Part 3

Olli pyyhki likaisella kourallaan poskensa tahraisiksi. Mutta hän ei voinut enää pysäyttää kyyneliään. Haikeasti nyyhkyttäen hän istui vanhan puutalon portaille ja kätki pään käsiinsä.

Ränni-Pelle seisoi viheltäen hänen vieressään.

-- Oleks saanut selkääs? kysyi hän uudestaan.

Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta ruumistaan.

Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen, jota Olli yhä piteli kädessään.

-- Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.

-- Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. -- Ja minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.

-- Eiks Simolini anna?

-- En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.

Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.

-- Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.

-- Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.

-- No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?

-- Ei, sanoi Olli kiivaasti, hän ei ole sukua minulle lainkaan eikä suutarikaan, he sanovat vain niin.

-- Vai täälläkö sinä nahjustelet! kuului samassa Simolinin äkäinen ääni, ja aimo korvapuusti poltti Ollin poskea. -- Siitä pojasta tulee samanlainen lurjus kuin isästäkin, selitti hän kääntyen Flinkin matamiin, joka oli tullut pesutuvasta ulos.

-- Onko hän mestarin sukulainen? kysyi Ränni-Pellen äiti.

-- Vaimoni veljenpoika ja kuten sanoin, samanlainen lurjus kuin isäkin, joka ei edes jaksa kasvattaa lastansa, vaan lähetti sen tänne köyhien sukulaisten niskoille.

-- Minä en ole teidän sukulaisenne! huusi Olli vihan vimmoissaan. Minun isäni on Koivu -- --

-- Suus kiinni, nulikka. Sun isäs oli lurjus ja äitisi ylpeä tyhjäntoimittaja, joka ei muuta tehnyt kuin koreili ja kasvatti pojastaan herraa, pauhasi Simolin. -- Mutta kyllä minä ne temput sinusta pois kuranssaan. Mars kotiin!

Olli totteli vastustelematta. Hän oli jo oppinut pelkäämään Simolinia ja hänen nahkaremmiänsä.

Ränni-Pelle ja hänen äitinsä katselivat poistuvien jälkeen.

-- Siinä on jotakin nurinpäin tuon pojan ja suutarin väen suhteissa, sanoi Flinkin matami päätään pudistaen.

-- Poika rukka! Ei ole hyvä jäädä orvoksi. Ja vielä Simolinin turviin.

-- Minä, luulen ettei asia olekaan niin selvä kuin miltä näyttää, sanoi Ränni-Pelle. -- Mitä vasten se poika tuli tytön puvussa tänne ja niin pramean herran seurassa? Uskokaa pois, äiti, siinä on jokin niksi, sen mä sanon. Ja Simolinska ei oo hänen fasterinsa.

-- Pidä omina tietoinasi sellaiset luulot, sanoi äiti. -- Meikäläisen on paras pitää suu kiinni ja tehdä työtä. Ja Simolinin väen asioihin ei ole puuttuminen. He ovat pahansisuisia ihmisiä.

-- Roistoja! mutisi Ränni-Pelle. Hän ei voinut unohtaa Ollin avutonta itkua.

Illalla, kun Ränni-Pelle kävi maksamassa äidin kengät, sai hän tilaisuutta kuiskata Ollin korvaan.

-- Kyllä ma panin sen preivis postiin.

Kiitollinen katse oli Ollin ainoa vastaus. Mutta siitä hetkestä alkaen kasvoi hänen hylätyssä pojansydämessään uskollinen rakkaus Ränni-Pelleen.

Ollin äiti ei koskaan vastannut poikansa avunpyyntöön. Kaarlelta tuli sen sijaan Ollille kirje, jossa hän ankarin sanoin moitti Ollia kiittämättömyydestä. Pojan pitäisi olla iloinen siitä, että oli välttänyt vankilan ja päässyt kunnon ihmisten luo eikä nurkua. Hänen oli turha lähettää enää mitään valituskirjeitä, Kaarle ei aikonut ottaa niitä huomioon. Ja isä oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta kirjeitä Ollilta. Hän ei tahtonut tietää enää mitään pojasta, joka oli käyttäytynyt niin pahasti.

Näin oli Olli siis jätetty oman onnensa nojaan. Illalla senjälkeen kuin Olli oli saanut tämän ratkaisevan kirjeen, hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Levotonna hän heittelehti kovalla vuoteellaan sopertaen sekavia sanoja. Tuon tuostakin hän sydäntä särkevällä äänellä huusi äitiä tai Penttiä. Simolinska hiipi vähän väliä hänen vuoteensa ääreen. Ääneti hän katseli pojan punoittavia kasvoja ja kuullessaan hänen valitustaan hän tunsi kyynelkarpalon kiertyvän silmäänsä.

-- Kyllä meidän on kutsuttava lääkäri, sanoi hän miehelleen eräänä päivänä, kun pojan tila vain paheni.

-- Lääkäri! huudahti suutari kiukustuneena. Oletko järjetön, akka? Kuolkoon pois, jos hänen on niin huonosti laita. Kuka hänen kuolemaansa suree, ei kai Kaarle herra, lisäsi hän hiljempaa ilkeästi hymyillen.

-- Simolin, sanoi Fiina katsoen vakavasti mieheensä. -- Minä en pidä koko tästä jutusta. Sinä salaat minulta jotakin. Onko siinä todella perää, että poika on tehnyt murhan ja että vanhemmat ovat hänet hylänneet? Epäilen, että tässä on jotakin konnuutta.

-- Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Simolin. Asia on niinkuin olen puhunut, ja sillä hyvä.

Simolinska pudisti päätään. Hän ei luottanut miehensä sanoihin, mutta ei myöskään mielellään olisi uskonut nuoresta Kaarle herrasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan lapsesta, mitään pahaa. Hän päätti kuitenkin pitää miestään silmällä.

Jonkin ajan kuluttua alkoi Ollin kuume laskeutua, ja näytti siltä kuin hän hiljakseen rupeaisi paranemaan. Simolin oli pahalla tuulella, kiroili ja torui vaimoa ja lapsia. Hän oli varmasti toivonut pojan kuolevan.

Eräänä yönä heräsi Fiina siihen, että ovi hiljaa narisi. Hän havahtui ja huomasi miehensä vuoteen tyhjäksi. Kummallinen, paha aavistus valtasi hänet. Nopeasti hän nousi vuoteeltaan, heitti hameen ylleen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Pienen lampun himmeässä valossa hän huomasi Simolinin seisovan Ollin vuoteen ääressä. Hänellä oli vesilasi kädessä, toisessa pieni valkoinen paperi, jonka sisältöä hän haisteli.

Silmänräpäyksessä oli vaimo hänen sivullaan. Hätäisesti hän kiskaisi lasin ja tyhjän paperin miehensä kädestä ja katseli kauhistunein silmin häneen.

-- Jumalan tähden, Risto, mitä sinä teet? sopersi hän vavisten koko ruumiiltaan.

Simolinin kasvot vääntyivät kiukusta.

-- Sinä -- sinä, sai hän vaivoin änkätyksi. -- Mitä teet sinä täällä?

Simolinska purskahti hiljaiseen haikeaan itkuun. Hänen polvensa vapisivat, niin ettei hän pysynyt pystyssä. Säikähtynyt Simolin, joka pelkäsi poikien heräävän -- he nukkuivat kaikki kolme samassa huoneessa -- pikemmin laahasi kuin veti hänet verstaaseen. Täällä istuutui Simolinska pienelle kolmijalkaiselle tuolille ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli. Simolin seisoi kalpeana ja vihaisena, mutta samalla pelästyneenä hänen vieressään.

-- Mitä sinä siinä turhia uliset? Lääkettähän minä pojalle olin antamassa.

-- Risto, Risto, vaikeroi Simolinska. -- Älä valhettele. Paha henki vietteli sinua surmaamaan turvattoman poikaparan. Jumalan kiitos, että heräsin oikeaan aikaan.

-- Suu kiinni! ärjäisi Simolin. -- Entä sitten, lisäsi hän kuiskaten, olisiko ollut niin suurta haittaa siitä, jos poika olisikin kuollut? Kukaan ei häntä sure, ei edes hänen omat vanhempansa. Päinvastoin on hänen kuolemastaan pelkkää hyötyä.

-- Risto, sanoi Simolinska, ja kohoten seisomaan hän asettui miehensä eteen silmät kiinteästi häneen tähdättyinä. -- Sinä tiedät, että minä en ole mikään helläsydäminen ja pehmeä tallukka. Minua on aina pidetty äksynä ja lujaluontoisena ihmisenä, mutta sen minä sinulle sanon: anna pojan olla rauhassa. Minä kuritan kyllä omia lapsiani ja annan Ollillekin selkäsaunan milloin hyväksi näen ja sisuni niin vaatii, mutta älä vainoa hänen henkeään, ja niin totta kuin tässä seison ja nimeni on Fiina Simolin, ilmoitan asian poliisille.

-- Pöllö, tiuskasi Simolin vihasta vavisten, etkö ymmärrä, etten sitä ilman edestä tee? Se, jolle pojan kuolemasta on hyötyä, maksaa meille hyvin. Kauppaneuvos on upporikas, lisäsi hän kuin itsekseen.

-- Kauppaneuvos! huudahti Fiina, hän oli kuullut suutarin viimeiset sanat. -- Arvasinhan sen, että minulta jotakin salaat. Poika ei siis ole täällä pahoja töitään paossa, vaan toisista syistä. Voi, että minun rakas, pieni Kaarle herrani on niin huonoilla poluilla. Herra siunatkoon sentään!

-- Vaiti! puhisi Simolin. -- Jospa olisin tiennyt, että sinä olet tuommoinen vetistelevä, pehmeäsydäminen akka, olisin toisin toiminut. Nyt pilaat koko jutun. Me olisimme saaneet suuren rahasumman ja voineet elää herroiksi, huolettomina koko loppuikämme.

-- Niinkö luulet, Risto? Ja miltä olisi tuntunut, kun tuolla sydänalassa olisi sinua kalvanut mato, omantunnon vaivojen synnyttämä?

Simolinia värisytti ja sydämessään hän tunsi kiitollisuutta Fiinaa kohtaan siitä, että tämä oli estänyt hänet tunnottomasta teosta.

-- Älä siinä nyt saarnaa, sanoi hän nyreästi. Olkoon poika rauhassa minun puolestani.

-- Lupaatko sen, Risto? Autuutesi nimessä?

-- No lupaan. Mutta muista sinäkin, ettet hiisku näistä asioista kenellekään. Poika on ihmisten silmissä kuollut. Hänen vanhempansakin luulevat hänen kuolleen. Minä olen luvannut Kaarle herralle, ettei hän enää koskaan näyttäydy Suomessa.

-- Entäs jos poika joskus saa tietää petolliset juonenne? Mitäs sitten! Hän ei ole tyhmäjärkinen eikä aina pysy lapsena.

-- Siksipä juuri olisi ollut parempi, että hän olisi kuollut, sanoi Simolin synkästi. -- Mutta ehkäpä vielä jokin neuvo keksitään. Ellei, niin Kaarle herra pelastakoon nahkansa. Mutta nyt minä menen takaisin nukkumaan.

Fiina tyhjensi lasin vaarallisen sisällön likaämpäriin ja laskeutui sitten hänkin levolle. Mutta hän valvoi vielä kauan sen jälkeen kuin kovat kuorsaukset ilmaisivat hänen miehensä nukkuneen. Siitä oli pitkä, pitkä aika, kun suutarin äksy vaimo viimeksi oli rukoillut Jumalaa. Nyt hän pani kätensä ristiin ja luki ahdistuksessaan vanhan virrensäkeen:

Voi sydän raadollinen, kuink' olet surkea! Sen tietää vihollinen, siis alkaa kiusata; pahaksi saa se häijy myös lahjat parhaimmat; hän valvoopi ja väijyy, kun sinä nukahdat.

Neljäs luku.

YSTÄVYKSET.

Kuuma elokuun aurinko paahtoi katuja ja kivimuurien seiniä. Pojat ja tytöt hyppelivät avojaloin tai loikoilivat nurmella joutilaina. Ihana kesäilma oli houkutellut ulos jokaisen, jonka ei ollut pakko istua sisässä. Iloiset äänet tunkeutuivat sisälle suutarin keittiöön, jossa Olli istui tuudittaen Simolinien nuorinta vesaa, pientä kuusikuukautista poikaa, joka tuskaisena inisi kätkyessä.

Vaikea olisi sen, joka kolme vuotta sitten oli nähnyt Koivumäen sievän ja hemmotellun Ollin, nyt enää tuntea häntä. Kauniit kiharat olivat tyystin pois leikatut, posket olivat kuopalla, ennen eloisat silmät sameat. Karkea, rikkonainen puku verhosi hänen laihan vartalonsa, ja jalassa oli raskaat puukengät.

Toivuttuaan taudistaan oli Olli kauan ollut niin heikkona, että Simolin yhä vielä toivoi hänen kuolevan. Mutta kaikkien ihmeeksi poika vähitellen alkoi voimistua ja huonosta ravinnosta huolimatta hiljalleen kostua. Simolinska pisti tosin silloin tällöin hänelle salavihkaa jonkin paremman palan, mutta kun kateellinen Janne tämän huomasi, nosti hän hirveän melun, ja Simolin antoi vaimolleen sellaisen läksytyksen, että Fiina vastedes varoi suosimasta "veljenpoikaa". Hän ei kuitenkaan lakannut sydämessään säälimästä Ollia, vaikka hänen kiukkuinen luontonsa usein puhkesi ilmi poikaa kohtaan. Säästääkseen häntä Jannen ja Kallen kiusanteolta hän sanoi Simolinille tarvitsevansa Ollia apunaan keittiössä. Niin sai Olli yhdessä Miinan kanssa toimittaa pieniä kotiaskareita, pestä astioita ja juosta asioilla läheisissä kaupoissa. Ennen niin ylpeä ja itsepintainen poika taipui nyt vastustelematta tekemään halvimpiakin töitä. Hänet oli tautinsa jälkeen vallannut jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys, hän tunsi todella olevansa hylätty orporukka. Yhdentekevä sanottiinko häntä Simolinskan veljenpojaksi, isää ja äitiä hänellä ei missään tapauksessa ollut. Hän viihtyi parhaiten Miinan ja Simolinskan parissa. He saattoivat kyllä tiuskia ja torua häntä hekin, mutta he eivät olleet ilkeitä kuten Simolin ja Janne ja Kalle.

Yksi ystävä oli Ollilla kuitenkin -- Ränni-Pelle. Ollin sairauden aikana hän oli monta kertaa pistäytynyt Simolinilla jollakin tekoasialla saadakseen tietoja pienen suomalaispojan tilasta. Ja kun Olli tuli niin terveeksi, että saattoi liikkua ulkona, tapasi hän tuon tuostakin Flinkin iloisen Petterin, jolla oli erityinen taito pujahtaa pihalle ja kadota taas yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja aina hän toi mukanaan hyvää tuulta, lakritsia ja sukkeluuksia. Simolin katseli karsain silmin molempien poikien ystävyyttä. Koska hän ei itse joutanut pitämään silmällä Ollia, uskoi hän tämän toimen Jannelle, joka oli tulemassa isänsä veroiseksi oveluudessa ja rahanhimossa. Isän tarvitsi vain antaa hänelle viittaus, mihin suuntaan hän tahtoi asiaa ajettavan, ja Janne haistoi oikean metsäkoiran vainulla, mitä tarkoitettiin. Isän puheesta hän oli ymmärtänyt, että Olli ei saanut seurustella liian paljon toisten poikien kanssa, koska hän saattoi ilmaista salaisuuksia. Janne oivalsi heti ja vahti Ollia valppaasti, kulki hänen kintereillään ulkona, kuunteli ja vakoili. Erityisesti epäili Simolinin väki Flinkin matamia ja hänen poikaansa, ja Ollia oli ankarasti kielletty käymästä Flinkillä, sillä tekosyyllä, että Simolinska ja Flinkin matami olivat riitaantuneet ja jälkimmäinen oli sanonut edellistä Söderin kielikelloksi.

Kielletty hedelmä on aina makea, ja tietoisuus siitä, että heitä pidettiin silmällä ja vartioitiin, antoi poikien ystävyydelle erikoisen viehätyksen. Oli niin jännittävää piiloutua yhdessä johonkin pimeään kujaan tai puukellariin, kun tiesi, että Janne juoksi hakemassa Ollia ja kierteli aivan käsivarren ulottuvilla huomaamatta heitä. He olivat keksineet erityisen leikin: Janne oli kavala Ovela Kettu eli Magua, Ränni-Pelle vanha Haukansilmä ja Olli nuori Unkas, hänen suosikkinsa. Muut pojat saivat vihiä leikistä ja innostuivat mukaan. Jannea ruvettiin aivan yleisesti kutsumaan Ovelaksi Ketuksi, ja pojat pitivät jonkinlaisena jalona velvollisuutena suojella Unkasta häntä vastaan. Tämä tällainen yhteinen liittoutuminen ei suinkaan taivuttanut Jannea hyvänsävyisemmäksi Ollia kohtaan, päin vastoin hän siitä katkeroitui ja koetti häntä vahingoittaa miten parhaiten saattoi. Hän ei tosin uskaltanut kohdella häntä liian kovakouraisesti, sillä silloin saattoi parvi villejä delavaareja hyökätä kadulla hänen kimppuunsa ja uhkaavin elein vaatia hänen päänahkaansa. Janne oli suuri pelkuri ja pötki pakoon näitä Unkasin puoluelaisia, vaikka turvaan päästyään uhkasikin heitä ja haukkui "delamuoreiksi". Mutta salakavalalla tavalla hän tiesi aina kiusata ja härnätä Ollia, kanteli äidillensä ja tekeytyi marttyyriksi. Hän sai muka Ollin yllytyksestä kärsiä pahaa kohtelua toisten poikien puolelta. Täten hän usein sai Simolinskan uskomaan hänen puheitaan ja kurittamaan Ollia.

Tällaisessa melkein jokapäiväisessä ottelussa Ollin luonne karaistui. Hän oppi tappelemaan ja puolustautumaan katupoikien lailla, oppi pettämään Simolinia ja Jannea. Mutta lukuunottamatta tätä sotajalalla liikkuvalle intiaanille luvallista taitoa, vihollisen pettämistä, pysyi hän kaikissa vaiheissaan, vaikeimmissakin tilanteissa, rehellisenä. Hänen oikeudentuntonsa oli pienestä pitäen ollut harvinaisen herkkä.

-- Me, intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme, sanoi Ränni-Pelle, ja tämän hiukan tavallisesta säännöstä poikkeavan rehellisyysmääritelmän oli Ollikin omaksunut.

Vuosi vieri, toinen, kolmaskin. Ollista oli tullut tavallinen suurkaupungin katupoika, jonka suurimpana ilona oli pujahtaa ulos, milloin siihen tilaisuutta suinkin tarjoutui, maleksia kaduilla, imeä paperossia, milloin semmoinen vain käsiin sattui, ja harjoittaa kaikenmoista koirankuria ohikulkijoita kohtaan. Yhä harvemmin hän enää ajatteli Koivumäkeä, äitiä ja isää, yhä vähemmän suri sitä, että oli ollut syynä leikkitoverin kuolemaan. Vain joskus yksinäisyydessä valtasivat entiset muistot hänen mielensä, ja hän joutui kauhulla ajattelemaan nykyistä elämäänsä.

Niinpä nytkin. Muu väki oli poissa, mikä missäkin, ja hänet oli määrätty hoitamaan pienokaista. Simolinska tuntien Ollin rehellisyyden luotti häneen enemmän kuin omiin lapsiinsa ja jätti mieluummin nuorimpansa Ollin huostaan, jonka hän varmasti tiesi pysyvän kotona, silloin kuin hän lupasi. Olli tuuditteli lasta hiljakseen hyräillen. Ja siinä, toistaessaan hyräilyä: "Tuu, tuu tupakkirulla", hän elävästi muisti äidin, koti astui äkkiä hänen eteensä valoisana, onnellisena. Ja sen vastakohtana ympäröi häntä pimeä, epäsiisti huone likaisine pihoineen. Hän painoi päänsä alas ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ja vanhat kysymykset, jotka niin usein olivat häntä vaivanneet, heräsivät taaskin.

Saattoiko hän enää koskaan palata kotiin? Kuinka isä ja äiti voivat olla niin leppymättömiä? Miksi ei Kaarle serkku milloinkaan käynyt häntä tervehtimässä? Ei hän edes kirjoittanut enää. Lähetti kyllä säännöllisesti rahaa Simolinille, sen Olli tiesi, mutta hänelle vain suutarin kautta jonkin tervehdyksen silloin tällöin.

Ulkoa kuului kolme kimakkaa vihellystä ja sitten varovainen kuiskaus: -- Hyss, onks rauha maassa?

Ränni-Pelle pisti tummatukkaisen päänsä ikkunasta.

-- Ei ole ketään kotona, vastasi Olli nopeasti pyyhkien silmiään. Olisi ollut suuri häpeä, jos Haukansilmä olisi nähnyt hänen itkevän.

-- Tuleks ulos? kysyi Pelle.

-- En pääse, täytyy katsoa lasta.

-- Minä meinaan mennä kattomaan laivoja.

Lapsi kätkyessä alkoi huutaa ja sätkiä pienillä väärillä säärillään.

-- Suutarin eukko tulee, ennätti Pelle kuiskata ja oli siinä samassa kadonnut. Simolinska tuli pyykkituvasta, märkä esiliina vyöllä ja käsivarret kyynäspäihin saakka paljaina. Hän oli vuosien kuluessa tullut yhä lihavammaksi ja toraisammaksi. Äkeänä hän torui Ollia siitä, että tämä antoi lapsen huutaa. Olli kuunteli tylsänä. Hän oli jo niin tottunut soimauksiin ja uhkauksiin, etteivät ne häntä enää liikuttaneet.

Fiina otti lapsen syliinsä ja ojentaen Ollille rahan hän lausui:

--Tuossa on, mene Petterssonin kauppaan ostamaan pikilankaa ja hakasia. Simolin sanoi niitä tarvitsevansa.

Olli otti rahan ja lähti livistämään, niin että puukengät kopisivat.

Ilma oli liian houkutteleva, jotta hän suoraa päätä olisi mennyt Petterssonille. Oli paljon hauskempaa maleksia kaduilla, katsella vilkasta ihmisvilinää ja silloin tällöin töytäistä kylkeen jotakin avojalkaista katututtavaa. Kas, tuollahan oli Pellekin keskellä poikajoukkoa, joka seisoi katselemassa, kuinka poliisi kuljetti jotakuta taskuvarasta. Olli huomasi Kallenkin ja piiloutui nopeasti erään rotevan pojan turviin. Kallea ei ollut vaikea puijata, hän oli typerä ja hidasjärkinen.

-- Jokos pääsit? kysyi Ränni-Pelle. Olli oli pujahtanut hänen taakseen ja veti häntä takinhihasta.

-- Jo, mennään muualle, ei tämä ole hauskaa.

-- Mennään vaan.

Pojat lähtivät laukkaamaan. Pelle kaivoi taskustaan kaksi lakritsipiippua ja ojensi toisen Ollille.

-- Mennäänks laivoja kattomaan?

-- En minä niin pitkälle uskalla, sanoi Olli. -- Kiivetään luolaan.

Luola oli poikien yhteinen piilopaikka. Sen muodosti sola kahden vanhan tuparähjän välissä mäen harjalla. Pojat olivat koonneet sinne kaikenlaista tavaraa, hevosenkenkiä, suuren nahkapallon, korvattoman kupin, poikkinaisen piipun, Pellen isävainajan oman, joka oli "neuvottelupiippuna" silloin kun tärkeitä asioita pohdittiin. Ränni-Pelle veteli jo pitkiä savuja, mutta Ollin oli vaikea tottua tupakkaan.

Ränni-Pelle kaivoi piipun esille kiven alta, jonne hän sen oli kätkenyt.

-- Ensin tupakoidaan, sanoi hän, minulla on tärkeitä asioita. -- Hän veti esille isän vanhan tupakkamassin, pisti kuivaa sammalta piippuun ja veti pari savua. Sitten hän ojensi piipun toverilleen. Olli pisti piipun suuhunsa, mutta antoi sen melkein heti takaisin irvistellen.

-- Maistuiks pahalle? nauroi Pelle. Hän kopisti piippua kiven kylkeen, pisti tupakkamassin taskuunsa, samoin piipun. Sitten hän rykäisi pari kertaa ja sanoi katseltuaan Ollia hetkisen kulmakarvat ankarasti rypyssä.

-- Minä meinaan karata.

Olli katseli ystäväänsä pyörein silmin.

-- Karata?

-- Niin juuri karata. Merille! Ja sinä tulet mukaan.

Olli pidätti hengitystään. Tuuma oli huimaavan rohkea.

-- Mitä äitisi sanoo?

Pelle kävi arvelevan näköiseksi ja raapi kiharaista tukkaansa.

-- Siinähän se niksi onkin. Eihän mun tarttis karata, jos äitimuori päästäis mun hyvällä. Olen halunnut merille jo siitä asti, kun ensimmäisen laivan näin, mutta muori ei suostu. Itkee vain ja sanoo, että hän on jo haudannut miehensä meren pohjaan eikä halua pojalleen samaa loppua. Hän tahtois mun suutarinoppiin Simolinille, hyi sentään -- tässä Pelle sylkäisi halveksivasti -- Simolinille! Luuleks minun siihen suostuvan, ei maar, ennen rupean vaikka neekerin lapsenlikaks kuin Simolinin oppipojaks. Ei, minä aion merille, se on vissi se, isäni eli ja kuoli reiluna merikarhuna, ja niin minäkin meinaan.

Pelle oli kohonnut seisomaan ja katseli silmät innosta säihkyen ympärilleen.

-- Katsos, sanoi hän viitaten sormellaan Meelarin sinisiin laineisiin. -- Tuolla Meelarin takana on Itämeri. Siinä on vesi suolaista, ja sitä tietä päästään Atlantille.

Hän heilutti hattua kädessään.

-- Hei, pojat, Atlantille! Tuuli puhaltaa, aallot heittelee laivaa, ja meripojat heiluu mastossa. Se on elämää!

Olli seisoi liikahtamatta hänen vieressään.

-- Niin, sanoi hän hitaasti -- tuolla kaukana on Itämeri, ja sen takana on Suomi.

Ränni-Pelle loi häneen nopean katseen.

-- Tekeekö sun mielesi Suomeen? Tule mukaan, ehkä saat tilaisuuden pistäytyä sielläkin.

Olli ravisti surullisena päätään vastaamatta. Pelle laski päivettyneen kätensä pojan hennolle olkapäälle.

-- Olli, eikös me olla ystäviä?

-- Ollaan, vastasi Olli ja katseli luottavasti ihailemaansa toveria.

-- Mutta ystävien kesken pitää olla reilu komento. Sinä salaat multa jotakin.

Olli punastui hiusmartoa myöten.

-- Niin, etkös luule minun tietävän, että tuo juttu Simolinskan veljenpojasta ja hänen isärukastaan on hölynpölyä. Sinä et oo sukua Simolinille enemmän kuin kelpo laivan ankkuri suutarin naskalille.

Olli oli yhä ääneti.

-- No, ellet luota minuun, niin en minäkään väkisin pyri uskotuksesi, sanoi Pelle ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

-- Älä suutu, Pelle, pyysi Olli. En minä olekaan sukua Simolineille, en rahtuakaan, mutta minä en uskalla kertoa asioita, olen luvannut olla vaiti. Isäni ja äitini ovat minut hylänneet, koska tein jotakin hyvin, hyvin pahaa.

-- Sinäkö? Mitäs pahaa tommonen pikkunen pojannaskali vois tehdä? Pelle oli hetkisen ääneti, sitten hän kysyi ankaralla äänellä. -- Et kai ole varastanut?

-- En, vastasi Olli päättävästi. Varastanut en ole koskaan.

-- Se on hyvä se, sillä varkaita minä en kärsi. Tommonen epärehellinen pojantolvana kuin tuo Jannekin kismittää mua kovasti. Hän kähveltää taskuunsa mitä saa ja milloin saa. Hyi taavetti!

Pelle sylkäisi taas. Se oli hänellä syvimmän halveksumisen merkki.

Olli katseli ystäväänsä surumielisenä. Mitähän Pelle sanoisi, jos saisi tietää hänen salaisuutensa? Raskaana se painoi häntä. Hän aukaisi suunsa uskoakseen sen sille ainoalle ihmiselle, joka hänen yksinäisyydessään oli osoittautunut ystäväksi, mutta silloin Pelle jo ojensi kätensä hänelle vilkkaaseen, vilpittömään tapaansa ja huudahti:

-- Viis salaisuuksista, Olli! Meri on sen pojan koti, jolla ei muuta turvaa ole. Heitä suutari ja hänen äkeä eukkonsa ja tule mukaan.

-- En kai minä mihinkään kelpaa, kun olen näin pieni ja hento?

-- Vanhaks olet?

-- Marraskuussa täytän kolmetoista.

-- Ja minä olen neljätoista, sanoi Pelle ojentaen pitkää, notkeata vartaloaan. Ei meitä ikä paina, mutta kyllä meillekin jokin ammatti keksitään laivan kannella. Minä rupean märssypojaks, ja sinä kelpaat kyllä kokin apulaiseks.

-- Minä osaan pestä astioita ja lakaista ja keittää kahvia ja kuoria perunoita ja... alkoi Olli luetella innostuneena.

-- Siinä näet. Me lähetään, niin että hurisee. Minä tunnen Delfiini-laivan ruorimiehen. Hän on isäni toveri ja kiva mies onkin. Halveksii suutaristi maamyyriä, kyllä hän meitä auttaa. Jo tänä iltana käyn hänen puheillaan. Delfiini on nykyjään maissa.

Hetken aikaa vielä suunnitelmiaan kehitettyään pojat lähtivät innostuneina astumaan kotia kohti. Portilla kohotti Pelle varovasti sormeaan:

-- Mutta muista, suu kiinni kuin naulittu!

-- Totta kai.