Part 1

OLLIN OPPIVUODET

Kirj.

ANNI SWAN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. Olli karkaa kotoa. II. Suutarimestari Simolin. III. Hyljätty ja yksinäinen. IV. Ystävykset. V. Merille! VI. Uusi oppipoika. VII. Hillevi. VIII. Olli saa uusia harrastuksia. IX. Olli kertoo Rauhalasta. X. Teatterinäytäntöjä ja sairautta. XI. Simolin virittää uusia juonia. XII. Kolme vihellystä ja pako. XIII. Koivumäessä. XIV. Hillevi pääsee Rauhalaan.

Ensimmäinen luku.

OLLI KARKAA KOTOA.

Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun vaikerrusta ja kiivasta puhetta.

Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää, hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.

-- Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.

Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa polkien:

-- Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.

Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: -- Minä karkaan, karkaan.

-- Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta jälkeen.

-- Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli juossut paikalle. -- Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi kartanon isäntä.

-- Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.

-- Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja, joka vasta oli taloon tullut.

-- Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.

-- Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut, valitti lastenhoitaja.

-- Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.

-- He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.

-- Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.

-- Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.

-- Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.

-- Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.

Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli -- kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.

Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. -- Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. -- --

Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.

-- Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.

-- Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas. Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta, että marssit kotiisi takaisin?

-- Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.

-- Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?

Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma, nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.

Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi itsekseen:

-- Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. -- Hei, serkku, koska sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani Harmaalaan.

Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta, joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.

-- He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä, sanoi serkku viekkaasti.

-- Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.

-- Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?

-- Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli todenmukaisesti.

-- Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni. Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.

Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.

Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. -- Heidän ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään serkun mukaan.

Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä puitten välistä.

Harmaala oli vanha, rappeutunut kartano. Kaikki siinä oli ränsistynyttä. Puisto ja käytävät olivat rikkaruohojen vallassa ja miltei luonnontilassa, korkea portti oli rempallaan ja pihamaa vailla hoitoa. Ollia värisytti, niin kolkkoa oli täällä, niin perin erilaista kuin Koivumäellä. Siellä oli puisto Martin loppumattoman huolenpidon esineenä, siellä olivat käytävät hiekoitetut ja aina yhtä siistit. Äiti itse piti silmällä kukkatarhaa, jossa ei valppainkaan silmä huomannut rikkaruohoja tai kellastuneita lehtiä. Kaikki oli siellä puhdasta ja valoisaa!

Pihalle ilmestyi punatukkainen, noin viisitoistavuotias poika. Hän loi tylsän katseen Olliin, tervehti nöyrästi Kaarle serkkua ja talutti hevosen talliin.

Alkoi jo hämärtää. Olli oli kompastua portaisiin, joissa oli iso lovi.

Kaarle serkku naurahti ilkeästi.

-- Astu rohkeasti vain eteenpäin, serkku. Me täällä Harmaalassa emme pelkää pieniä hiirenreikiä. Maleena täti! Maleena täti! huusi hän kaikuvalla äänellä. Missä se vanha lohikäärme viipyy, mutisi hän itsekseen.

He astuivat laajaan huoneeseen, joka näytti miltei autiolta. Keskellä oli tamminen ruokapöytä, sen ympärillä korkeita tuoleja ja seinällä vanha kaappi. Siinä koko kalusto lukuunottamatta paria vanhaa muotokuvaa, jotka kuvasivat toinen tummanveristä, korskannäköistä miestä ja toinen lempeätä, sinisilmäistä naista, joka oli hyvin Ollin äidin näköinen.

-- Hienoa täällä Harmaalassa, eikö totta? kysyi Kaarle serkku ivallisesti viitaten erääseen rikkinäiseen tuoliin. Me Harmaalan paronit olemme vaatimattomampaa väkeä kuin Koivumäen tehtailija.

Samassa avautui ovi naristen ja Maleena neiti astui sisään. Hän oli pitkä, lujarakenteinen vanha nainen. Ollin mielestä hän muistutti vanhaa hevosta, sillä erotuksella vain, että ne useimmiten ovat lempeän ja kärsivän näköisiä, mutta Maleena neidin pieniä, pistäviä silmiä, terävää nenää ja pitkää, kapeahuulista suuta Olli tunsi pelkäävänsä.

-- Salli minun esittää sinulle, rakas täti, arvoisa serkkuni, Koivumäen tuleva isäntä, sanoi Kaarle serkku liioitellun kohteliaasti.

Vanha neiti loi nopean katseen poikaan ja tervehti häntä kankealla päännyökkäyksellä.

-- On kai sinulla jotakin syötävää meille, Maleena täti? Arvoisa enoni ei suvainnut tarjota minulle päivällistä.

Maleena neiti katosi mutisten jotakin ja palasi vähän ajan kuluttua tarjotinta kantaen.

Ollilla oli hyvin nälkä, mutta hänen ruokahalunsa katosi, kun hän kohtasi Maleena tädin silmät, jotka katsoivat häneen tuikeasti ja vihamielisesti. Ja vaikka Kaarle serkku syödessään puheli paljon ja huolettomasti, huomasi Olli hänen olevan kiukuissaan jostakin.

Kun he olivat syöneet, sanoi Kaarle serkku: -- Olli jää tietysti tänne yöksi. Kai Harmaalan vierashuoneessa on sijaa rakkaalle sukulaiselleni.

Maleena neiti sytytti kynttilän ja vei Ollin kolkonnäköiseen makuuhuoneeseen. Äänetönnä hän valmisti pojalle sijan sohvalle ja käski lyhyesti hänen paneutua nukkumaan. Olli olikin niin väsynyt kaikista elämyksistään, että heti vuoteeseen päästyään vaipui uneen.

Maleena neiti palasi ruokailuhuoneeseen, jossa nuori isäntä kiivaasti mitteli lattiaa.

-- Kuinka matka onnistui? kysyi vanha neiti.

Nuori mies naurahti katkerasti.

-- Niinkuin arvasinkin. Eno ei luvannut penniäkään. Hän ei muka halua maksaa tuhlaavan sukulaisensa velkoja. Asia on sillä ratkaistu.

-- Senkin kitupiikki, mutisi vanha neiti hampaittensa välistä. Entä missä tarkoituksessa toit tuon huonosti kasvatetun nulikan tänne?

-- Tehdäkseni rakkaalle enolleni pienen kepposen. Poika oli käyttäytynyt kotona kuin äkäinen villikissa ja lähti käpälämäkeen. Tapasin hänet tiellä. Häntä kai paraillaan huudetaan ja haetaan kautta seudun.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Vanha neiti istui kädet ristissä helmassaan kolkosti tuijottaen hehkuvaan tulennokseen. Kaarle oli pysähtynyt uunin viereen, hän nojasi kättään korkeaan otsaansa ja seurasi synkin katsein liekkien levotonta leikkiä. Huoneessa vallitsi pimeys, jota takkavalkea vain huonosti riitti valaisemaan. Nuori mies ojensihe kumarasta asennostaan väristen. Hän tarttui soitinkellon nuoraan vetäen sitä kiivaasti.

-- Palvelijamme ovat käyneet merkillisen huolimattomiksi, huomautti hän kärsimättömästi, kun ei kukaan tullut. Minä tahdon enemmän valoa.

Maleena neiti naurahti katkerasti.

-- Palvelijamme! Harmaalan vanhassa aateliskartanossa ei tällä haavaa ole muita palvelijoita kuin tylsämielinen, kuuro Kaapro.

Kaarle kiepahti nopeasti kannallaan ja loi tätiinsä kysyvän katseen.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että ainoat jäljellejääneet palvelijamme lähtivät eilen pois.

-- Hoo, rotat jättävät laivan, kun hätä on käsissä, sanoi Kaarle ivallisesti. -- Onko vanha Nestorkin lähtenyt? kysyi hän sitten otsaansa rypistäen.

-- On. Hän ei puoleen vuoteen ollut saanut palkkaansa, ja kun hän tuli pyytämään sitä, ei minulla ollut antaa hänelle penniäkään. Ei väki viihdy köyhässä talossa.

-- Kirottua, mutisi Kaarle jalkaansa polkien.

Ovi aukeni. Kaapro astui sisään ojentaen mustan vaakunalla koristetun nahkalaukun isännällensä.

-- Ah niin, sanoi Kaarle, unohdin postin. Noudin sen ohiratsastaessani.

Kaapro poistui luotuaan nälkäisen ahneen silmäyksen pöydällä oleviin aterianjäännöksiin.

Kaarle oli avannut postin. Kiusaantuneen näköisenä hän pisti taskuunsa joukon kirjeitä, velkojien maksuvaatimuksia. Mutta äkkiä hän huudahti hämmästyneenä.

-- Ukko on kuolemaisillaan, sanoi hän luettuaan lyhyen kirjeen.

-- Kuka? Kauppaneuvosko? kysyi Maleena neiti katse jännitettynä. Mutta silloinhan -- --

-- Entä sitten, sanoi Kaarle kiukkuisesti. Tuo tuossa, hän viittasi vierashuoneeseen, tuo yhdeksänvuotinen nulikka on pääperillinen, koska ukko on hänen kumminsa ja pojan äiti, rakas rouva tätini, aina on osannut liehitellä rikasta setä-ukkoa. Minä kai saan jonkin tuhantisen hyvittäjäisiksi. Mutta se ei riitä pelastamaan Harmaalaa velkojien käsistä.

Maleena neiti tuijotti synkästi eteensä.

-- Niin, sinä olet kyninyt ukkoa niin perinpohjaisesti, että hän viimein suuttui ja kyllästyi sinuun ja kirjoitti testamenttinsa Koivumäkeläisten mielen mukaan. Mutta -- tässä vanhan neidin ääni hiljeni kuiskaukseksi --, jos poika kuolee ennen sinua, olet sinä hänen perillisensä. Niinhän testamentissa sanotaan.

-- Mutta poika elää ja nukkuu parhaillaan terveen unta vierashuoneeni sohvalla. Siinä kaikki.

Maleena neiti loi nuoreen sukulaiseensa leimuavan katseen mustista silmistään. Hänen laiha, hiukan kumara vartalonsa suoristui kuin jänne, ja hänen äänessään oli intohimoinen sävy:

-- Niin sanot sinä, mutta minä en aio ristissä käsin katsella, kuinka Harmaala joutuu vieraitten käsiin. Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä. Isäni on viljellyt näitä maita ja elänyt täällä koko ikänsä hänkin. Täällä olen vanhempieni kuoltua minä emännöinyt ja kasvattanut veljeni, sinun isäsi. Kun kartano joutui hunningolle sen vuoksi, että isäsi laiminlöi taloudenpidon ja tuhlasi omaisuutensa kaupungissa peliveikkojen seurassa, pidin minä yksin taloa pystyssä. Äitisi murtui suruihin ja huoliin, heikko raukka, minä yksin sain raataa ja laskea tulot ja menot. Olen tehnyt työtä ja rehkinyt kuin halvin palvelija. Toivoin sinusta apua, mutta sinä olet samanlainen kuin isäsikin. Rahoja osaat menettää ja velkoja hankkia, muuta et. Ja nyt on loppu edessä, nyt muka saan lähteä maantielle sukukartanostani. Ei ikinä! Harmaalaa ei myydä, niinkauan kuin minä elän. Tapahtukoon ennen mitä tahansa.

-- Voitko keksiä mitään keinoa? kysyi Kaarle käheällä äänellä. Hänkin oli kiihtynyt.

-- Kenties, vastasi vanha neiti lyhyesti. Menkäämme nyt nukkumaan. Minä ajattelen selvimmin yöllä. Tule huomenaamulla varhain huoneeseeni, niin saat kuulla suunnitelmani. -- Näkikö kukaan sinua ja Ollia yhdessä? kysyi hän ovessa.

-- Ei kukaan, lukuunottamatta Kaaproa.

-- Hyvä, hänestä minä kyllä vastaan, mutisi Maleena neiti.

Toinen luku.

SUUTARIMESTARI SIMOLIN.

Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.

-- Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.

Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!

Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin hiljaa, sitten yhä rajummin.

Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.

-- Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.

-- Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.

-- Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.

-- Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.

Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta ja rummutti sormillaan ruutua.

-- Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.

-- Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli häpeissään.

-- Hm, hm, ikävä juttu. -- No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee. Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti. Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.

Olli oli käynyt kalpeaksi.

-- Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.

-- Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti. Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.

Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita, kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat häntä uhkaamaan.

-- Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.

-- Hm -- en voi sanoa. Kenties -- kenties et. Muistelen vain, että pari vuotta sitten eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt toverinsa käsivarren pilalle.

Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin huolestuneelta ja vakavalta. -- Kauheata, jos hänen täytyy istua pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.

-- Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi Kaarle serkku taas puheeseen. -- Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?

Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.

-- Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.

Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi kiitollisen pojan syleilyn luotaan.

-- Loruja, sanoi hän. -- Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä sinua.

Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja poistui huoneesta kiireesti.

Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin rakkaan äänen vuoteensa ääressä!

Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.

-- Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.

-- Tytöksi! huusi Olli. -- Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi, minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka...

-- Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.

Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.

-- Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana mielin määrin.

Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen. Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi hänen hennot jäsenensä -- Olli oli nimittäin varsin hento -- kuten hemmotellut lapset useinkin -- ja tiheällä harsolla varustettu päähine peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.

-- Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden edessä.

Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.

-- Minä... minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän. Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.

-- Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle. Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.

He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti, hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta. Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin, kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.

Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt. Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä ihmisille tytön puvussa.