Part 11
-- Voi, Olli, Olli, lausui äiti kyynelsilmin, kun Pelle oli lopettanut vaillinaisen esityksensä. -- Kuinka saatoit sinä luulla, että me olisimme hylänneet pienen lapsirakkamme, vaikka hän olisikin ollut syyllinen? Mekin tulimme petetyiksi.
-- Niin, sanoi patruuna, ja hänen syvä äänensä värisi vihasta ja mielenliikutuksesta. -- Me etsimme sinua kaikkialta, etsimme monta päivää onnettomina ja epätoivoisina. Viimein noin viikko sen jälkeen kuin olit kadonnut, tuli eräs mies, hän oli Harmaalan alustalaisia, ja näytti meille pojan vaatteet, jotka hän oli löytänyt lammen rannalta metsästä. Tunsimme ne sinun vaatteiksesi, ja kun mies vielä kertoi kuulleensa hätähuutoja lammen rannalta juuri samana iltapäivänä, jolloin sinä niin äkkiä olit kadonnut, uskoimme että olit hukkunut. Äiti tosin, -- patruuna laski hyväillen kätensä vaimonsa laihoille käsille --, toivoi, luulen minä, koko ajan salaa sinun vielä elävän, kun ruumistasi ei lammesta löydetty. Ja ihmeellistä kyllä, hän oli oikeassa. Hän sairastui pahoin, ja me läksimme molemmat ulkomaille pikku Leilan kanssa. Viivyimme siellä kolmatta vuotta.
-- Mutta mistä syystä Kaarle serkku näin petti sekä teitä että minua? kysyi Olli. -- Hän oli minulle niin ystävällinen ja hyvä.
-- Se konna, huudahti patruuna. -- Vanha setä kauppaneuvos, jonka kai kyllä vielä muistat, oli määrännyt sinut perilliseksensä, ja kun ukko niihin aikoihin oli hyvin heikko, tahtoi Kaarle kai toimittaa sinut tieltä pois. Ukko kuolikin pari päivää katoamisesi jälkeen, ja Kaarle peri hänet. Hän oli tietysti palkannut miehen ilmoittamaan meille sinun kuolemastasi.
Nyt avautui ovi ja vilkas kiharatukkainen tyttö pisti päänsä sisälle.
-- Minä tahdon nähdä heidät, huusi hän, tahdon nähdä meripojat.
-- Leila! huudahti Olli. -- Pikku Leila, kuinka sinä olet kasvanut! Vieläkö tunnet Olli veikkoa?
-- Ei, sanoi Leila pikkuvanhasti, sinä erehdyt, Olli on kuollut.
-- Ei hän ole kuollut, sanoi äiti onnellisena hymyillen. Hän on tullut takaisin meidän luoksemme.
Leila tarkasti veljeään uteliaana hetken aikaa, astui sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä. Hauskaa, -- ettet ollutkaan kuollut. Entä tuo toinen, hän viittasi Pelleen, onko hänkin joku kuolleista noussut veli?
Kaikki nauroivat ja Pelle katseli mielihyvällä somaa tyttöä.
-- Kyllä kai hän on tavallaan sinunkin veljesi, sanoi Olli, -- sillä hän on ollut minun veljeni ja ystäväni koko sen ajan, kun minä olin "kuollut".
Patruuna oli tällä välin matalalla äänellä keskustellut katsastajan kanssa, joka oli kahdella päällä, mitä hänen tuli tehdä.
-- Ymmärrättehän, etten laske poikaani enää luotani, kaikkein vähimmän kasvatuslaitokseen, puhui patruuna. -- Valitan, että hän rikkoi laitoksen sääntöjä vastaan karkaamalla, minä kunnioitan lakia ja alistun siihen, silloin kun on syytä, mutta ette voi vaatia, että syytön poika lähetetään kärsimään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Hän on jo kyllin kärsinyt vääryyttä. Minä tulen kyllä oikeudellista tietä osoittamaan hänen syyttömyytensä.
-- Sen jälkeen, mitä olen kuullut, uskon todella, että hän on syytön, sanoi katsastaja. -- Hän onkin aina ollut laitoksemme siivoimpia poikia. Hän ojensi kätensä Ollille. -- Hyvästi, Koivu, olen iloinen siitä, että asiat ovat kääntyneet onnelliselle tolalle. Älkää muistelko meitä kasvatuslaitoksen ihmisiä katkeruudella. Olemme tarkoittaneet hyvää, vaikka meidän on täytynyt olla ankaria.
Olli pudisti iloisena katsastajan kättä. -- Hyvästi, sanoi hän, sanokaa paljon terveisiä kaikille ja erittäinkin herra apuopettajalle ja Mäkiselle.
Kun Virtanen oli lähtenyt, kääntyi patruuna syleilemään Ollia.
-- Nyt vasta, rakas poikani, saan oikein lausua sinut tervetulleeksi kotiin. Ja sinun toverisi, kunnon nuori merimies, tuntekoon tästälähin, että tämä talo on hänenkin kotinsa.
Hän puristi voimakkaasti Pellen kättä. Myös rouva Wolmar kiitti sydämellisin sanoin poikansa ystävää.
-- Ja kuitenkin, isä ja äiti, ette tunne puoliakaan kaikesta siitä hyvästä, mitä Pelle on puolestani tehnyt, sanoi Olli loistavin silmin. -- Hän on ollut kerrassaan suurenmoinen.
-- Niin, sinä kerrot sitten meille kaikki, emmehän oikeastaan tiedä vielä muuta kuin että sinä elät ja olet luonamme, sanoi äiti, -- mutta nyt tulee teidän ensin syödä ja levätä. Sitten saamme oikein pitkän jutteluhetken. Ja toverisi käsivartta on hoidettava. Sehän on loukkaantunut.
Oudolta tuntui Ollista taas elää omassa kodissa, isän ja äidin hellässä hoivassa. Äidin säätämästä levosta ei tullut mitään, hänen täytyi kuljettaa Pelleä kaikkialla, käydä tallissa ja väentuvassa. Penttiä hän ensi työkseen kävi tervehtimässä. Pahoilla mielin hän näki syvän arven leikkitoverinsa otsassa ja pyyteli häneltä anteeksi kiivauttaan. Pentti nauroi hämillään, hän oli jo kauan sitten unohtanut tuon "pikku naarmun", mutta Ollia hän ei ollut unohtanut, hän ihmetteli vain, ettei heti ollut tuntenut häntä.
Illalla, kun he kaikki, isä, äiti, Pelle, Olli ja Leila istuivat yhdessä, toi Pentti patruunalle kirjeen, jossa oli ulkomainen postimerkki. Patruuna rypisti otsaansa nähdessään päällekirjoituksen, repi nopeasti kuoren auki ja silmäili kirjettä.
-- Leila tyttö, sanoi hän kirjeen luettuaan, nyt sinä menet nukkumaan kuin ainakin kiltti pieni tyttö.
Leila nyrpisti huuliaan, hän olisi mielellään viipynyt vielä tuokion "vanhan" ja "uuden" veljen seurassa. Viivytellen hän sanoi hyvää yötä ja lähti vastenmielisesti pois.
-- Kirje on Kaarlelta, sanoi isä Leilan poistuttua, se on merkillinen kirje, hän tunnustaa siinä syyllisyytensä ja, mikä on parasta, puhdistaa Ollin kaikesta osallisuudesta tuohon salaperäiseen varkausjuttuun nähden.
-- Lue se, pyysi hänen vaimonsa.
Patruuna luki:
"Arvoisa Setä. Tiedän, ettei Sinulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia minusta, ja myönnän, että olet ollut oikeassa. Minä olen nähtävästi syntynyt lurjukseksi. Kevytmielinen ja ajattelematon olen aina ollut, mutta paheen tielle astuin vasta silloin kuin isosedän rahat, joita niin kipeästi tarvitsin, minua houkuttelivat. Muistatko sen päivän, jolloin olin pyytämässä sinulta rahaa lainaksi? Sinä kielsit jyrkästi, ja minä ratsastin kotiin epätoivo ja viha sydämessäni. Tiellä tapasin Ollin ja vein hänet Harmaalaan vain kiusatakseni vähän teitä." --
Patruuna keskeytti lukunsa ja peitti silmänsä kädellään.
-- Minunko kovuuteni, hän lausui puoliääneen, on ollut syynä kaikkeen? Jos olisin silloin antanut hänelle rahoja, hän ei ehkä olisi vajonnut kiusaukseen.
Hän jatkoi edelleen lukemistaan. Kaarle paljasti siinä mitään salaamatta rikoksensa ja kehoitti setäänsä noutamaan Ollin pois kasvatuslaitoksesta.
"Simolinin, joka vihdoinkin monista kepposistaan on joutunut oikeuden käsiin, olen pakoittanut kirjoittamaan todistetun tunnustuksen siitä, että hän ja Janne ovat oikeat rikolliset. Häpeällinen juoni oli kokonaan syntynyt hänen aivoissaan. Minä sain siitä tietää vasta, kun poika oli kasvatuslaitoksessa ja mies tuli minulta rahoja vaatimaan palkaksi konnantyöstään. Sen jälkeen ei omatuntoni antanut minulle rauhaa, ennen kuin sain tunnustaneeksi rikokseni.
"En kuitenkaan ole kyllin rohkea alistuakseni kärsimään ansaittua rangaistustani. Olen nyt matkalla Amerikkaan, jossa aion koettaa rehellisellä työllä päästä eteenpäin. Rahoja en ole ottanut enemmän kuin matkakassan ja jonkin satasen ensi askeleita varten.
"Ymmärrän, miten katkeria olette minulle siitä pahasta, jonka olen teille kaikille, Ollille etupäässä, saattanut. Mutta siitä huolimatta uskallan pyytää teiltä, Setä ja Sinulta, Anna täti, joka aina olit minulle niin hyvä, suurta armonosoitusta. Sallikaa vanhan Maleena tädin edelleen asua Harmaalassa. Kartanon olen lahjoittanut Ollille, olkoon se hänen omansa pienenä korvauksena siitä, mitä hän on saanut kärsiä. Mutta Maleena täti on jo vanha ja kuolee pian. Hänen sydämensä murtuisi, jos hänen täytyisi lähteä pois rakkaasta sukukartanostaan.
"Uskon teidät kyllin jalomielisiksi suostuaksenne pyyntööni. Omasta puolestani pyydän, että unohdatte minun olemassaoloni. Anteeksiantoa en rohkene toivoakaan. Kaarle".
Mukana seurasi Simolinin allekirjoittama paperi, jossa hän tunnusti, että Janne yksissä neuvoin hänen kanssaan oli yöllä käynyt Jokelan kaupassa varastamassa.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, kun patruuna taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.
-- Kaarle rukka, huokasi rouva Wolmar. Hänen äitinsä kuoli niin aikaisin, ja isä ei välittänyt hänen kasvatuksestaan. Ja vanha täti hemmoitteli häntä liiaksi.
-- Minä en hänelle enää kaunaa kanna, sanoi Olli, -- olen liian onnellinen vihatakseni ketään.
-- Etkö edes Simolinia tai Jannea? kysyi Pelle puolileikillä.
-- Älä puhu Simolinista! Älkäämme muistelko häntä! huudahti Olli tehden torjuvan liikkeen kädellään.
* * * * *
Pelle oli lähtenyt. Turhaan oli Koivumäen ystävällinen isäntäväki pyytänyt häntä jäämään, turhaan Leila vakuuttanut, että hänelle tulee kauhean ikävä uutta veljeä.
-- Delfiini ei odota, vakuutti Pelle, mun täytyy lähteä, ei siinä mikään auta. Ja Ollille hän sanoi kahden kesken: -- Äitimuori ikävöi kovin Tukholmassa. Olen ostanut hänelle komean huivin hyvittäjäisiksi. Kai hän sentään mulle pienen löylytyksen antaa karkaamisestani.
Olli hymyili. Hän oli näkevinään Flinkin matamin portailla Pelleä vastaanottamassa toruen ja samalla iloisena ja ylpeänä reippaasta pojastaan.
Patruuna lähetti Pellen mukana kirjeen hänen äidilleen. Siinä hän ystävällisin sanoin pyysi, että hänen sallittaisiin pitää huolta Pellen tulevaisuudesta. Olli oli aina pitävä Pelleä veljenään.
Pari päivää sen jälkeen kun Pelle oli lähtenyt, sanoi rouva Wolmar Ollille:
-- Huomenna minä lähden Helsinkiin. Tahdotko tulla mukaan, Olli?
Olli loi nopean, säihkyvän katseen äitiin.
-- Mitä me siellä?
-- Käymme noutamassa pienen ystävättäresi tänne. Luuletko hänen tulevan?
-- Oi, äiti! Olli tarttui äitiä kaulaan.
-- Kuinka saatoit arvata, että minä juuri sitä niin hartaasti toivoin.
-- Sehän ei ollut vaikeata arvata, hymyili äiti. Sinähän et ole paljon muusta puhunutkaan kuin Hillevistä ja kuinka tärkeätä hänen olisi päästä maalle.
Olli nauroi hämillään. Totta oli, että hän oli ajatellut Hilleviä paljon ja kertonut hänestä sekä äidille että Leilalle. Isää ja Pelleä hän ujosteli tässä suhteessa.
Oli niin outoa matkustaa junalla takaisin samaa matkaa, jota he muutama päivä takaperin olivat turvattomina karkulaisina matkustaneet, Pelle ja hän. Silloin he joka hetki olivat pelänneet tulevansa ilmi, nyt hän istui mukavasti toisen luokan vaunussa äidin vieressä uuteen, siroon pukuun puettuna.
Ja miten ihmeellistä oli astua äidin rinnalla Helsingin katuja, noita samoja katuja, joita hän niin usein oli samoillut yksinäisenä, hylättynä poikarukkana. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että kotona Koivumäellä Pentti hyöri terveenä ja iloisena ja että Ollin ei enää tarvinnut pelätä Simolinia.
-- Äiti, tässä on Hillevin koti. Ja tuossa asuu Jokela.
He astuivat ensin sisään pieneen kenkäkauppaan. Ollin henkeä miltei salpasi. Kaikki oli niin tuttua, vahva nahan ja rasvan haju, Soilan vanhat kirjat hyllyillä, ja verhon takana Jokela itse istuen kyyristyneenä työnsä ylitse.
-- Jokela! Tässä minä taas olen!
Vanha suutari katsahti nopeasti ylös.
-- Olli! -- Olli Koivu! huudahti hän ja ryppyiset kasvot valkenivat. Vai pääsit jo vapaaksi! Mutta nähtyään rouva Wolmarin hän hämillään vaikeni.
-- Tämä on minun äitini, Jokela, sanoi Olli.
-- Joka tahtoo kiittää teitä hyvyydestänne poika parkaani kohtaan, sanoi rouva Wolmar ojentaen kätensä ukolle.
Mutta Jokela piilotti kätensä selän taakse.
-- Ei, ei, hyvä rouva, vaikeroi hän, -- selkäänsä ukko tarvitsisi, selkäänsä aimo tavalla, kun hän oli sellainen pässinpää ja tuon viheliäisen konnan nenästä vedettävä.
Hetkisen kuluttua ukko kuitenkin oli jo sen verran rauhoittunut, että saattoi pyytää vieraansa istumaan ja itsekin istua kolmijalkaisella tuolillaan kuunnellen Ollin kertomusta elämänvaiheistaan.
-- Niin, niin, Olli, sanoi hän, -- nämä ovat olleet ankaria oppivuosia sinulle. Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on pitänyt oppipoikaansa.
Rihkamakaupassa, minne Olli äitineen sitten lähti heitettyään lämpimät jäähyväiset vanhalle Jokelalle, oli hiljaista ja pimeää. Puotihyllyt ammottivat säälittävän tyhjinä, ilma oli raskas ja painava.
Rouva Wolmaria puistatti. Kauheata! Ja tässä tukalassa ilmassa täytyi elää ja hengittää.
Neiti Andersson tuli puotiin kellon kilahtaessa. Hän oli kutistunut ja laihtunut, kasvot olivat entistään kolkommat. Hämmästyneenä hän katseli hienosti puettua rouvaa ja siropukuista poikaa. Sellaisia ostajia ei rihkamakaupassa käynyt.
-- Miten Hillevi jaksaa? kysyi Olli hätäisesti. Hän ei edes muistanut tervehtiä neitiä.
Neiti Andersson katseli poikaa tunnustellen.
-- Olliko se on? kysyi hän. -- Olli Koivu, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen varkaudesta?
Rouva Wolmar kääntyi loukkautuneena kysyjän puoleen.
-- Olen Ollin äiti, -- sanoi hän, poikani ei ole koskaan varastanut. Tulimme tapaamaan hänen pikku ystävätärtään. Miten hän jaksaa?
-- Sisarentyttärenikö? Oi, hyvä rouva, hän on hyvin sairas. Lääkäri luulee hänen pian kuolevan.
-- Hillevikö? parkaisi Olli. -- Se ei voi olla totta. Saanko tavata häntä? pyysi hän rukoillen.
Neiti Andersson epäröi. Hänellä oli vielä vahvoja epäilyksiä Jokelan entisen oppipojan suhteen.
-- Antakaa lasten tavata toisensa, sanoi rouva tyynesti. -- Minulla olisi sillä aikaa teille puhuttavaa, hyvä neiti.
Olli astui varpaisillaan viereiseen huoneeseen. Puolipimeässä hän erotti Hillevin laihat, verettömät kasvot vuoteella. Tyttö oli kohonnut kuuntelevaan asentoon, silmissä oli jännittynyt ilme.
-- Sinäkö se olit, sanoi hän heikosti hymyillen, minä olin kuulevinani äänesi.
Poika seisahtui ujona hänen vuoteensa ääreen.
-- Hillevi, sanoi hän tarttuen kömpelösti tytön kapeaan käteen. -- Äiti ja minä olemme tulleet noutamaan sinua maalle, päivänpaisteeseen ja vihantaan metsään.
Hillevin silmät suurenivat.
-- Onko sinulla äiti? kysyi hän ihmetellen.
-- On, ja minä olen jälleen kotona ja kaikki, mikä oli, on nyt vain pahaa unta, varkausjutut ja kasvatuslaitokset ja kaikki.
Hillevin silmät loistivat.
-- Minä olen niin iloinen, sanoi hän.
Rouva Wolmar ja neiti Andersson tulivat sisään.
-- Pikku Hillevi, sanoi Ollin äiti ja painoi hellän suudelman sairaan otsalle.
Hillevin poskille kohosi heikko puna.
-- Onko hän äitisi? kysyi hän kuiskaten Ollilta.
-- On, ja nyt me viemme sinut maalle.
-- Tahdotko tulla mukaamme, Hillevi pieni? kysyi rouva.
-- Jos täti päästää.
-- Täti on jo suostunut.
Hillevi loi kysyvän katseen tätiinsä. Tämä nyökkäsi hiljaa.
-- Niin, lapsi. Minulla ei ole oikeutta kieltää. Täällä sinä kuihdut ja näännyt, eikä minulla ole varoja hankkia sinulle raitista ilmaa ja hyvää ravintoa, jota tarvitset parantuaksesi.
-- Mutta täti jää niin yksin.
Neiti Anderssonin silmät kostuivat. Hän oli usein itsekseen nurkunut sitä taakkaa, jonka sisarvainaja oli hänelle jättänyt uskoessaan pienen tyttärensä hänen huomaansa. Mutta tällä hetkellä hän tunsi, että pieni orpo kuitenkin oli ollut hänelle rakas.
-- Täti tulee sinua usein katsomaan, sanoi rouva iloisesti. -- Hän voi viipyä kauemminkin luonasi. Koivumäessä on kyllin tilaa.
Päätettiin, että rouva Wolmar seuraavana päivänä tulisi Hilleviä hakemaan. Sitä ennen hän tahtoi tavata lääkäriä, joka oli tyttöä käynyt katsomassa. Äidin lähdettyä Olli jäi vielä hetkeksi Hillevin luo. Hänen täytyi kertoa pikku ystävälleen ainakin osa vaiheistaan.
Aamulla saapuivat Olli ja hänen äitinsä uudelleen. Rouva Wolmar oli kutsunut pääkaupungin etevimmän lääkärin tytön luo. Hän tutki Hilleviä perinpohjin.
-- Vahva ravinto, raitis ilma ja paljon iloa ja valoa, määräsi hän. -- Kyllä hän vielä toipuu.
Sillä aikaa kuin lääkäri tutki Hilleviä, pistäytyi Olli Helanterilla. Tieto hänen takaisintulostaan ja hänen ihmeellisistä vaiheistaan oli monin verroin liioiteltuna jo levinnyt talon kaikkiin komeroihin. Koko talon nuori väki kokoontui Helanterille Ollia ihmettelemään ja kuulemaan. Emman päivettyneet kasvot loistivat mielihyvästä ja uteliaisuudesta. Hän hypisteli Ollin hienoja vaatteita, kyseli ja kuulusteli lakkaamatta. Rouva Wolmar tahtoi nähdä toverit, joiden seurassa hänen poikansa oli niin monta kuukautta elänyt ja kävi myös Heleenan kotona. Olli olisi mielellään suonut, että äiti olisi kuullut Heleenan vilkkaasti esittämiä kertomuksia teatterielämästä, Emman sanasutkauksia ja Mikon meheviä kaskuja; hän ikäänkuin ylpeili ystäviensä puolesta. Mutta kun rouva astui sisälle niin hienona ja kauniina, jäykistyivät nuo muutoin luonnolliset ja avomieliset lapset. Hämillään, käsivarret kankeina pitkin kupeita he seisoivat suorina kuin kynttilät ja antoivat kömpelöitä ja yksitavuisia vastauksia vieraan ystävällisiin kysymyksiin. Ollia oikein harmitti. Hyvästellessään sanoi rouva Wolmar Heleenalle:
-- Tahtoisitko parin viikon kuluttua, kun Hillevi on hiukan vahvistunut, tulla Koivumäkeen häntä tervehtimään? Se ilahuttaisi sekä Hilleviä että Ollia.
Heleena niiasi onnellisena. Hänen mielikuvituksessaan oli Koivumäki kohonnut jonkinlaiseksi satulinnaksi, jossa Olli kulki prinssin puvussa ja hänen äitinsä hyvänä kuningattarena. Ja Hillevi oli metsään nukahtanut orpo paimentyttö, jonka prinssi kultavaunuissa vei linnaansa.
-- Voi, äiti, miten sinä voit olla niin hyvä, huudahti Olli liikutettuna, kun he lähtivät räätälin köyhästä kodista ja äiti oli jakanut pussillisen makeisia lapsille.
-- Katsopas, Olli, sanoi äiti, -- ennen sinun katoamistasi olin itsekäs nainen, joka vain ajatteli omia lapsiaan ja oman kodin onnea. Kun sinä olit poissa, aukenivat silmäni näkemään muutakin, ja nyt rakastan kaikkia lapsia, varsinkin niitä, jotka ovat köyhiä.
Rihkamakaupan edustalla seisoivat jo vaunut odottamassa. Neiti Andersson kantoi Hillevin ulos. Tyttö oli puettu vaaleaan matkavaippaan, ruusuilla koristettu päähine somisti hänen pieniä kalpeita kasvojaan. Rouva Wolmar oli ostanut hänelle vaatekerran paidasta alkaen hattuun ja kenkiin asti. Hillevin poskilla hohtivat punaiset täplät. Ero tädistä, tovereista ja koko menneisyydestä järkytti hänen mieltään juuria myöten. Kyynelsilmin hän hyvästeli jokaista vuoron perään; koko talo oli kokoontunut kadulle lähtöä katselemaan.
Jokela juoksi patalakki päässä, nahkaesiliina vyötäröllä kiittämään Ollia ja hänen äitiään kauniista lahjasta. Hän oli saanut pitkän, komean merenvahapiipun.
"Hyvästi! Hyvästi!" kaikui kadulta ja vaunuista. Ajuri nykäisi ohjaksia, hevonen lähti juoksemaan -- --
Illan suussa he ajoivat Koivumäkeen johtavaa tietä. Hillevi, jota pitkä junamatka helteessä oli rasittanut, virkistyi hengittäessään raitista maa-ilmaa. Hänen silmänsä hohtivat, kun he ajoivat vehmaan seudun kautta, viheriöiden metsien ja kukoistavien peltojen ohi.
Lähellä Koivumäkeä he sivuuttivat pienen soman punaisen talon.
-- Katso, Olli, sanoi äiti viitaten siihen. -- Tuon talon isä aikoo ostaa, ja tiedätkö, mitä siitä tulee? Kesäkoti köyhiä, väsyneitä kaupunginlapsia varten. Sinne he saavat tulla kaupungin pölystä ja helteestä virkistymään ja leikkimään. Ja te kaksi, Hillevi ja sinä, saatte määrätä, miten se sisustetaan ja järjestetään, jotta sen asukkailla olisi oikein hyvä ja hauska olo.
-- Oi, äiti, äiti! Saanko kutsua sinne heidät kaikki, Heleenan ja Emman, Mikon ja Vilhon ja Antin ja kaikki muut?
-- Saat lapseni, se on isän lahja sinulle. Hänenkin silmänsä ovat avautuneet näkemään.
Vaunut ajoivat pitkin vanhaa, tuuheiden puiden reunustamaa käytävää. Tuolla kukkivat ruusupensaat vielä, tuolla loistivat leukoijat, orvokit ja daaliat. Syreenipensaitten välistä pilkoitti punainen leikkitupa, ja keskellä pihamaata kiilsi pylvään nenässä metallipallo laskevan auringon valossa.
-- Voi, Olli, Olli, kuiskasi Hillevi tarttuen ystävänsä käteen. -- Tämähän on Rauhala.
-- Niin, vastasi Olli hänelle hiljaa. -- Ja täällä on äiti, joka lohduttaa, kun sinä itket, joka kääri iltaisin peitteen ympärillesi, joka suutelee yöhyväisiksi. Tämä on meidän Rauhala, Hillevi, tämä on meidän, sinun ja minun yhteinen kotimme.