Part 44

Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. — Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä tuomitse minua oikeutesi mukaan —.

Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.

Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.

— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.

* * * * *

Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan vuoteessaan.

Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää hän oli aina keksinyt esteitä.

He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan laulaen.

»Pax huic domui»

ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:

»et omnibus habitantibus in ea.»

[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä asuville.]

Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.

Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria Patria mainittaessa.

Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa olevat itkivät, Una kaikkein enin.

Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria — sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja »indulgentiam».

He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.

Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä oli samea hänen sanoessaan responsoriot.

* * * * *

He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.

Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.

* * * * *

Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät lasten askelet.

Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.

»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»

»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»

»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»

»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää olisi sanomista —?»

»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»

»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»

»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»

»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman —. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»

»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee —» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären välillä ole sentään jotakin —?»

Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:

»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi — kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä minua, enemmän kuin minäkään häntä!»

»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea — mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.

»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi pitänyt osata paremminkin —»

Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen pätkään:

»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni — minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»

Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta sitten hän nosti jälleen katseensa:

»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen jälkeläisille.»

Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:

»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, »kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion omiin käsiinsä.»

»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»

Cecilia virkkoi hiljaa:

»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»

»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»

»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»

»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi nuhteettomana.»

Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten jälleen sisarensa luo:

»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä annamme sielulahjoina —.»

Cecilia istui kauan hiljaa.

»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.

»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja jäädä sinne asumaan —»

»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»

»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.

»Oletko sinä sanonut sen isälle?»

»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»

Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.

Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne vaakakuppiin —.

Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen pojalle, ja he menivät ulos.

Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —

Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että se ei milloinkaan sammuisi hänessä.

Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.

Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta hän hukkui nuorena.

Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.

Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.

Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen henkäyksensä veljiensä sylissä.