Part 5

-- Minun isäni karkasi myös viidentoistavuotiaana merelle, ja reilu merimies hänestä tuli, eikös tullutkin? huomautti Pelle.

-- Reilu hän oli, kerrassaan rehti ja pelkäämätön, myönteli Mattson.

-- Mitenkäs se olikaan se teidän yhteinen retkenne silloin Meksikoon? kysyi Pelle. -- Tää Olli ei ota uskoakseen, väittää sitä valheeksi, kun minä kerron.

-- Vai valheeksi väittää, innostui Mattson. Kyllähän se valheelta kuulostaa, niin kummallinen se oli, mutta se on tosi prikusta prikkuun, sen takaan.

Ja vanha merimies, jonka suurimpana heikkoutena oli ihmeellisten seikkailujen keksiminen, alkoi räikein värein kuvailla tarkasti kuunteleville pojille perin merkillistä retkeään Meksikoon, jossa hän oli ihmeellisen sattuman kautta joutunut sotimaan kapinallisia joukkoja vastaan Flinkin kanssa.

-- Ja sen minä sanon, että ne mustat meksikolaiset olivat niin ihastuneet meihin ruotsalaispoikiin, että yhdellä vähällä olivat huutaa toisen meistä keisariksi ja toisen presidentiksi, lopetti hän kertomuksensa nauraa hohottaen.

-- Oliko siellä keisari ja presidentti yhtaikaa? kysyi Olli ihmeissään.

-- Tietysti, ja joskus, kun oikein kovalle otti parittainkin, vielä paavi kaupanpäälliseksi, selitti Mattson toimessaan. Meksikolaiset ovat kovin prameilua rakastavaa väkeä. Mutta minun olisi pitänyt ottaa sellainen vanha, ryppynaamainen ja tumma meksikolaisprinsessa eukokseni, hän oli näet sen entisen keisarin tytär, ja hirveän hieno, kultaa ja silkkiä päästä kantapäähän. Mutta silloin minä sanoin: ei, kiitos vain kunniasta; hyvät meksikolaiset, mutta mulla on jo muija siellä Ruotsissa, ja tukeva eukko onkin. Mikä lienee pöllähtänytkään sen prinsessan mieleen, mutta se oli niin pikiintynyt minuun, että minun oli pakko karata sieltä. Ja sille tielle jäi kaikki kulta ja hopea, jonka olimme saaneet palkaksi, isäsi ja minä, siitä hyvästä, että olimme vapauttaneet maan kapinallisista.

Vanha merimies oli tykkänään unohtanut suuttumuksensa. Pelle pukkasi salaa Ollia kylkeen. -- Tiesinhän sen, kuiskasi hän. Mattson on kiivas ja kiukkuinen, kun suuttuu, mutta leppyy pian.

Kotvan aikaa vielä kaskujaan juteltuaan muisti vanha Josua äkkiä, mistä oikeastaan oli kysymys.

-- Hiisi vieköön, mutisi hän nenäänsä hieroen. Oletpa saattanut minut pahaan pulaan, poika. Mutta ei kai tässä muu auta, täytyy iskeä härkää sarviin ja mennä puhumaan kapteenille. Lassi, tartu rattaaseen siksi aikaa, kuin minä menen kapteenin puheille, huusi hän eräälle merimiehelle.

Delfiinin kapteeni oli pitkä, kookas mies. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli tarmokas ilme, ja Pelle tunsi polviensa horjuvan seistessään tämän mahtavan miehen edessä. Mitä Olliin tulee, olisi hän mieluummin piiloutunut Mattsonin selän taa, niin läpitunkevasti katsoi kapteeni häneen.

Mattson raapaisi jalallaan lattiaa, sieppasi lakin päästään ja esitti asiansa niin kaunopuheisesti kuin mahdollista. Kapteeni kuunteli otsa rypyssä.

-- Me laskemme heidät maihin Kööpenhaminassa, jonne poikkeamme lastia viemään, sanoi hän rauhallisesti.

Mattson rykäisi hämillään ja poikien naama venyi huomattavasti.

-- Kyllähän se niinkin on, jos saan sanoa sanasen, virkkoi Mattson viattoman näköisenä, että laivapoika, tuo John tolvana, tarvitsee toverin. Hän ei oikein saa tehdyksi töitään.

Kapteeni loi ruorimieheensä tutkivan katseen.

-- Näyttää siltä kuin Mattson tahtoisi suositella poikia.

Mattson pyöritti hattua käsissään. -- Kas se on nyt niin, että tämä poika -- hän laski kätensä Pellen olkapäälle --, on minun hyvän, vanhan ystäväni poika. Flink hukkui Undinen haaksirikossa, jos kapteeni vielä muistaa sen tapauksen.

Kapteeni nyökkäsi päätään. -- Muistan kyllä. Se oli surullinen haaksirikko.

-- Oli, Flinkin vaimo jäi leskeksi, ja nyt tämä poika tahtoo väkisin merille.

Kapteeni tarkasti Pelleä, joka kesti katseen silmiään räpäyttämättä.

-- Ne pyrkivät merelle melkein kaikki pojat sinun iässäsi, sanoi hän. Mutta kun tosi tulee eteen, katoaa halu. Merielämä ei ole leikkiä. Osaatko erottaa edes fregattia kuunarista?

-- Osaan, herra kapteeni, sanoi Pelle iloisesti, minä olen oleskellut satamassa siitä asti, kuin jaksoin Södermalmilta kävellä sinne. Ja kun isä eli, kantoi hän minut satamaan.

Kapteeni hymähti. Pojan reipas, vilpitön olento miellytti häntä. Sitten hän kääntyi Ollin puoleen.

-- Entä sinä, mikä sinä olet miehiäsi?

-- Nimeni on Olli -- -- tässä poika sävähti punaiseksi, isähän oli kieltänyt häntä käyttämästä omaa nimeään.

-- Entä sukunimi?

-- Koivu, sanoi Olli hetkisen emmittyään.

-- Elävätkö vanhempasi?

Taas epäröi Olli. -- Elävät, vastasi hän hiljaa.

Kapteeni pudisti päätään. Poika ei näyttänyt luotettavalta.

-- Saatte mennä, sanoi hän, minä mietin asiaa. Sanokaa, että kokki antaa heille päivällisen, Mattson.

Alakuloisina seurasivat pojat ruorimiestä. Varsinkin Olli oli apealla mielellä. Mitä jos kapteeni lähettää hänet takaisin Tukholmaan?

-- Kävi miten kävi, kuiskasi hän Pellelle. -- Simolinien luo en enää palaa.

Iltapuolella ilmoitti Mattson heille kapteenin päätöksen. Pelle sai jäädä laivaan sillä ehdolla, että hän ensi tilassa hankkii äitinsä luvan, mutta Olli oli jätettävä maihin Kööpenhaminassa, josta jokin ruotsalainen laiva kyllä veisi hänet konsulin välityksellä takaisin Tukholmaan.

-- Sinne en ikinä lähde, sanoi Olli uhkamielisesti.

-- Mutta sieltähän olet kotoisin, sanoi Mattson.

-- En, minä olen suomalainen ja Suomesta kotoisin.

-- Sitten voimme lähettää sinut Suomeen Kööpenhaminasta. Tunnen erään perämiehen, joka kulkee Kööpenhaminan ja Helsingin väliä, lohdutti hyväsydäminen Josua.

Ollin kasvot kirkastuivat. Helsinki oli lähempänä kotia kuin Tukholma, ja sinne asti eivät Simolinin sormet ulotu. Hän voi kirjoittaa Kaarle serkulle Harmaalaan, ja kenties -- kenties isäkin jo on leppynyt. Merille hän ei koskaan ollut erittäin halunnut.

Pellen iloa oli suuresti häirinnyt tieto siitä, että hänen täytyi jättää ystävänsä. Mutta nähdessään Ollin mielihyvällä suostuvan Mattsonin ehdotukseen hän rauhoittui. Kööpenhaminassa ystävykset sitten erosivat. Ränni-Pelle puhui kovalla äänellä liikutustaan salatakseen, ja Olli nieli itkua.

-- Muista kirjoittaa, jos sulle hätä tulee, sanoi Pelle. -- Ruotsalaiseen merimieslähetykseen Hulliin voit aina panna kirjeen menemään. Niin sanoi Mattson.

Kapteeni ojensi hyvästiä heittäessään Ollille pienen rahasumman. -- Olethan sentään jotakin hyötyä tehnyt matkallasi, sanoi hän.

Ja Mattson pisti niinikään setelin pojan kouraan.

-- Rohkeutta, sanoi hän, ohjaa pelkäämättä vain vastatuuleenkin. Kyllä sää vielä kääntyy myötäiseksi.

Hän saattoi pojan laivaan, joka vielä samana päivänä lähti Helsinkiin, ja heitti hänet tuttavansa perämiehen huomaan.

-- Hän auttaa kyllä kokkia ruokansa edestä, selitti hän, ja nukkuu missä sopessa tahansa.

Ilma oli kirkas ja kuulea, kun laiva nosti ankkurinsa ja lähti viilettämään kohti Itämerta. Olli seisoi kannella ja etsi silmillään Delfiiniä. Siinä se oli Ruotsin sinikeltainen lippu kokassa. Ja yläkannella seisoi joku heiluttaen valkeata liinaa. Se oli Ränni-Pelle, hänen ilottomien kärsimysvuosiensa uskollinen ystävä. Ollin silmät kostuivat. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.

Mutta sitten hän muisti olevansa matkalla Suomeen -- synnyinmaahansa, ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä ikävästä ja odotuksesta.

Kuudes luku.

UUSI OPPIPOIKA.

Pitkän, tuulisen kadun päässä kohoaa likaisenharmaa kivimuuri. Siinä on monta pientä huoneistoa, ja useinten ovesta tunkeutuu ummehtunut, inhoittava haju. Huomaa, että raitis ilma ei ole ahkera vieras talossa.

Kellarikerroksessa on joukko myymälöitä. Siinä on suutari Jokelan pieni, ahdas kenkäkauppa, joka viheriällä vaatteella on jaettu kahtia; verhon takana istuu suutari itse kolmijalkaisella tuolilla silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä kenkiä paikaten. Kenkäkaupan vieressä on rihkamakauppa, jonka omistaa kyttyräselkäinen, jumalinen neiti Andersson. Hän on kivimuurin ylhäisöä, siisti ja puhdas. Talon muut asukkaat moittivat häntä ylpeäksi, väittääpä joku matami nähneensä hänet mustaan silkkipukuun puettuna kulkevan kerran rippikirkkoon. Mutta ylipäänsä ei tätä väitettä uskottu. Neiti Andersson eli kireissä väleissä rouva Laaksosen kanssa, joka omisti kenkäkaupan toisella puolen sijaitsevan ruokakaupan. Hän kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä neiti Anderssonia, "vanhaapiikaa", ja kivitalon asukkaat olivatkin jakaantuneet kahteen puolueeseen, ruokakaupan ja rihkamakaupan. Välit pahenivat yhä senjälkeen kuin rouva Laaksonen alkoi myydä kaupassaan lankarullia, silmäneuloja ja muuta pikku rihkamaa. Se oli rihkamakaupan neidin mielestä säädytöntä kilpailua, ja hän päätti kauan mietittyään ruveta kaupitsemaan siirappia ja piparkakkuja. Hänen suureksi mielipahakseen keksi pahasuinen kilpailijatar tästä hänelle nimen "siirappimamseli", jonka kivitalon lukuisat lapset riemulla omaksuivat huutaen hänen jälkeensä, missä vain saattoivat, tämän sopimattoman haukkumanimen: Hänen sisarentyttärensä, hentorakenteinen, kalpea Hillevi, koetti lohduttaa tätiään sillä, että nimi oli oikein kaunis, mutta neiti Andersson ei siitä leppynyt. -- Rouva Laaksonen on halpamielinen ihminen, selitti hän suutari Jokelalle viedessään kenkiänsä paikattaviksi, mutta Jumalan kiitos, minä olen kristitty ja voin antaa anteeksi. Ja sitäpaitsi, kuka voi vaatia mitään ihmiseltä, joka nuorena on ollut pyykinpesijä? Minun isäni oli vahtimestarina valtionlaitoksessa, ja minä kyllä olen oppinut käyttäytymään.

Suutari myhäili tarkastaessaan neidin linttaan astuttuja korkoja.

-- Niin, niin, neiti hyvä, anteeksiantaminen on ihana hyve -- oikean kengän korko on laitettava ihan uudestaan, taitaa olla paras panna molempiin uudet korot yhdellä tiellä. Kuusi markkaa, vähemmällä en saata sitä tehdä. Huomenna päivällisaikaan ne ovat valmiit.

-- Eikö ennen? Olisin tarvinnut ne jo huomenaamulla torille mennessäni.

-- Mahdotonta, hyvä neiti, minä olen tätä nykyä aivan yksin. Oppipoikani, se lurjus, on jäänyt pois minulle sanaakaan puhumatta. Vasta tänä aamuna kuulin hänen menneen muualle työhön.

-- Niin, tämä nykyajan nuoriso, se on niin turmeltunutta, päivitteli neiti Andersson. Minä lähetän sitten Hillevin noutamaan ne huomenna.

Neidin lähdettyä aikoi suutari vetäytyä verhon taa, jossa oli hänen työhuoneensa, mutta huomasi samassa noin 13-vuotiaan pojan, joka seisoi ovensuussa aran näköisenä.

-- Mitä tahdot? kysyi Jokela.

-- Kuulin äsken, että olette oppipojan tarpeessa. Ettekö ottaisi minua työhönne?

Suutari Jokela mittasi kysyjää tuikeasti silmälasiensa takaa. Pojan olento ei ollut erityisen luottamusta herättävä. Vaatteet olivat rikkinäiset, kasvot likaiset, tukka pitkä ja harjaamaton. Toisesta kengästä oli kärki puhki.

-- Oletko ennen ollut suutarinopissa?

-- Olen.

-- Kenen luona?

Poika empi. -- Ei mestari häntä tunne. Hän on toisessa kaupungissa.

-- Onko sinulla todistuksia?

-- Ei.

Poika huomasi, että mestarin epäluulo oli herännyt.

-- En minä ota ketään palvelukseeni ilman todistuksia tai muita suosituksia, sanoi Jokela lyhyesti.

Poika ei kuitenkaan mennyt. Tuntui mahdottomalta lähteä taas kiertämään vierasta kaupunkia. Hän oli kulkenut koko laitakaupungin -- keskikaupungille hän ei risaisena yrittänytkään --, vaeltanut talosta taloon, missä vain näki suutarin kilven. Mutta kaikkialla hän sai saman vastauksen: -- Ei tarvita. Jokelan kenkäkauppaan hän oli astunut vain koneellisesti jotakin tehdäkseen, mutta kuullessaan mestarin valittavan oppipoikansa lähtöä, tunsi hän toivon kipinän mielessään.

-- Mitä sinulla vielä on asiaa? kysyi Jokela, kun poika ei lähtenyt. Rahaako kerjäät?

-- Eikö mestari voisi koettaa minua? Osaan kyllä lyödä renkaita kenkiin ja puolipohjatakin.

Pojan äänessä ilmeni niin paljon hätää, että mestari vielä kerran katsoi häneen.

-- Mikä nimesi on?

-- Olli Koivu.

-- Jos minä nyt otan sinut työhöni, niin sinä ehkä istut täällä päivän tai pari ja sitten livistät tiehesi puhaltaen jotakin tavaroistani.

-- Mestari koettaa sentään, -- pojan ääni oli rukoileva.

-- Missä asut?

Poika punastui ja vastasi hiljaa:

-- En missään. Minulla ei ole kotia. Tulin vasta viikko sitten Helsinkiin.

Suutari vetäisi etusormellaan pari kertaa sieraimiaan. Varovaisuus kielsi ottamasta tuollaista maankiertäjää luokseen, mutta työtä oli juuri tällä kertaa paljon, ja toisekseen poika häntä säälittikin. Hetken mietittyään hän sanoi:

-- Saat jäädä koetteeksi. Mutta varo petkuttamasta minua. Poliisi asuu tuossa naapuritalossa.

-- Kiitos mestari!

-- Tule tänne työhuoneen puolelle. Tuossa on nahkaesiliina eteesi ja tuossa pesuvati, jossa peset naamasi ja kätesi. Minä en kärsi likaisuutta, en edes suutarintyössä.

Poika hankasi itseään tarmokkaasti, niin että Jokelan suupielet vetäytyivät hymyyn. Ja kun hän oli pyyhkinyt kasvonsa karkeaan käsiliinaan, näytti hän varsin siivolta ja sievältä.

-- Melkein kuin ihminen, päätteli mestari mielessään.

Olli sai käsiinsä saapasparin, jonka anturoihin mestari käski hänen lyödä naulat. Mestari osoitti hänelle paikan, ja sitten alkoi ahkera nakutus ja pauke. Tuon tuostakin Jokela loi silmäyksen poikaan, ja hänen ajatuksensa askartelivat tähän tapaan:

-- Näyttää siivolta pojalta, mutta niinhän ne kaikki tekevät ensimmäisenä päivänä. Eikös vain ollut se Aatu lurjuskin niin hauskan näköinen, ja kuinkas teki! Kun olin antanut sille vanhat housuni ja viikon palkan etukäteen, jäi pois työstä mitään puhumatta. Sen se peeveli teki!

Ja mestari päätti tällä kertaa hallita herkkää luonnettaan, joka yhtämittaa peijasi häntä osoittamaan liikanaista hellyyttä ja hyvyyttä oppipojille, jotka yhtä usein vetivät ukkoa nenästä.

Olli istui omissa mietteissään hänkin.

-- Taitaa olla hyvä mies tämä suutari, niin vallan erilainen kuin Simolin. Kunpa saisin jäädä tähän! Ei kai Simolin tänne löydä.

Huolimatta siitä, että hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa turvassa, tunsi Olli yhä vielä olonsa epävarmaksi, ja joka kerran kun vanha ovikellorämä kilahti, hätkähti hän ehdottomasti ja loi aran katseen sisääntulijaan. Kukapa tietää, vaikka Simolin olisi seurannut hänen jälkiään, kun tiesi hänen paenneen yhdessä Pellen kanssa. Jokela huomasi pojan arkuuden ja päätti olla varovainen hänen suhteensa.

-- Ei hänen asiansa oikealla tolalla ole, päätteli hän, liekö näpistänyt? Olipa pahasti, että tuli otetuksi sellainen maankiertäjän näköinen.

Onneksi Olli ei arvannut mestarin ajatuksia, muutoin hän olisi kadottanut senkin vähän turvallisuuden tunteen, mikä hänellä nyt oli.

Kun päivällisaika joutui, otti mestari kukkaron taskustaan, antoi pojalle kympin ja sanoi:

-- Menes tuonne ruokatavarakauppaan ja osta makkaraa ja leipää. Sano, että ne on Jokelalle, niin rouva antaa sen tavallisen määrän.

-- Jeemine! huudahti rouva Laaksonen kuullessaan Ollin esittävän asiataan -- tuollaisenko ryysyläisen se Jokela nyt on oppipojakseen ottanut? Johan se ukko nyt on päästään vialla.

Olliin suorapuheisen rouvan huudahdus tuskin koskikaan, hän oli jo niin tottunut kuulemaan halveksivia huudahduksia pukunsa suhteen. Simolinska ei liioin ollut tuhlannut lankaa ja vaatetta "veljenpoikansa" pukuun. Mutta kaupassa oli hoikka, kalpea tyttö, ja hän loi suuret harmaat silmänsä Olliin rouvan kovat sanat kuullessaan. Olli huomasi katseen --, siinä oli hänen mielestään jotakin säälin tapaista.

-- No, mitäs se Hillevi röökynä tahtoo? sanoi rouva Laaksonen kääntyen tytön puoleen.

-- Sata grammaa poronlihaa, sanoi Hillevi niiaten.

-- Vai niin, vai oikein sata grammaa. No, eikös musterilla olekaan poronlihaa kaupassaan, kun täytyy tänne tulla?

Suu happamen imelässä nipistyksessä rouva Laaksonen punnitsi lihan tytölle, mutta koska hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ihminen, selkenivät hänen kasvonsa pian tavanmukaiseen lauhkeaan rauhaansa.

Hillevi ja Olli menivät yhdessä ovesta ulos. Hillevi katosi sisään rihkamakauppaan, ja Olli laski vähäiset ostoksensa Jokelan käteen.

-- Saitko rahoja takaisin? kysyi mestari.

-- Sain markka kahdeksankymmentä penniä.

-- Mitenkä niin, makkarahan maksaa 4 markkaa.

-- Se on halventunut nyt, sanoi rouva, kaksikymmentä penniä neljänneskilolle.

-- Poika olisi yhtä hyvin voinut kehveltää rahat omaan taskuunsa, mietti Jokela. Pettävä lempeys alkoi pehmittää hänen mieltään Ollin hyväksi. Ulkonaisesti tylyn näköisenä hän käski pojan aterioida, mutta tunsi taaskin heltyvänsä nähdessään, miten ahneesti uusi oppipoika söi.

Olli ei ollut työssään taitava, Simolin itse oli huono suutari eikä kyennyt opettamaan muita. Mutta hän oli ahkera, ja kun ilta joutui, oli Jokela kaikista järjen vastaväitteistä huolimatta päättänyt pitää hänet luonaan.

-- Voit maata tuossa lattialla tiskin vieressä toistaiseksi, sanoi hän.

Olli sai ohuen olkipatjan ja vanhan peitteen ja asettui tyytyväisenä vaatimattomalle vuoteelleen. Tuntui hyvältä ajatella, että hänellä vihdoinkin oli jonkinlainen koti. Viisi vuorokautta hän oli kuljeskellut Helsingin katuja, nukkunut taivasalla ja syönyt pienet rahavaransa aivan vähiin. Harmaalaan hän ei uskaltanut lähteä, niinkuin oli aikonut, viime hetkellä häntä alkoi peloittaa, että Kaarle serkku lähettää hänet takaisin Simolinin luo. Nuoren, seikkailuhaluisen pojan luottamuksella hän yhä toivoi jotakin odottamattoman hyvää kohtalolta. Vanha suutari puuhaili vielä kotvan aikaa keittiössä. Sitten Olli kuuli hänen koputtavan keittiön viereisen huoneen ovelle.

-- Hyvää iltaa, onko herra kotosalla? kuului hän kysyvän.

Olli ei kuullut, mitä toinen vastasi, hän vaipui sikeään uneen kovalla vuoteellaan ja heräsi seuraavana aamuna niin myöhään, että mestari oli jo ennättänyt keittää aamuteen valmiiksi. Häpeissään Olli pyyteli anteeksi pitkää nukkumistaan, mutta mestari murahti vain vastaukseksi.

Pienelle vaatimattomalle kaappipöydälle oli katettu kolmelle hengelle. Mestari koputti taaskin viereisen huoneen ovelle, ja kotvasen kuluttua astui kolmas ruokavieras sisään. Hän oli pieni, kuiva mies, jonka sisäänpainuneet kuoppaiset posket ja kellertävä iho heti juorusivat nälästä ja puutteesta.

-- Herra kirjailija istuu, sanoi mestari osoittaen paikkaa pöydän ääressä.

Mies tervehti kankeasti.

-- Huomaan, että mestari on saanut uuden oppipojan.

-- Olen, vastasi Jokela ja kääntyen Ollin puoleen hän lisäsi: -- Minä toivon, että Koivu osaa olla kohtelias ja huomaavainen tälle herralle, hän on vuokralaiseni. Kun olet juonut teesi, saat mennä siivoomaan herran huonetta. Se kuuluu tehtäviisi.

Olli oli mielissään saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen suutaroimiseen, joka oli hänelle niin suuresti vastenmielistä. Hän sai mestarilta harjan, rikkalapion ja tomuliinan ja katosi viereiseen huoneeseen.

Se oli pieni vaatimaton huone. Ikkunan edessä, joka antoi takapihalle, oli sinisellä pinkopaperilla päällystetty pöytä ja vanha nahkatuoli. Sohva, joka samalla näkyi toimittavan vuoteen virkaa, korkea, kömpelö kaappi ja pari puutuolia, siinä muu kalusto. Seinällä riippui pari kuihtunutta laakeriseppelettä. Olli katseli niitä ihmetellen ja kohotti haalistuneita silkkinauhoja. Toisen seppeleen nauhoissa luki: Mainehikkaalle kirjailijalle Suomalaisen teatterin Johtokunta -- "Siitäpä tie menevi, ura uusi aukenevi!" Toisen, pienemmän seppeleen nauhoissa luki: Juho Soilalle -- kirjailijatoverit. -- "Kiitos runokanteleesi helkähdyksestä!"

Olli seisoi sanatonna, ihailu ja hämmästys olivat vallanneet hänen mielensä. Hän oli siis suuren kirjailijan huoneessa, miehen, joka oli voittanut kunniaa ja mainetta. Mutta mistä johtui, että tämä eli näin köyhänä, suutari Jokelan vuokralaisena? Miksi eivät nuo, jotka olivat antaneet hänelle seppeleitä, pitäneet hänestä parempaa huolta? Syvän kunnioituksen valtaamana hän siivosi huoneen parhaimpansa mukaan. Pöydällä hän huomasi läjän kirjoja, joissa kaikissa oli Juho Soilan nimi selkämyksessä ja se vielä enemmän lisäsi hänen ihailuaan.

Kun hän palasi keittiöön, istuivat mestari ja kirjailija yhä paikoillaan kumpikin ahkerasti polttaen, mestari pitkää piippuaan ja toinen pientä savukkeen pätkää imien. Mestari viittasi Ollia pesemään astiat ja jatkoi keskustelua.

-- Jahaa, sitä eläkettä ei sitten tullut, sanoitte. Herra Soila pudisti surullisesti kaljua päätään.

-- Ei tullut, ja nyt minä olen puilla paljailla, kunnes uusi kirjani valmistuu.

Hän näytti niin heikolta ja väsyneeltä; mestari imi ahkerasti piippuaan otsa kurtussa.

-- Minulla on kyllä vielä kirjastoni, jatkoi herra Soila, voisin ehkä myydä sen, ainahan siitä jotakin saa.

Mestari rypisti otsaansa yhä enemmän ja imi piippuaan kiivaammin.

-- Missä ne kirjat ovat?

Herra Soila rykäisi hämillään.

-- Ne, ne jäivät pantiksi entiseen kortteeriini.

-- Teidän täytyy lunastaa ne -- poika, mene lyömään korkonaulat niihin naisen nappikenkiin.

Olli totteli, puoliavoimesta ovesta hän kuuli molempien miesten jatkavan keskusteluaan.

-- Teidän täytyy lunastaa ne, toisti Jokela.

-- Kyllä, tietysti, mutta tällä hetkellä olen juuri hiukan rahan puutteessa, vastasi kirjailija.

Mestari otti piipun suustaan ja iski nyrkkinsä pöytään.

-- Mutta ne on lunastettava, ja tiedättekö miksi? Te perustatte lainakirjaston, herra kirjailija.

-- Lainakirjaston? Herra Soila oli kysymysmerkkinä.

-- Niin juuri, lainakirjaston. Täällä asui ennen kadun tuolla puolen vanha rouva, joka piti lainakirjastoa. Ja uskokaa minua -- se liike kyllä kannatti. Hän muutti pari vuotta sitten toiseen kaupunginosaan, hänellä oli samalla paperikauppa, ja se ei oikein ottanut onnistuakseen täällä.

-- Mutta -- mutta, änkkäsi kirjailija neuvotonna, täytyisi olla paljon kirjoja, ja siihen tarvitaan rahoja.

-- Paljostako ovat kirjanne pantissa?

-- Huoneeni vuokrasta -- se oli viisikymmentä markkaa kuussa.

-- Tuossa on rahat. Ottakaa poika mukaanne ja menkää noutamaan kirjat käsikärryillä.

-- Mutta, herra mestari, tekö lainaatte minulle, tuntemattomalle ihmiselle? sopersi kirjailija neuvotonna.

-- Lainaan maar, toivon saavani rahat takaisin korkoineen. Poika, mene herran kanssa asioille. Minä valmistan kengät.

Ollin posket punottivat ja hänen sydämensä löi. Oli niin outoa tavata ihminen, joka vapaaehtoisesti, pakotta auttoi toista. -- Mahtaakohan ukko todella olla päästään vialla, kuten rouva Laaksonen oli sanonut. -- Tämmöinenkö siis on hyvä ihminen?

-- Käy talonmieheltä pyytämässä hänen käsikärryjään lainaksi, käski mestari.

Olli riensi pihalle ja löysi hetkisen etsittyään talonmiehen asunnon. Se oli pimeä ja likainen. Paksu, epäsiistin näköinen vaimo keitti hellan ääressä kahvia. Mustatukkainen tyttö istui kiikkutuolissa kirja sylissä.

Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.

-- Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan oppipoika, senkin ryysyläinen?

-- Olen, kuului Ollin arka vastaus.

-- Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.

-- Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän takaa. -- Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.

Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.

-- Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?

Herra Soila kohotti ryhtiään. -- Olen kirjailija Juho Soila, mestari Jokelan vuokralainen.

-- Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho, käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa astui sisään.

Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta malttoi mielensä herra Soilan tähden.

-- Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.

Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.

-- Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori ystäväni.