoi hän Ollin asian kuultuaan.

-- En minä niin hyvää mestaria vähällä jätä, vastasi Olli.

-- Vai et -- noh otetaan sitten mitta. Heleena, käy noutamassa mittanauha.

Heleena totteli. Kun Olli oli pois lähtemässä, hyppäsi tyttö hänen jälkeensä.

-- Onko teillä uusia kirjoja? kysyi hän.

-- Onhan niitä muutamia.

-- Minä käyn huomenna katsomassa.

Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.

-- Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika paukun yhteentörmäyksessä.

--Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.

Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.

-- Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen vatsalleen.

-- Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena ja hikisenä.

-- Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta vavisten. -- Mikä lienet maankiertäjä.

-- Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.

-- Nouse heti ylös siitä! jatkoi Emma kiukustuneena veljensä puolesta. Vai aiotko hänet tappaa?

Ollin punoittavat kasvot kalpenivat. Hän loi aran, epäluuloisen katseen Emmaan ja päästi irti otteensa. Siinä samassa kirmasi Vilho pystyyn ja ojensi nyrkkinsä Ollia kohti.

-- Koetetaanko uudestaan?

-- En viitsi, kuului Ollin hiljainen vastaus tuottaen suurta pettymystä kaikille niille uteliaille katselijoille, jotka olivat toivoneet uutta tappelukohtausta.

-- Etkö uskalla, härnäsi Vilho, joka oli käynyt rohkeammaksi nähdessään Ollin hämmingin.

-- En halua tapella kanssasi, vastasi Olli ja jättäen tyrmistyneen Vilhon hän astui portista ulos.

-- Eipäs uskaltanut, kuuli hän Vilhon kerskailevan toisille. Olli puristi huulensa yhteen ja pui nyrkkiään. Mutta äkkiä hänen sormensa suoristuivat, hän oli kohdannut Hillevin säikähtyneet silmät. Tyttö seisoi portilla paljain päin iso kori kädessä ja oli nähtävästi seurannut tappelua hänkin.

Ollin posket punastuivat jälleen. Hän naurahti hämillään ja huomatessaan rasittuneen liikkeen, jolla tyttö kohotti vasuaan hän kiirehti auttamaan häntä.

-- Saanko minä kantaa tämän? kysyi hän.

Hillevi vetäytyi äkkinäisellä liikkeellä pois pojan luota.

-- Kyllä minä itse kannan, vastasi hän vältellen.

Olli painoi päänsä alas. Tytön tyly vastaus tuotti hänelle pahempaa mieltä kuin kaikki Vilhon äskeiset haukkumasanat. Hillevi huomasi sen. Hetkisen epäröityään hän sanoi laskien korin maahan.

-- Taitaa se sentään olla liian raskas. Siinä on pesuvaatteita.

Olli tarttui nopeasti koriin.

-- Minne tämä olisi menevä? kysyi hän.

-- Tuonne kadun päähän vain, pesijälle.

Molemmat astuivat ääneti. Sitten Hillevi kysyi moittiva sävy äänessään.

-- Miksi sinä tappelit Vilhon kanssa?

-- Tapeltiin vain niinkuin pojat ainakin. Minä törmäsin vahingossa häntä vastaan, kun tulin Helanterilta, hän iski minua korvalle, ja sitten me tapeltiin, selitti Olli nöyrästi.

-- Mitä sinä Helanterilla teit? Näitkö Heleenaa? kysyi Hillevi uteliaana.

-- Kävin antamassa mittaa vaatteisiin, vastasi Olli mielissään siitä, että sai Hilleville kertoa suurta uutista. Heleenan kyllä näin.

Hillevi tunsi mielihyvää kuullessaan Ollin saavan uuden puvun. Hän oli siististi puetun lapsen vastenmielisyydellä nähnyt Ollin risaiset vaatteet.

Saatettuaan tytön pesijän oven eteen, Olli heitti hyvästi.

-- Tuletko vielä kuvalehtiä katsomaan? kysyi hän, -- niissä on monta oikein metkaa kuvaa.

Hillevi pusersi huulensa myttyyn pikkuvanhasti.

-- Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika, virkkoi hän ja livahti hiljaa nauraen ovesta sisään.

Olli riensi juoksujalkaa kotiin. Hän oli viipynyt aivan liian kauan matkalla. Jokela näytti vakavalta, kun poika tuli sisään.

-- Kauanpa viivyitkin mitanottomatkallasi, sanoi hän kuivasti.

Olli oli hetken ääneti. Sitten hän nopeasti vastasi:

-- En minä räätälissä niin kauan viipynyt, mutta pihalla tappelin vähän talonmiehen Vilhon kanssa ja --

-- Entäs sitten? kysyi Jokela. Emma kävi jo tuokio sitten kantelemassa tappelusta, mutta sinä tulet nyt vasta.

-- Kävin saattamassa rihkamakaupan Hilleviä, kun hänellä oli niin raskas vasu kannettavana, selitti Olli punaisena. Häntä hävetti tunnustaa tyttöä palvelleensa.

-- Pysy vasta erilläsi tappeluista, neuvoi Jokela lauhasti, ja varsinkin talonmiehen Vilhoa karta, hän on ilkeänlainen poika.

Kun Olli illalla laskeutui levolle, mietti hän hetken aikaa Hillevin sanoja: "Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika."

Mitähän tyttö niillä sanoilla tarkoitti? Härnäilikö vain vai tekikö pilkkaa? Hän hymähti. Jospa Hillevi aavistaisi! Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi, että Olli oli oikea herraspoika, vaikka kulkikin risaisena suutarin oppipoikana!

Hän peitti kädellä silmänsä ja huokasi. Ja ikäänkuin säestyksenä hänen surullisille ajatuksilleen kuului Jokelan yksitoikkoinen ääni keittiöstä hänen lukiessaan vitkaan Raamattua vanhan ihmisen laulavaan tahtiin:

"Oi Herra kuinka kauan -- -- --"

Yhdeksäs luku.

OLLI KERTOO RAUHALASTA.

Kadun päässä oli aukea kenttä. Siinä oli vähän nurmen tapaista sekä kallioita, joista kaupungin työmiesten oli tapa louhia kiviä. Se oli mieluinen leikkipaikka sen tienoon lapsille. Siinä pojat heittivät palloa, olivat intiaanisilla ja rosvosilla, tytöt leikittelivät nukeillaan, olivat pilppasilla tai pitivät muuta hauskaa keskenään.

Sinne Ollikin uskalsi eräänä sunnuntaina, kun hän oli saanut uudet vaatteet. Ujostutti lähteä toisten lasten seuraan, mutta ikävä oli sisässäkin istua yksin. Salaa hän toivoi tapaavansa Hillevinkin tai ainakin Heleenan.