Part 43

Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan Hestvikeniin.

Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt odotti lasta —.

Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.

* * * * *

Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: »Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa katkesi.»

Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei sittenkään auttanut.

Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:

»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»

»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»

Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» hän vastasi hymyillen.

Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.

* * * * *

Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada vialliset jäsenensä tottelemaan.

Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla rakennusten välissä.

Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.

Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä:

»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»

»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun me molemmat olemme siitä yksimieliset.»

II.

Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.

Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.

Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta halvaantunutta repi ja nyki pahasti.

Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva levisi komeana.

Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.

Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien leppien taakse ja katseli lapsukaisia.

Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.

Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää tumman märkänä.

Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin kauan —.

Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se livahti kivien alle.

Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että vesi pärskyi ympärillä.

Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään jutellessaan ystävänsä kanssa:

»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla — hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»

Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi paha-Olav.

Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.

* * * * *

Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.

Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki salaa ristinmerkin.

* * * * *

Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät kuin kivi.

Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin vanhana ja raihnaana.

Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten padon.

Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin paha haju. —

— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.

Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä pitkänä.

Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen edellään, eikä hän saavuttanut häntä.

He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen tuhansin ahnein pikku suin —

‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.

»Isä, oletko sinä sairas?»

Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:

»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.

»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»

»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.» Eldrid haki nahkaset.

»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»

Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa voimatonna.

»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin», Eirik sanoi vaimolleen.

Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.

Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav työnsi ne lattialle.

Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen uneen —.

Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.

Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat alkoivat raivota.

Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.

Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.

Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.

Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.

Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi petäjikkö liikkumattomana odottamassa.

Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi nähdä meren vielä kerran —.

Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.

Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.

Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi tässä maatessaan ja odotellessaan —.

Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.

Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja kavalsivat vertaisensa.