Part 41

Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan sylystä että ivasanoista.

Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana, nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen, hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään yhdestä enemmän kuin toisesta.

Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.

Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani. Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun heikkouttani haarniskan tavoin.

Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi pikku metsässä —.

— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä, mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.

Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!

Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.

Hänen olisi _pitänyt_ kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään, niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan — mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan — vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja kerjäläisten häitä.

Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.

Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi pujahtanut pilkkaajien joukkoon —

— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut: pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä, jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.

Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:

»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.» [Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku; kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P. Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]

Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa, antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni pilkkasi naista.

Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta rakkauttaan.

Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule? Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:

Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas, kaunis ääni kaikui kuorista:

»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]

Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:

»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»]

Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:

»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän olisi syntynyt.»]

Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit» [Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni seurasi:

»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»]

Kristuksen ääni vastasi:

»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»]

Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä ollut juhlapuvussa —.

Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.

Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen. Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin — hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi — sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan, joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?

Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja pilkka, joka ei vieläkään lopu —.

Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.

Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.

Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.

* * * * *

Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja: oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.

Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav ei saanut menemään mitään alas.

Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä olisi nyt aikaa —»

Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta isänsä viime ajoista.

Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:

»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua. Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä puhettaan ja kuuntelivat:

»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä, kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»

Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.

Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.

»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.

»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.

»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten kuullen —»

»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken. Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.

Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.

»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»

»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»

»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»

»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»

He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa, laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat takanaan.

* * * * *

Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:

»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»

Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin pitkin ristikäytävää.

Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.

»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»

»Ymmärrän vähän —»

»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat. Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»

Olav nyökäytti.

Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.

Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen, mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa — kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia rantojaan.

Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.

Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja antaisit minulle rauhan!

Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa. Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan ja putosi takaisin.

Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa, että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia. Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin pitaalisen miehen luona.

Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.

Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa: älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua. Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin, yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen — hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei sittenkään tule kesyjä.

Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja kiittää siitä, että saa niin tehdä.

Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän on tehnyt.

Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa, että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.

Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.

* * * * *

Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti — Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää mielenliikutustaan.

Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun jälkeen sakaristossa.

»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se kestää.»

Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha, hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.

* * * * *

Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista menoaan.

Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.

Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen polvistui odottamaan.

Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.

Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä mies valvoi hänen kanssaan yön.

* * * * *

Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.

Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita alas ristikäytävälle.

Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan likomärkä. Eirik siinä tuli.

»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin, isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt ensimmäinen asia — hän on viaton!»

Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:

»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»