Part 10

Käytävässä kuului todellakin askeleita. Pelle harppasi miltei kuulumattomin askelin ylös portaita, mutta Olli astui ulos ovesta ja lähti kulkemaan portille. Laitoksen piha ei ollut erityisen suuri, mutta Ollista tuntui kuin olisi se ollut itse Saharan erämaa, niin toivottomalta tuntui hänestä päästä kenenkään huomaamatta hiekoitetun aukeaman yli. Kauheata, tuolla tuli katsastaja Virtanen, johtajan oikea käsi, tarkka ja ankara mies, suoraan häntä kohti.

-- Nyt on kaikki mennyttä, mutisi hän itsekseen. Hädissään hän pani kätensä ristiin ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua! Sinähän tiedät, että olen täällä syyttömästi."

-- Virtanen! kuului samassa iloinen ääni keittiön puolelta, ja avoimesta ikkunasta pistihe keittäjättären keltatukkainen pää. Tulkaa maistamaan uutta kaljaani.

Virtanen loi tutkivan katseen Olliin, mutta oli siksi kaukana, ettei erottanut hänen kasvojenpiirteitään. Olli sai panna kaiken hillitsemiskykynsä liikkeelle, ettei rupeaisi juoksemaan. Olisi ollut hullua kiirehtää vauhtiaan. Vielä kymmenkunta askelta, vielä pari -- nyt hän oli portilla ja asteli maantietä näennäisen tyynesti. Kun hän saapui Pellen määräämälle paikalle, poikkesi hän metsään ja piiloutui korkean kiven taa odottamaan ystäväänsä.

Noin kymmenen minuutin kuluttua asteli toinen meripoika rauhallisin, hitain askelin pihan poikki.

-- No, siinäkös se poika vielä kulkee, sanoi Virtanen katsahtaessaan ulos keittiön ikkunasta. Mikä ihminen se oikein mahtaa olla?

-- Taisi käydä johtajaa tapaamassa, mutta johtaja ei olekaan kotona, tiesi keittäjä kertoa.

Yhtymäpaikalla kapsahtivat pojat toistensa kaulaan.

-- Voi, Pelle, Pelle, puhui Olli kostein silmin. Sinä olet maailman paras ja rohkein poika. Mutta mistä ja kuinka sinä tänne tulit noin aivan kuin taivaasta?

-- Sen kerron sittemmin, sanoi Pelle vakavasti. Mutta tietysti, Olli, olet syytön siihen rumaan juttuun, jonka vuoksi jouduit laitokselle? Sillä näes, vaikka oletkin ystäväni, en panisi tikkua ristiin vapauttaakseni sinua ansaitusta rangaistuksesta, jos olisit syyllinen.

-- Pelle, sanoi Olli ja katseli toveriaan silmiin. Minä olen viaton, Simolin sen liemen keitti.

-- Sen tiesin kyllä, sanoi Pelle, ja nyt kiireesti matkaan. Pian pakosi keksitään ja meitä ajetaan takaa.

-- Mihinkä päin me oikein rupeamme kulkemaan?

-- Meidän on pyrittävä Turkuun, missä Delfiini on. Se lähtee neljän päivän kuluttua ja silloin minun täytyy olla siellä.

-- Entä minä? kysyi Olli arasti. Minne minä joudun?

-- Siitä saamme sitten puhua, nyt ei muuta kuin matkaan vain ja aika hamppua Turkua kohti. Rataa pitkin emme uskalla kulkea eikä junallakaan matkustaa. Siis umpimähkään vain kuin laiva sumussa. Hei hopp, ankkuri ylös ja oikea suunta.

Koska Olli oli vasta ollut pari kuukautta kasvatuslaitoksessa eikä luonnollisesti saanut samoilla ympäristössä, oli tienoo hänelle verraten outoa. Aseman hän sentään tiesi ja sitä he päättivät kiertää. He lähtivät siis astumaan reippaasti metsän läpi. Matkalla Pelle kertoi Ollille, miten hän oli tullut Helsinkiin, tavannut Jokelan ja saanut tältä tietää varkausjutun ja Simolinin osan siinä. Hän oli sitten matkustanut Ollia vapauttamaan, oli asettunut asumaan majataloon ja sieltä käsin pari päivää kiertänyt kasvatuslaitosta. Sattumalta hän oli tavannut erään nuoren katsastajan ja tältä noin kuin ohimennen onkinut yhtä ja toista kasvatuslaitoksen elämää koskevaa. Hän oli sitten vakoillut ja kiertänyt lähettyvillä. Samana päivänä kuin pojat olivat herneitä kepittämässä, hän oli kiivennyt korkeaan koivuun, joka kasvoi kasvatuslaitosta ympäröivän muurin vieressä. Sieltä hän ilokseen oli huomannut Ollin olevan työssä, oli viheltänyt ja sitten häthätää raapinut kokoon pari riviä paperipalalle ja heittänyt sen kiven ympäri käärittynä muurin yli.

-- Eikös ollutkin hyvin osattu, kun sattui melkein sun jalkoihis? kehuskeli hän.

-- Kaikki oli niin prikulleen satutettu kuin parhaimmassa seikkailukirjassa, kiitti Olli. -- Kun nyt vain päästäisiin onnellisesti pois näiltä tienoin.

-- Tuohon suuntaan meidän on kuljettava, sanoi Pelle osoittaen länttä kohti. Olen minä siitäkin vähän ottanut selkoa.

Pojat olivat astuneet reippaasti pari kolme tuntia, kun Pelle pysähtyi.

-- Eikö sun vatsassas ole tyhjää? kysyi hän.

-- On kyllä, vastasi Olli.

-- Koetappa, onko taskussas jotakin haukattavaa. Olin panevinani sinne aamulla vähän pureksimista.

Olli kouraisi taskujaan ja veti esille isonlaisen makkarapalan ja leipää. He eivät kuitenkaan rohjenneet pysähtyä syömään, vaan jatkoivat matkaansa pureskellen vuoroin makkaraa, vuoroin leipää.

-- Eiköhän poiketa johonkin taloon juomaan? ehdotti Olli. Kai niitä on jossakin maantien vieressä. Minua janottaa kovasti.

-- Ei vielä uskalleta. Pysytellään metsässä niin kauan kuin voidaan.

Aurinko kohosi korkealle ja poikia alkoi helle rasittaa. He riisuivat takit yltään ja astuivat paitahihasillaan. Nyt tuli asutumpaa seutua. Siellä täällä he sivuuttivat talonpoikaistalon tai pikku torpan. Viimein he eivät jaksaneet hillitä enää janoaan, vaan poikkesivat erääseen taloon juomaan. Miesväki oli pellolla, mutta emäntä oli tuvassa voita kirnuamassa. Pojat tervehtivät kohteliaasti ja Olli pyysi hiukan juomista.

-- Onhan tässä kirnupiimääkin, jos haluatte, sanoi emäntä ystävällisesti. Taitaishan siinä olla pannussa kahviakin. Minä vast'ikään keitin sitä eräälle matkamiehelle, joka ajoi hevosella tästä ohi ja poikkesi meilläkin tiedustelemassa. Kuului olevan sieltä kasvatuslaitokselta, oli takaa-ajamassa kahta poikaa, jotka tänä aamuna olivat sieltä karanneet.

Pojat vaihtoivat keskenään silmäyksen. Oltiin siis jo heidän jäljillään.

Kun he olivat juoneet kirnupiimän viimeistä tippaa myöten, nousivat he lähteäkseen ja maksoivat emännälle runsaasti.

-- On täällä lämmintä leipääkin, jos halutaan, sanoi emäntä mielissään hyvästä palkkiosta. Pojat ottivat leivän kumpikin ja Pelle maksoi kukkarostaan. Sitten he hyvästelivät ja Olli kysyi kuin ohimennen:

-- Meidän pitäisi astua junalle päin. Missähän päin se asema lienee.

-- Tuolla vain, selitti emäntä ja lähti oikein portaille neuvomaan.

-- Olisikohan ne olleet niitä karkulaisia, juolahti hänen mieleensä, kun pojat olivat menneet. Tuskin vain, nämähän olivat niin höyliä ja siivoja. Mutta merimiehen puvuissa he olivat, kuten se katsastaja selitti. Olkoon miten tahansa, päätteli hän, en minä asiaan ryhdy. Reilun näköisiä poikia olivat ja hyvästi maksoivat.

Kiirein askelin pojat astuivat eteenpäin. He olivat nyt saaneet tietää sen verran, että heitä ajettiin takaa hevosella. Oli siis vältettävä maantietä. Luultavaa oli, että nimismiehiäkin jo oli hälytetty heitä kiinni ottamaan. Oli kuuma päivä, ja pojat hikoilivat vahvasti helteessä. Suureksi ilokseen he joutuivat pienelle lammelle ja heittäytyivät ilomielin sen kylmään, tummaan veteen.

Kylpy virkisti heidän väsyneitä jäseniään, ja uusin voimin he jatkoivat matkaa.

Kolmastoista luku.

KOIVUMÄESSÄ.

Aamuaurinko pilkisti sisään yksinäisen niittyladon raoista. Olli survaisi Pelleä kylkeen.

-- Jokohan lähdetään?

Pelle kohosi istumaan hiukset täynnä heinänkorsia ja haukotteli kylkiään pidellen.

-- Hohhoh, kyllä oli kova tämä meidän vuoteemme. Olisivat jättäneet vähän enemmän heiniä latoonsa. Vieläks sulla on leipää?

-- On vähäsen.

-- Haukataanpas sitten, ennen kuin lähdetään taas marssimaan.

Aterioidessaan kysyi Ränni-Pelle äkkiä Ollilta:

-- Kuules, mistä se Simolin oikein sai tietää sun olinpaikkas?

-- En tiedä. Ehkä Kaarle serkulta. Minä kirjoitin hänelle Helsingistä.

Pelle oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkkaan:

-- Eiks sinusta sentään olis paras kertoa mulle reilusti ja rohkeasti kaikki. Kyllä mä sen sentään hoksaan, että jotakin sinä salaat.

Olli mietti. Pelle oli hänelle kuin veli, hän ei saattanut loukata häntä. Halveksikoon sitten, kun oli saanut kaikki tietää.

-- Kyllä minä sulle kerron, hän sanoi, -- mutta lähdetään ensin matkaan. Nyt on vilpoinen kävellä.

He ravistivat heinänkorret vaatteistaan, avasivat ladon oven ja pälyivät varovasti ympärilleen. Kaikki oli rauhallista. Varhainen kesäaamun aurinko kultasi metsät ja maat. Niitty kimalteli kastehelmissä ja linnut liversivät tervehtien nousevaa päivää. Pojat hengittivät täysin rinnoin raikasta aamuilmaa, heidän vartensa suoristui, kaikki pelko pakeni mielestä. He tunsivat olevansa nuoria ja onnellisia.

Pelle otti esille kompassin povitaskustaan ja määräsi suunnan. He olivat päättäneet kävellä lähimmälle asemalle, sillä Pelle tahtoi ajoissa päästä Turkuun.

Matkalla Olli kertoi elämänsä surullisen tarinan alusta alkaen. Pelle kuunteli totisena. Kun Olli viimein oli lopettanut, loi hän aran katseen Pelleen. Hän pelkäsi näkevänsä hänen kasvoillaan kauhua ja halveksimista. Pellen silmissä kiilsi kyynel.

-- Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.

-- Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. -- Kaikki ovat hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä ja ystävällinen.

-- Top, poikani, top tykkänään. Min' en ikinä usko, että sun äitis on sun hylännyt. Se ei mene mun kallooni, ei takomallakaan. Minä näes tunnen hameväen. Ne toruu meitä ja pauhaa, mutta ei ne meitä hylkää, silloin ainakaan kun muut hylkäävät. Ei, mun äitimuorini sotis mun puolestani koko maailmaa vastaan, ja samanlaisia ne ovat kaikki äidit.

Ollin sydän täyttyi sanomattomasta onnen tunteesta. Tieto siitä, että äiti oli hänet hylännyt, oli lähinnä Pentin kuolemaa eniten häntä surettanut.

-- Mutta isä kirjoitti niin, sanoi hän. -- Ja äiti ei vastannut, kun hänelle kirjoitin.

-- Min en sittenkään sitä usko, väitti Pelle. -- Sun äitisi ei oo saanut ehkä kirjettäs. Osoititko sen suoraan hänelle?

-- En, minä osoitin sen Kaarle serkulle. Hänen kauttaan kulkivat kaikki muutkin kirjeeni, kun isä ja äiti olivat ulkomailla.

-- Minkälainen mies se sun Kaarle serkkus on? Mua epäilyttää sellainen serkku, joka jättää pienen pojan Simolinin haltuun. Jos hän tunsi Simolinin, tiesi hän myös, mikä lurjus se konna on.

-- Kaarle serkku minut pelasti vankilaan joutumasta, sanoi Olli, -- mutta myönnän, etten häneen enää niin sokeasti luota kuin ennen. Mutta miksi hän olisi minua pettänyt? Sitä en ymmärrä.

Pelle ei vastannut, hän vaipui ajatuksiin. Olli huomasi hänen jotakin aprikoivan. Hän oli silloin aina vähän kipakka ja antoi lyhyitä vastauksia.

Puolipäivän aikaan he poikkesivat erääseen taloon ja pyysivät saada ostaa ruokaa.

-- Mutta ei paljon, kuiskasi Pelle Ollille, -- sillä mun kukkaroni alkaa vähän niinkuin laihtua. Ja meidän pitää ostaa matkapiletit. -- Isäntäväeltä he saivat tietää lyhimmän tien asemalle. Sinne oli vielä viisi kilometriä ja se oli Turkuun johtavan radan varrella.

-- Sun sijastasi minä olisin mennyt poliisille ja kertonut koko jutun, sanoi Pelle, kun pojat taas olivat tiellä. -- On aina rehtiä kärsiä rangaistus, kun on tehnyt pahaa. Et sinä sentään siitä suurta rangaistusta olis saanut. Semmonen pieni pojannassikka kun silloin olit.

-- Kaarle serkku sanoi minun saavan ainakin vuoden olla vankilassa, ja isä pelkäsi häpeää, joka siitä lankeisi nimellemme. Nyt Helsingissä olin kyllä aikonut ilmoittaa kaikki, mutta tämä varkausjuttu tuli väliin, ja silloin päätin olla vaiti, etten tuottaisi uutta häpeää vanhemmilleni, puhui Olli. Hänen kuormaansa helpotti suuresti tämä avoin keskustelu ystävän kanssa.

Iltapuolella pojat saapuivat asemalle. Oli outoa taas astua ihmisten joukkoon, ehkä liian uskaliastakin. Ollia varsinkin peloitti. Arasti hän katseli ympärilleen, mutta Pelle kuiskasi hänelle:

-- Pää pystyyn ja kulje kuin rehti meripoika.

Pelle osti piletit ja junaa odotellessaan pojat istuivat asematalon tuuheassa lehtimajassa. Vasta kello kahdentoista tienoissa tulla porhalsi juna. Ollin sydämessä tuntui niin kummalta. Nytkö hän saisi lähteä kohti Turkua, kohti vapautta. Pelle oli luvannut koettaa saada hänelle paikan Delfiinissä tai jossakin muussa laivassa. Sitä paitsi kyti Ollin sydämessä hiljainen toivo, toivo nähdä koti, äiti, isä.

Junassa oli paljon matkustajia, ja poikien oli vaikea keskustella muusta kuin aivan syrjäisistä seikoista. Pelle oli vaipunut ankaraan tuumiskeluun. Selkä kyyryssä hän istui penkin nurkassa ja tuijotti otsa rypyssä eteensä. Ollikin istui syvissä mietteissä. Näin he matkustivat kauan aikaa, ja juna läheni sitä asemaa, joka oli lähinnä Koivumäkeä. Nyt ei Olli enää malttanut olla vaiti.

-- Pelle, sanoi hän matalalla äänellä. -- Me matkustamme aivan sen aseman ohi, josta on vain kolmen kilometrin matka minun kotiini. Luuletko, että ehtisimme käväistä siellä? Minun tekee niin kovin mieleni vielä kerran nähdä Koivumäki, ennen kuin lähden pois Suomesta.

Pelle nyökäytti päätään.

-- Sitähän minä justiin olen tässä tuuminut, vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä. -- Ei tiedä, mihin päin tässä asiat vielä selviytyvät. Mutta kuules, jatkoi hän yhä hiljentäen ääntään, -- oleks tarkannut tota miestä, joka istuu tossa seuraavassa vaununosastossa? Se pitää meitä silmällä hiivatin visusti.

Olli loi silmäyksen Pellen neuvomaan suuntaan. Hän jäykistyi kauhusta. Mies oli Virtanen kasvatuslaitokselta. Heidän jälkiään oli siis seurattu tänne asti.

-- Kaikki on hukassa, mutisi Olli. Minä olen kerta kaikkiaan kovan onnen lapsi.

Pelle näytti vihaiselta. -- On ne koko ajokoiria. Mutta maltas, tanssi ei ole vielä loppuun tanssittu.

Juna hiljensi vauhtiaan. Pelle viittasi Ollille ja nousi välinpitämättömän näköisenä seisomaan ikäänkuin katsoakseen ikkunasta ulos. Kun muitakin matkustajia nousi liikkeelle järjestäen kapistuksiaan poismenoa varten, syntyi hetken häiriötä, joka esti katsastajaa näkemästä poikien puuhia. Tätä silmänräpäystä käyttivät Pelle ja Olli hyväkseen. Ennen kuin juna ehti täydelleen pysähtyä, he pujahtivat junasillalle.

-- Hyppää oikein! kirkaisi Pelle, -- muutoin taitat jalkas. Kas näin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät pojat kuin kaksi kerää alas pehmeätä ratavallia.

-- Satutitko itsesi? kysyi Olli Pelleltä.

-- Taisinpa vähän loukata käsivarttani. Aih! Pelle puri hampaansa yhteen. Jokohan se katkes!

-- Voi Pelle, minun tähteni tämä kaikki!

-- Älä siinä turhia ruikuta. Ylös vain ja eteenpäin. Kyllä ma vielä jaksan lipata.

Pojat lähtivät juoksemaan, juna oli jo seisahtunut asemalle ja vähän heillä oli toivoa paon onnistumisesta. Pelle koetti kyllä panna parastaan pysyäkseen Ollin rinnalla, mutta hänen käsivarttaan pakotti niin kovin, ettei hän jaksanut juosta täydellä voimalla.

-- Juokse sinä vain ja jätä minut tähän, huohotti hän Ollille. Ehkä ma jollakin lailla luovaan itseni pulasta.

Olli pysähtyi:

-- Ei, Pelle, Unkas ei heitä Haukansilmää. Tuossa jo joku juokseekin jäljestämme. Taitaa olla turha enää koettaa.

Pellenkin muutoin niin reipas mieli oli lamaannuksissa. Hiljaista hölkkää pojat puhalsivat vielä eteenpäin, vaikka tiesivät, että oli turhaa. Seutu oli tiheästi asuttua eikä ollut metsää lähettyvillä.

Heidän järjestään tuli asemalta päin parivaljakon vetämät vaunut. Niitä ajoi noin viidentoistavuotinen poika. Olli pysähtyi vaunut nähdessään äkkiä.

-- Pelle! huusi hän, -- nuo ovat Koivumäen vaunut. Minä tunnen ne. Olen niin monta kertaa niissä ajanut. Voi, kun pääsisi niillä ajamaan!

-- Tietysti päästään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Pelle viitannut huolettoman rohkeasti ajajalle. Tämä pysähdytti uteliaana hevoset. Näillä seuduin ei usein liikkunut merimiehiä.

-- Voitko viedä meidät Koivumäkeen? kysyi Olli nopeasti. -- Takaa-ajajat olivat jo epäilyttävän lähellä.

-- Koivumäkeenkö ollaan menossa? kysyi ajopoika hiukan epäröiden. -- Ei patruuna minulle mitään siitä puhunut, että tuli takaisin kyydittäviä, minä vein vain pari matkustajaa Helsingin junaan.

Pelle hyppäsi muitta mutkitta vaunuihin ja viittasi Ollille.

-- Patruuna ei arvannut meidän tulevan, sanoi Olli ja hyppäsi hänkin vaunuihin. -- Aja vain!

Poika ravisti tyhmistyneenä päätään, mutta vieraat meripojat herättivät hänessä mielenkiintoa ja hän toivoi heistä hauskuutta matkalla. Jos hän olisi katsahtanut taakseen, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt ajamaan, sillä kappaleen matkan päässä juoksivat katsastaja ja muuan toinen mies käsiään huitoen. Ennen kuin he ennättivät saada äänensä kuuluville, sivalsi poika pikkuisen piiskallaan hevosiaan, jotka rivasti lähtivät laukkaamaan.

Pelle ja Olli istuivat miltei pökerryksissä tästä asiain nopeasta käänteestä. Pelle nauraa hihitti, häntä huvitti aina, kun oli saanut vetää jotakuta nenästä. Ollin mieli oli äärimmilleen järkytetty. Oli niin outoa istua Koivumäen vaunuissa, Koivumäen hevosten vetämänä. Kukahan mahtoi tuo ajopoika olla. Varmaan joku uusi? Hän oli hiukan vinoharteinen, ja kun hän käännähti, näki Olli syvän arven hänen ohimossaan. Samassa Pelle tunsi kovaa kipua loukkaantuneessa käsivarressaan. Olli oli tarttunut siihen lujalla otteella.

-- Älä -- huusi hän, mutta väkevästi pippuroitu manaus, joka oli päästä hänen huuliltaan, kuoli, kun hän näki Ollin kasvot. Ne olivat aivan valkoiset, ja hänen silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet.

-- Pelle, kuiskasi hän, ellen tietäisi, että Pentti on kuollut, sanoisin, että tuo poika on juuri hän. Hän on kauheasti Pentin näköinen.

-- Äläs, pääsi Pellen huulilta. -- Sinä vaan kuvittelet niin, kun vanhat asiat muistuvat mieleen täällä kotipaikalla.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin lähestyttiin Koivumäkeä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi Olli. Hän oli kauhean liikutettu.

-- Mennään sisään vain, ja sinä puhut kerrankin oikein silmä silmää vasten vanhempiesi kanssa, sanoi Pelle harvinaisen vakavasti. Jos he nytkin sinut hylkäävät, lähdet merille. Kyllä siellä surut unhottuu.

Hevoset pysähtyivät tallin luona. Ajopoika ei nähtävästi pitänyt vieraita niin tärkeinä, että olisi vienyt heidät portaiden eteen. Nopeasti Olli hypähti maahan ja auttoi Pellenkin, jonka liikkumista kipeä käsivarsi vaikeutti. Ääneti, totisena Olli suuntasi kulkunsa päärakennukselle. Muistot valtasivat hänet voimakkaina. -- Tästä samasta portista, josta hän nyt astui sisään, oli hän viisi vuotta sitten lapsellisessa kiukussaan ja vihapäissään juossut ulos aavistamatta, mikä häntä odotti.

Oli vielä varhainen aamu ja talo hiljainen.

-- Mennään sisään isän huoneeseen, sanoi Olli, -- hän on aina aikainen, ja hänen huoneeseensa on eri sisäänkäytävä. Tässä se on.

He soittivat ovikelloa. Palvelija, joka tuli avaamaan, katseli hämmästyneenä varhaisia tulijoita.

-- Patruuna on kyllä jalkeilla, sanoi hän, -- mutta hän ei tavallisesti ota näin varhain vastaan kävijöitä.

-- Meillä on tärkeitä asioita, sanoi Pelle. Olli oli liian liikutuksen vallassa saadakseen sanaa suustaan.

Palvelija katosi sisähuoneeseen ja palasi ilmoittaen, että patruuna ottaa vastaan.

Ollin isä oli paljon vanhentunut näiden vuosien kuluessa Olli huomasi sen heti. Isä rukka, kyllä hän oli kärsinyt!

Herra Wolmar loi kysyvän katseen molempiin poikiin.

Pelle, joka oli huomannut Ollin mielenliikutuksen, ryhtyi puheeseen.

-- Anteeksi, että häiritsemme patruunaa näin varhaisella hetkellä, sanoi hän, -- mutta meillä olisi tärkeä asia, joka -- hm -- joka varmaan on herra patruunallekin tärkeä. -- Hän nielaisi, nielaisi koettaen keksiä sopivia sanoja ja tokaisi viimein lyhyeen tapaansa: -- Tietääkö patruuna mitään pojastaan Ollista?

Patruuna hätkähti ja loi kummastuneen katseen puhujaan.

-- Minun poikani kuoli viisi vuotta sitten, sanoi hän miltei tuimasti.

Pelle loi pikaisen katseen Olliin, joka painoi päänsä alas.

-- Isä ei tahdo minusta mitään tietää, ajatteli hän, -- olen kuollut hänen mielestään.

Pelle ei kuitenkaan heittänyt niin vähällä.

-- Onko se aivan varma? kysyi hän.

-- Mitä tämä kuulustelu oikein tietää, sanoi patruuna kiivaasti,-- poikani on kuollut, johan sen sanoin.

-- Onko hänen äitinsäkin sitä mieltä? kysyi Pelle.

Patruuna jäi hämmästyneenä tuijottamaan poikiin. Samassa Olli teki pikaisen liikkeen. Ikkuna oli maantielle päin, ja maantietä pitkin tuli hevonen täyttä neliä. Kärryissä istui kaksi miestä.

-- Takaa-ajajat, mutisi hän.

Pelle käännähti kuullessaan hänen sanansa ja näki hevosen.

-- Kuulkaa patruuna, sanoi hän puhuen nopeasti.

-- Toverini tässä, hän veti Ollin patruunan eteen, on kovassa pulassa. Katsokaa häntä tarkemmin. Te tunnette hänet.

-- Isä, kuiskasi Olli tuskin kuuluvasti.

Patruuna kohotti käden silmilleen. -- Mahdotonta, sopersi hän, mahdotonta!

Vieno parkaisu sai heidät kaikki kääntymään. Ovella seisoi Ollin äiti aamupuvussa, kalpeana, silmät suurina ja loistavina. Sanaakaan sanomatta hän kepein askelin astui Ollin luo, painoi pojan pään rintaansa vasten ja kuiskasi vapisevin huulin:

-- Poikani, oma poikani. Minä tiesin sen, tiesin ettet ollut kuollut.

Ja hän vaipui tajutonna miehensä syliin, yhä vielä painaen Ollin päätä rintaansa.

-- Äiti, äiti, kuiskasi Olli.

Samassa kuului ulkoa puhetta ja raskaita askelia. Ovi avautui, katsastaja astui sisään.

Neljästoista luku.

HILLEVI PÄÄSEE RAUHALAAN.

Katsastaja loi hämmentyneen silmäyksen hellään perheryhmään.

-- Anteeksi, että häiritsen, sanoi hän, -- mutta minun ikävä velvollisuuteni on saattaa kasvatuslaitokseen takaisin yksi sieltä karanneista holhokeista.

-- Ketä tarkoitatte? kysyi patruuna laskien vaimonsa sohvalle.

-- Häntä, katsastaja viittasi Olliin.

Patruuna kiersi käsivartensa pojan olkapäiden ympäri.

-- Minun poikani?

Katsastaja rykäisi hämillään. Tilanne oli hänen mielestään kovin tuskallinen.

-- Tarkoitan Olli Koivua, sanoi hän.

-- Ja mistä syystä hän on kasvatuslaitoksessa? kysyi patruuna otsa tuimasti rypyssä.

-- Hän on lähetetty meille varkauden tähden, vastasi katsastaja yhä enemmän hämillään.

Nyt vasta Olli heräsi.

-- Se ei ole totta, isä, huudahti hän, -- se ei ole totta! Minä en ole varastanut. Pelle, selitä heille.

Patruuna kääntyi arvokkaana katsastajan puoleen.

-- Istukaa, olkaa hyvä, te olette saapunut hetkenä, jolloin me aivan äkkiarvaamatta olemme saaneet takaisin poikamme, jota viisi vuotta olemme pitäneet kuolleena. Olemme vielä aivan ymmällä. Pyydän, että te puolestanne olette avullisena tämän sekavan vyyhden selvittämisessä.

Hän tarttui hellästi vaimoaan käteen:

-- Ehkä on parempi, että sinä, ystäväni, lähdet lepäämään. Mielenliikutus on ollut liian voimakas sinun heikoille hermoillesi.

-- Ei, huudahti rouva Wolmar. -- Minä tahdon olla täällä poikani luona. En päästä häntä enää hetkeksikään näkyvistäni.

Katsastaja muutteli hämillään jalkojaan.

-- Pyydän anteeksi, herra patruuna, mutta minulle annettiin tarkka määräys viedä poika takaisin kasvatuslaitokseen.

-- Siitä ei tule mitään, ennenkuin saamme tarkan selon siitä, mistä syystä ja kuka hänet sinne on toimittanut, sanoi patruuna päättävästi. -- Olli, poikani, kerro nyt kaikki peittelemättä ja rohkeasti. Ensiksikin: miksi lähdit kotoa ja missä olet ollut koko tämän ajan?

-- Mutta isä, eikö Kaarle serkku ole kertonut sinulle? Saithan kirjeeni, saihan äiti kirjeeni? Ja sinä itse kirjoitit minulle.

Isä ja äiti katselivat toisiinsa.

-- Kaarle serkku! huudahti patruuna. Ja lyöden äkkiä kädellään otsaansa hän huudahti: -- Hyvä Jumala! Minä alan ymmärtää! Kauppaneuvoksen rahat, sedän rahat ne ovat syynä kaikkeen. Olli, jatkoi hän koettaen puhua rauhallisesti. Me emme tiedä mitään. Minä en ole kirjoittanut sinulle sanaakaan. Kirje on ollut väärennetty. Kerro.

-- Kun voudin Pentti kuoli, kun minä tapoin hänet! alkoi Olli arasti. Mutta isä keskeytti hänet.

-- Pentti kuoli! Voudin Pentti! Mutta hänhän elää, eli ainakin tänä aamuna vielä.

-- Isä! parkaisi Olli ja karkasi isänsä syliin. Onko se totta? Onko se aivan totta? Oi, lisäsi hän vaikeroiden -- miksi minua on petetty, niin julmasti petetty? Hän purskahti katkeraan kyyneltulvaan. Se oli sekä iloa että surua, iloa ehkä sentään enemmän.

Nyt arveli Pelle, että hänen oli ryhdyttävä asiaan. Niin lyhyesti kuin saattoi, kertoi hän mitä Ollin omista puheista tiesi. Patruuna ja hänen vaimonsa kuuntelivat kalpeina ja kauhistuneina, katsastaja pudisti päätään, hänestä tuntui koko juttu sepitetyltä.