Part 4

Janne puikki poikien ohitse, kädet housuntaskuissa ja paperossi hampaissa. Pojat katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Oliko hän kuullut jotakin?

Kotona nousi kova myrsky kun Olli saapui pikilankoineen. Janne oli ennättänyt ennen sisään ja ensi työkseen kielinyt, että Olli oli Ränni-Pellen kanssa seisoskellut portilla. Simolin heilutti uhkaavana nahkaremmiään.

-- Enkö ole kieltänyt sinua kuljeksimasta sen rentun kanssa pitkin katuja, huusi hän. -- Fiina kertoi sun lähteneen jo pari kolme tuntia sitten. Selkäsaunan ansaitset ja saatkin.

Mutta nyt Simolinska asettui väliin.

-- Anna pojan jo olla. Onhan nyt lauantai-ilta, ja hän on istunut sisässä kaiken päivää lasta hoitamassa. Eikä Flinkin Pelle ole muita katupoikia huonompi. Äiti on suupaltti, se on totta se, ja on mua hävyttömästi soimannut, mutta en minä hänelle siitä vihaa kanna. Olin siellä kahvilla eilen, ja matami esitti, että ottaisit Pellen tänne oppiin.

-- Minä en hänen nokkaviisaasta pojastaan välitä, murahti suutari, mutta jätti Ollin rauhaan.

Ollin pää oli täynnä uusia ihmeellisiä ajatuksia. Saadakseen olla yksin hän meni verstaaseen. Simolin oli ruvennut käyttämään häntä apulaisenaan viime aikoina, ja Olli oli jo vähän tottunut suutarintöihin. Hän otti kengän, joka edellisenä päivänä oli jäänyt häneltä kesken, ja alkoi lyödä nauloja korkoon. Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet mukana työssä. Loistavin silmin hän katseli eteensä ja silloin tällöin karehti hymy hänen kasvoillaan. Hän ei huomannut, että Janne liukkaana oli hiipinyt sisään ja salavihkaa piti häntä silmällä.

Seuraavana päivänä koettivat Olli ja Ränni-Pelle turhaan tavata toisiansa. Olli oli kauhean utelias kuulemaan, mitä Pelle oli saanut tietää Delfiinin ruorimieheltä, mutta hän ei voinut ottaa askeltakaan, ettei Janne tai Kalle ollut hänen kintereillään.

Viimein hän rohkaisi mielensä ja ottaen hattunsa naulasta alkoi lähteä ulos. Janne nousi heti ylös sängystä, jolla hän oli loikoillut risaista kirjaa lukien. Hän viittasi Kallelle ja seurasi Ollia pihalle.

-- En minä sinun seuraasi ole pyytänyt, tiuskasi Olli hänelle kiusaantuneena.

-- En minä sitä odotakaan, virnisteli Janne.

Läheisellä kentällä oli parvi poikia palloa heittämässä. Olli äkkäsi Pellen heidän seurassaan ja suuntasi askelensa toisten joukkoon, Janne ja Kalle kintereillään. Janne huomasi kuitenkin pian pari vauraampaa poikaa, jotka istuivat erillään muista korttia lyömässä. Hän kuiskasi Kallelle:

-- Minä menen tonne Raskin poikien sakkiin. Pirä silmällä Pelleä ja Ollia. Jos huomaat heidän erottautuvan muista, mene kohta heidän luokseen.

Kalle tottelikin vanhempaa veljeään niin tarkoin että Ollin ja Pellen oli mahdoton vaihtaa kahdenkeskistä sanaa. Tehtyään pari turhaa yritystä Pelle heittäytyi kentälle ja veti haukotellen kirjan taskustaan.

-- Etkö enää pelaakaan, Pelle? huusivat toiset pojat.

-- En viitti, mulla on tässä niin peevelin hauska kirja.

Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Mikäs se on?

-- _Kahden pojan pakoretki merelle_, sanoi Pelle ja loi merkitsevän silmäyksen Olliin.

-- Lues meillekin vähän.

-- Ei teistä ole kuulijoiksi, räyhäätte vain ja peuhaatte.

-- Me ollaan ihan hiljaa, lupasivat pojat ja asettuivat piiriksi Pellen ympärille, Olli lähinnä häntä ja Kalle Ollin viereen.

Pelle alkoi lukea. Kirja oli nimeltään "_Jäämerellä_", ja Pelle luki pari ensimmäistä sivua innostuneelle kuulijakunnalle. Kalle istui jännittäen huomiotaan hänkin, mutta koska hänen ylimalkaan oli hyvin vaikea tajuta painettua sanaa, alkoi häntä pian väsyttää. Lämmin ilma sen lisäksi häntä painosti, hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän torkkui silmät ummessa.

Pelle loi häneen veitikkamaisen katseen ja toisen yhtä veitikkamaisen Olliin. Sitten hän selaili kirjaa pari kolme lehteä.

-- Minä alan tästä luvusta, se on hauskempaa, sanoi hän ja luki:

"Leo ja Wilhelm olivat vahvasti päättäneet lähteä merille. Delfiinin ruorimies, Martti, oli heidän isänsä vanha ystävä ja hänen puoleensa pojat kääntyivät pyytäen, että hän toimittaisi heille paikan laivassa. Mutta saatuaan tietää, että poikien äiti vastusti heidän matkaansa, vanha Martti ei suostunut auttamaan heitä. Jyrkästi tuo jörö merikarhu käski poikien vielä odottaa pari vuotta ainakin. Silloin päättivät Leo ja Wilhelm toimia omin päin. Eräänä varhaisena aamuna he karkasivat kotoa ja piiloutuivat Delfiinin ruumaan -- tässä Pelle loi silmänsä Olliin ja katseli häntä tuokion kiinteästi --. Vasta kun laiva oli kaukana Tuk -- ulapalla, ryömivät pojat esille piilostaan. Vanha Martti noitui ja pauhasi, mutta asiata ei enää voinut auttaa. Kapteeni ei tietysti enää kääntänyt laivaa takaisin."

Pelle sulki kirjan. -- Nyt en viitti enää lukea, sanoi hän. Lyönpä veikkaa siitä, että tuo Olli ei ole ymmärtänyt lukemastani sanaakaan. Vai mitä? Ymmärsitkö, pässinpää?

-- Ymmärsin, vastasi Olli punoittavin poskin.

Hetkistä myöhemmin poikalauma hajosi kukin suunnalleen. Kallekin heräsi silmiään hieroen.

-- Oliko niillä mitään keskinäisiä juonia? kysyi Janne Kallelta, kun pojat menivät kotiin.

-- Vieläkös mitä! Pelle luki jotakin kirjaa, ja me istuttiin kaikki siinä ympärillä, sanoi Kalle.

Uusi elämän toivo oli vallannut Ollin. Jokaiselle pojalle ominainen seikkailuhalu eli hänessäkin vahvana. Yksin olisi häntä arveluttanut lähteä merille, mutta kun Ränni-Pelle oli mukana, haihtuivat kaikki epäilykset. Tuntui niin ihmeelliseltä ajatella, että hän muutamien päivien kuluttua, ehkä jo viikon perästä olisi vapaa Simolineista. Iloisesti viheltäen hän teki työnsä verstaassa ja kuunteli rauhallisena suutarin torasanoja.

-- Ei hänen laitansa ole ikinä oikea, vakuutti Janne isällensä. -- Heillä on jotakin meininkiä yhdessä Pellen kanssa, sen voin vannoa. Sinä saat antaa hänelle vaikka kolme korvapuustia yhteen menoon, ja hän on yhtä iloinen.

-- Pidä häntä silmällä, poika, pidä silmällä. Kuka tietää mitä hän keksii, arveli suutari itsekseen huolestuneena. Minun pitää kirjoittaa Kaarle herralle, että on ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin pojan suhteen. Hän voi ilmaista kaikki ja saattaa meidät poliisin käsiin.

Olli huomasi pian, että häntä pidettiin silmällä. Hän koetti hillitä mielialaansa, mutta se onnistui huonosti, hän oli kuitenkin vielä liian lapsellinen ja vilpitön osatakseen pettää Jannen ovelia silmiä. Jännityksellä hän odotti lähempiä tietoja Pelleltä.

Eräänä iltana hän palasi kotiin käytyään yhdessä Simolinskan ja Jannen kanssa vaatteita huuhtomassa. Portilla juoksi Miina häntä vastaan ja pisti hänen kouraansa paperilapun. Siinä oli sanat: "Delfiini lähtee Hulliin huomisaamuna kello 8." Ei mitään muuta.

Ollin sydän sykähti riemusta ja veri tulvi hänen poskilleen.

-- Mikä paperi se oli? kysyi Janne, joka oli huomannut Miinan nopean liikkeen.

-- Eipä paljon mikään, vastasi Olli vältellen.

-- Keltä sinä sen paperin sait, Miina? kysyi Janne tytöltä.

Miina oli pieni villi katutyttö, mutta hän piti Ollista enemmän kuin ilkeämielisestä Jannesta ja vastasi nenä pystyssä:

-- Sitäkö se sinuun kuuluu?

-- Kuuluu mitä kuuluu, ja ellet hyvällä sano, saat maistaa isän nahkaremmiä, uhkasi Janne.

-- Mitä sinä tyttöä kiusaat, sanoi Simolinska, hoida omat asiasi.

He kantoivat vaatekorit sisälle ja sitä tehdessä Olli nopeasti pisti paperipalan suuhunsa ja nielaisi sen yhtä nopeasti. Hän arvasi, että Miina ei jaksaisi pysyä lujana.

-- Vai niin, kirkaisi Janne, joka ei ollut hellittänyt silmiään hänestä. Paperi tänne ja heti.

-- Ei minulla ole sitä, vastasi Olli.

Janne kiehui raivosta. Keittiössä, jossa suutari jo istui piippua polttaen, hän nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut.

-- Keneltä sait paperin? kysyi suutari Miinalta ja katseli tyttöön niin vihaisesti, että lapsiparka empimättä tunnusti.

-- Ränni-Pelleltä, kuiskasi hän arasti.

-- Sanoiko hän mitään?

-- Ei muuta kuin että: anna tämä Ollille, niin ettei kukaan näe.

-- Puhutkos totta? jatkoi vihainen tuomari kuulusteluaan.

-- Puhun.

Simolin kääntyi Ollin puoleen.

-- Mitä paperissa oli?

Olli katseli häneen uhkamielisesti.

-- Sitä en sano.

-- Vai et sano. Koetetaanpa, Janne, hae nahkahihnani.

Janne totteli joutuisasti. Simolin tarttui hihnaan ja löi Ollia pari kolme kertaa täyttä voimaa. Olli seisoi liikahtamatta hampaat lujasti yhteen puristettuina. Iskut tekivät kauhean kipeätä, mutta hän hoki itsekseen: -- Huomenna olen vapaa, huomenna olen vapaa.

-- Mitä paperissa luki? kysyi Simolin uudestaan.

Olli ei vastannut.

Raivostunut suutari kohotti kätensä uuteen iskuun, mutta silloin alkoi Miina täyttä suuta parkua ja Simolinska sieppasi päättävä ilme kasvoillaan hihnan miehensä kädestä.

-- Nyt se jo riittää. Poikaa ei saa rääkätä kuoliaaksi.

-- Se olisikin parasta, mitä saattaisi tapahtua, mutisi suutari hampaittensa välistä. Hän jätti kuitenkin kurituksensa kesken.

Olli meni yhteenpuristetuin huulin ja vedet silmissä huoneen pimeimpään soppeen. Hänen selkäänsä pakotti kauheasti. Simolin loi häneen kiukkuisen katseen, mutta antoi hänen olla rauhassa, ja katosi Jannen kanssa verstaaseen. Illemmalla sanoi suutari:

-- Janne, menes noutamaan halkoja kellarista. Pitäisi saada keitetyksi vähän vernissaa.

-- Menköön Kalle, sanoi Janne kiukkuisesti.

Simolin kohotti päätään.

-- Ei, mene sinä, Janne, kun kerran käsken. Ja Olli menee mukaan. Mitäs siinä nurkassa laiskana kökötät. Saat valaista lyhdyllä, eihän siinä pimeässä käytävässä muutoin mitään näe.

Janne loi ovessa kysyvän katseen isäänsä. Tämä nyökkäsi päätään tuskin huomattavasti.

-- Sulje ovi lujasti poistullessasi, sanoi hän painokkaasti.

Jannen silmissä välähti. Hän otti lyhdyn ja lähti ulos. Olli seurasi häntä pimeitä portaita alas pitkään, kapeaan käytävään. Kellarin ovella sanoi Janne:

-- Mene sinä sisään ottamaan halkoja. Minä valaisen tässä.

Olli teki niin, mutta äkkiä hänet valtasi outo pelko. Hän kääntyi palatakseen, mutta samassa sulkeutui ovi paukkuen.

Hän oli yksin pimeässä, kolkossa kellarissa. Ulkopuolella kuului Jannen hiljainen ivanauru.

-- Mieti nyt siinä, mitä paperissa luki, sanoi hän.

-- Janne, Janne, älä jätä minua tänne yksin! huusi Olli sydäntäsärkevällä äänellä. Mutta Janne ei vastannut, Olli näki hänen poistuvan lyhtyineen. Hetkisen seisoi Olli tyrmistyneenä, sitten selvisi tilanteen koko kauheus hänelle. He olivat sulkeneet hänet kellariin -- kenties koko yöksi. Hänen oli mahdotonta päästä pois. Simolinin kellari oli aivan käytävän päässä takapihan puolella, jossa ei kukaan ainakaan iltaisin liikkunut. Kellarin seinät olivat vahvat, ei niiden läpi ääni päässyt tunkeutumaan. Hän koetti työntää kellarinluukkua syrjään -- turhaan, se ei liikahtanut. Hän kolkutti ovea, kunnes nyrkit väsyivät, ja vaipui viimein uupuneena, nyyhkyttäen lattialle. Tieto siitä, että hänen kauniit unelmansa olivat rauenneet, musersi hänet tykkänään. Simolinit olivat kai arvanneet hänen ja Pellen tuumat ja koettivat täten estää häntä lähtemästä. Huomenaamulla aikaisin lähtee Delfiini, mutta hän ei pääse mukaan, hän on täällä teljettynä kellariin, avutonna, yksinään.

Hetkeksi lohdutti häntä ajatus, että Simolinska, joka niin usein oli häntä säälinyt, nytkin tulee vapauttamaan hänet. Mutta tunti toisensa jälkeen kului ja yhä virui hän lattialla.

Kamalaa oli kellarissa. Hän kuuli rottien loikkivan pimeässä ja kapusi niin korkealle kuin pääsi puupinolle. Yön hetket kuluivat hitaasti, silloin tällöin Olli nukahti hetkeksi painautuen kiinni halkoihin.

Viides luku.

MERILLE!

Heikko valojuova, joka tunkeutui kellariluukun läpi, ilmaisi väsyneelle pojalle, että aamu oli koittanut. Olli tiesi, että luukku oli vahvasti teljetty ulkoapäin, hän alkoi kuitenkin ahkerasti kolkuttaa sitä herättääkseen huomiota. Mutta kukaan ei liikkunut vielä ulkona näin aikaisin.

Olli ymmärsi, että kaikki oli nyt mennyttä. Hän kuvitteli, miten Pelle malttamattomana odotti häntä, miten hän viimein kyllästyi odottamiseen ja yksinään lähti juoksemaan ennättääkseen ajoissa laivaan. Ja sitten Delfiini nosti ankkurinsa ja Pelle lähti, hänen ainoa ystävänsä.

Hän pyyhki kyynelen silmästään ja puri hampaansa yhteen. Uhkamielinen ilme kovensi hänen lapselliset piirteensä. -- Vähätpä siitä, heidän täytyy kuitenkin kerran päästää minut pois täältä. Ja silloin karkaan. En ole enää pikku poika, jota voi mielin määrin petkuttaa.

Täten hän koetti mieltään lohduttaa; pahinta oli kuitenkin, että kova nälkä alkoi häntä vaivata. Hän ei ollut edellisenä päivänä saanut mitään illallista, ja päivällinen oli ollut aikainen ja niukka.

Äkkiä hän säpsähti ja teroitti kuuloaan. Ulkopuolelta kuului kolme hiljaista vihellystä. Ollin silmiin syttyi loiste. Sehän oli Ränni-Pelle, varmasti hän -- kolme vihellystä oli heidän sovittu yhtymämerkkinsä. Koko ruumis jännityksestä vavisten kolkutti hän, kolmasti luukkuun, iloinen toivo täytti hänen mielensä. Samassa vihellys taukosi. Eikö Pelle ollutkaan ymmärtänyt hänen merkkiään?

Kului Ollin mielestä iäisyys. Sitten kuului taas kolme vihellystä, johon Olli vastasi heti kolmasti kolkuttaen. Joku kopeloi luukkua, telkeä vedettiin varovaisesti syrjään. Ollin sydän hakkasi rajusti. Ränni-Pelle oli siis kuitenkin keksinyt hänet. Nyt avautui jo siksi suuri rako, että hän saattoi nähdä Pellen. Tämä nosti sormen huulilleen ja jatkoi työtään. Hän ähkyi ja puhisi, telki oli kovin raskas.

Vihdoin viimein luukku aukeni, ja siinä tuokiossa oli Ollikin ryöminyt ulos aukon kautta. Sormi yhä suullaan Pelle viittasi Ollia seuraamaan jäljessä ja alkoi kiivetä korkeata muurimaista aitaa ylös. Kellarin luukku antoi näet takapihalla olevaan kapeaan solaan, jonka korkea kiviaita erotti naapuripihasta. Tätä tietä aikoi Pelle paeta.

-- En minä siitä pääse, kuiskasi Olli, muuri on liian korkea.

-- Sinun täytyy, kuului Ränni-Pellen jyrkkä vastaus.

Hän itse, vaikka kantoikin myttyä selässään, kiipesi notkeasti kuin apina muurin harjalle.

-- Annas kun minä autan sinua, mamseli.

Hän kurottautui muurin harjalta niin alas kuin suinkin yletti ja ojensi molemmat käsivartensa Ollille. Saatuaan kiinni hänen käsistään, vetää retuutti hän Ollia, joka itsekin ponnisti parhaansa mukaan.

-- Hoh-hoh, sanoi Pelle, kun Olli vihdoin oli muurin harjalla, oletpa sinä sentään aika möhkäkala, vaikka näytät niin pieneltä.

Alas laskeutuminen kävi nopeasti, ja sitten pojat rauhallisesti, nenä pystyssä marssivat naapurin pihan läpi.

-- Jos juostaan, niin luulevat meidän jotakin näpistäneen ja panevat kiinni, sanoi Pelle.

Portin luona he tapasivat talonmiehen, joka epäluuloisesti katseli rähjääntyneitä, pölyisiä poikia. Mutta Ränni-Pelle kohotti kohteliaasti lakkiaan ja kysyi:

-- Onkos tässä talossa vanhoja kalosseja myydä? Meidän isä tekee niistä uusia.

-- Mene matkoihisi, kujeilija. Etkö luule minun sinua tuntevan, Flinkin matamin vallaton varsa? Mitä koirankujeita sinulla taas on mielessä?

Pojat puikkivat alas portista nauraa hihittäen. Kadulle tultuaan he poikkesivat kapealle kujalle, jollaisia vanhassa Tukholmassa oli montakin ja alkoivat juosta aina vähän väliä oikaisten jonkin pihan kautta eksyttääkseen mahdollisia takaa-ajajia.

Jossakin löi torninkello seitsemän. Pelle pysähtyi.

-- Nyt meidän täytyy ottaa ajuri, vaikka viimeiset kolikkoni menisi. Kun tullaan keskikaupungille, emme uskalla juosta, saamme vielä pollarin niskoillemme.

Hän vihelsi ajuria. Tämä katseli ylenkatseellisesti poikia, joiden maksukyky ei näyttänyt erin lupaavalta. Varsinkin Olli oli surkeassa tilassa vietettyään yönsä kellarissa.

-- Kyllä ma maksan, sanoi Pelle, aja vaan reilusti satamaan. Saat rahan vaikka etukäteen.

Ajuri mutisi jotakin taskuvarkaista, jotka livistävät poliisia pakoon, mutta saatuaan Pelleltä rahat hän lähti ajamaan.

Kun pojat saapuivat satamaan, ilmoitti kumea ääni Delfiinin olevan lähtöhommissa. Pelle veti Ollin tiheimpään ihmistungokseen. Laivan portaiden edessä seisoi joukko naisia ja miehiä jäähyväisiä omaisiltaan ottamassa. Pelle sekaantui heidän joukkoonsa, seisoskeli muitten mukana hetkisen, viittasi sitten Ollille ja pujahti kenenkään huomaamatta laivaan, Olli yhä kintereillään.

Miehistö ei ennättänyt panna heihin huomiota, matruusit työskentelivät hiki hatussa, perämies jakeli käskyjä ja nostovivut vinkuivat. Pojat puikkelehtivat merimiesparven lävitse.

-- Halloo, pojat, ketä etsitte? kysyi muuan partasuu matruusi, joka tuli poikia vastaan.

-- Ruorimies Mattsonia, sanoi Pelle rohkeasti.

-- Hän on tuolla perällä.

Olli aikoi lähteä merimiehen viittaamaan suuntaan, mutta Ränni-Pelle nykäisi häntä hihasta. -- Hassukos oot? kuiskasi hän. Sanaakaan sen enempää sanomatta hän nopeasti laskeutui alas ruumaan vetäen Ollia jälkeensä. Hän kätkeytyi kahden suuren tynnyrin taa ja viittasi Ollin tekemään samoin. Sydän kurkussa he sitten odottivat laivan lähtöä. Kunpa ei vain kukaan keksisi heidän piilopaikkaansa!

Kului jännittävä tuokio. Sitten laivan puhkuminen kävi raskaammaksi, köydet ritisivät ja natisivat, kuului lähtösoitto, ja laiva oli liikkeessä. Olli nipisti Pelleä käsivarresta. Hän oli ollut kuin kuumeessa jännityksestä ja pelosta, että Simolin viime hetkessä sittenkin ilmestyisi satamaan ja saisi hänet jälleen valtoihinsa. Nyt kun hänellä oli edessään toivo vapaasta elämästä, tuntui kerrassaan mahdottomalta enää palata suutarin väen luo.

Ylhäältä kannelta kuului jäähyväishuutoja ja nopeita askeleita. Olli veti pitkän henkäyksen! Pelastettu! Siirtyminen suurimmasta jännityksestä tähän vapautuksen tunteeseen oli niin valtava, että hän purskahti hiljaiseen, pidätettyyn ja onnelliseen nauruun. Mutta kun hän loi katseensa Pelleen, näki hän kumman näyn. -- Pelle itki! Kyynelkarpalo toisensa jälkeen vieri pitkin hänen päivettyneitä poskiaan.

Hämmästyneenä katseli Olli häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Ränni-Pellen itkevän. Aina hän oli iloisista iloisin, sukkeluuksia ja puheenparsia pursuva. Katuiko hän ehkä matkaansa?

-- Miksi sinä itket? kysyi hän arasti.

Pelle pyyhki kädenselällä silmiään.

-- Äitimuorin tähdenhän minä vain. Nyt hän odottaa mua aamiaiselle ja ihmettelee, että missä se Pelle taas lurjustelee. Me ollaan, kas, äidin kanssa oltu aina niinkuin yhtä poikaa, sen jälkeen kuin isä hukkui Undine-laivan haaksirikossa.

-- Kadutko, että lähdit?

-- E-en, en totisesti, vastasi Pelle päätään pudistaen. Merelle minun piti päästä, ei siinä mikään auttanut. Minä kirjoitin hänelle ja pistin kirjeen jo tänä aamuna aikaisin postiin. Kai hän sen iltapuoleen päivää saa. Ja kun tulen kotiin, tuon hänelle oikein paksun silkkihuivin lahjaks, sellaisen kuin Pettersonskalla, kauppiaan rouvalla, on.

Pojat vaipuivat kumpikin hetkeksi mietteisiin. Sitten kysyi Olli:

-- Mistä sinä arvasit minun olevan kellarissa?

-- Minä kiersin aamulla Simolinin pihaa kuin katti kuumaa puuroa. Olisin tahtonut tietää, tokko Miina antoi sen kirjelipun sulle. Olinpa silloin yhellä vähällä lyödä nokkani Kalleen, joka seisoi portilla. "Olliaks haet?" kysyi hän, "silloin saat tommosen", ja se lurjus näytti mulle oikein pitkää nenää. "Mitäs se sinuun kuuluu?" sanoin minä, "ja pitkän nenän saat itte". -- "Ohoo", sanoi Kalle, "tiedäks missä Olli on? Se meni eilen illalla Jannen kanss halkoja ostamaan eikä tullutkaan kotiin yöksi". Ja sitten se hölmö juoksi tiehensä nauraa kikattaen. Minä rupesin tuumimaan, mitä hän oikein meinasi. Rupesin vähän arvailemaan ja menin takapihalle kattomaan, että onkohan sinua siellä, ja vihelsin. Kun sinä kolkutit, arvasin heti, mitä se Kalle halkojen ostolla meinas. Ne konnat oli teljenneet sun kellariin. Mutta minä en heti uskaltanut tulla avukses, kun pelkäsin, että Kalle ja Janne mua vahtasivat. Menin kotiin ja puikin sitten takapihan kautta solaan. Sitten aloin sitä salpaa kiskoa luukusta. Mutta se oli hiivatin raskas.

-- Sen kyllä uskon, sanoi Olli, ja ojentaen likaisen kätensä Pellelle hän hiukan kömpelösti lisäsi:

-- Sinä olet pelastanut minut, Pelle, kiitos siitä.

Pelle tarttui hänen käteensä omalla yhtä likaisella kourallaan:

-- Morjens vaan ja lykkyä tykö, sanoi hän. Mutta nyt kurnii oikein peevelinmoinen nälkä suoliani. Ruvetaanpa murkinalle.

Hän irroitti selkäpussinsa ja otti sieltä esille leipää, makkaraa ja juustoa. Linkkuveitsellään hän jakoi kaiken kahtia ja antoi toisen puolen Ollille, joka ahnaasti alkoi syödä. Aterioituaan pojat heittäytyivät pitkälleen vuodille -- Delfiini kuljetti näet vuotalastia -- ja vaipuivat kumpikin pian sikeään uneen.

Puolipäivän tienoissa Olli heräsi siihen, että Pelle sysäsi häntä kylkeen.

-- Hei, alapas jo panna purjeita reilaan. Nyt seilataan ylös kannelle tästä pahalle haisevasta ruumasta. Tuoss on kampa, sun täytyy vähän sukia tukkaas, ettet näytä ryöväriltä. Ja tuoss on puhdas paita.

Olli siisti asuaan, minkä pienillä apukeinoilla saattoi, ja sitten pojat hiukan kalpeina jännityksestä kohosivat kannelle.

-- Hei, hohoi, mitä matkamiehiä te olette? sanoi kokki, joka tuli heitä vastaan kantaen herneliemivatia, juuri kun pojat astuivat laivankannelle.

-- Minä olen laivapoika ja tää toinen kelpaa padanpesijäks, vastasi Ränni-Pelle silmiään räväyttämättä.

Lihava, rokonarpinen kokki katseli poikaan tyhmistyneenä. -- Mitä sinä lörpöttelet, en minä juoksupoikaa tarvitse, onhan meillä John jo kyökkiapulaisena. -- Mitä lienette kulkureita, marssikaapa tänne perämiehen tai kapteenin puheille.

-- Sinnehän meillä olikin meiningit, vastasi Ränni-Pelle, mutta Mattsonia, ruorimiestä, minä sentään ensin olisin halunnut tavata.

-- John, tules tänne! huusi kokki.

Lyhyt, vanttera poika juoksi paikalle ja katseli uteliaana poikia.

-- Vie nämä junkkarit Mattsonin luo, käski kokki.

Miehistö oli aterioimassa, mutta Mattson seisoi ruorirattaan luona, ja sinne John alkoi ohjata poikia. Valppain silmin tarkastivat pojat laivan eri koneita ja laitoksia. Oli sentään metkaa olla merillä!

-- Kyllä kapteeni teidät kynii, jos vain ilman passia ja lupakirjaa olette laivaan tulleet, naureskeli John. Hän on hiivatin kova mies.

Tämä tieto pani poikien sydämet kiivaammin sykkimään, mutta Pelle lohduttautui sillä, että vanha Mattson kyllä selvittää asian.

Mutta kun he tulivat Mattsonin silmien eteen, heitti vanha merikarhu mällin poskestaan, päästi julman kirouksen ja pui nyrkkiään Pellen nenän edessä.

-- Vai sinä, junkkari, sinä lurjus, haukkui hän tulipunaisena, -- minä heitän sinut mereen, pistän koppiin ja annan ensi satamassa poliisin käsiin. Itsepintainen veijari! Häpeemätön nulikka!

Olli vapisi pelosta kuullessaan tätä haukkumasanojen tulvaa, mutta Pelle kuunteli rauhallisena. Vähältä piti, ettei pieni hymynväre karehtinut hänen huulillaan. Hän tunsi vanhan Josua Mattsonin, tiesi, että mitä rajummin hän kiroili ja pauhasi, sen pikemmin hän leppyi. Katuvaisen näköisenä hän seisoi pää nöyrästi kallellaan huitovan merimiehen edessä.

-- Sinä olet karannut, junkkari! huusi Josua, karannut häpeällisesti äidillesi mitään puhumatta.

-- Niin, sanoi Pelle ja näytti kauhean katuvalta. Kun en minä muuten päässyt.

-- Minä suomin selkänahkasi kirjavaksi, uhkasi Mattson. Sen teen kuin teenkin.

Pelle huokasi.

-- Kyllä kai minä sen ansaitsenkin, sanoi hän, mutta totta kai sillä pelillä sitten saan jäädä laivaan.

Mattson käänsi kasvonsa poispäin, mutta pojat ennättivät nähdä hymyn hänen huulillaan.

-- Sen päättää kapteeni, murahti hän.

-- Hyvä, kulta Mattson, pyyteli Pelle lempeimmällä äänellään, puhukaa te kapteenille minun puolestani. Minä en jää maihin enkä rupea suutariksi tai muuksi, räätäliksi. Jollen pääse Delfiiniin, karkaan johonkin muuhun laivaan. Ja onks se sitten parempi, jos joudun jonkun tunnottoman kapteenin käsiin ja saan kärsiä nälkää ja opin pahoja tapoja. Täällä Delfiinissä on sentään niin hyvä järjestys, sen sanovat kaikki.

Mattson, joka oli kovin ylpeä "omasta laivastaan" --, hän oli ollut Delfiinissä toistakymmentä vuotta, -- pehmeni silminnähtävästi. Mutta hän säilytti ulkonaisesti karskin ryhtinsä.

-- Kuka on tuo toinen? sanoi hän osoittaen Ollia.

-- Se on minun hyvä ystäväni.

-- Hän on myöskin karannut, arvaan.

-- Niin on. Mutta hän on rehellinen ja kelpo poika, sen takaan, vakuutti Pelle.

-- Ei Delfiini voi ottaa kaikkia rehellisiä, kelpo nulikoita kannelleen, murisi Mattson. Kapteeni on ankara järjestyksen mies, ei hän siedä karkureita.