Part 40

Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin, vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä. Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.

Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois:

»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»

Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.

»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»

»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.

Silloin isä nosti päänsä:

»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»

Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.

»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se, minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»

Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:

»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.

»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo tulkoon meille kummallekin —»

Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:

»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.

Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!»

»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on paettava maasta, minä seuraan sinua ‒»

»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten Jørund teki!»

Olav kysyi:

»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»

»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.

»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat kalisten.

»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.

»Ei —!» Cecilia peräytyi.

»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»

»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»

Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:

»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen rinnalleen —»

»Ei.» Hän huusi: »Minä en _tahdo_ —»

»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.

Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa, koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä raahasi häntä lattialla —

Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —

— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä, Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.

»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.

Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.

Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.

Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti hänen olkaansa.

»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»

»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole meille armollinen. Minä tiedän sen.»

Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:

»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman isäni!»

Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat kietoutuneet.

Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:

»Minun on mentävä etsimään häntä —»

Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä soutamaan.

»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.

Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»

»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä hän on tehnyt?»

Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»

Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:

»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen luokseen —»

Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:

»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet mukana.»

Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.

XX.

Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla. Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.

Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan; metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav vetäisi jälleen airoilla.

Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut, hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin kuollut ruumis.

Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata, sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.

Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä eläimiä ja ihmisiä.

Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi, kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.

Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään. Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun omistaa Elämän.

Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.

Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli murhannut Tveitin.

Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty kostajapojan kädestä syrjään —.

Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta — ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on liian myöhäistä sinullekin—.»

Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea — Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.

Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.

Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän oli sen kokonaan unohtanut —

Hän ei ollut ajatellut, että _sellaista_ voisi tapahtua, — kun hän vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.

Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi. Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.

Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa. Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.

Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä. Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa luostariin.

Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen, missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.

Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin — Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni — niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.

Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet kasvot ryppyiset.

Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa, valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:

»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi, se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön viisaus.

»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias. Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»

Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli menettänyt paljon entisestä maineestaan.

Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja kurista:

»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme arvottomat —»

Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen, ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen; hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme, kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut. Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava, silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät, arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»

— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.

»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea, pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle; satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta. Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa

Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa. Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi. Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen, luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.

Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:

»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua tervehtimään!»

He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli kolmekymmentä vuotta.

Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.

»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä kaupungissa jonkin aikaa?»

Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut vast’ikään —»

»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»

Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti, että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi heti kysymään priorilta:

»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa — mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun täällä asuessasi.»

Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään — hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa — munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen aamumessuun asti.

Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja asetti lyhdyn sellin lattialle.

Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä, jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.

Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.

Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.