Part 7

"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo, olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti, hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän poistuessaan tuvasta.

Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.

Kaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä ryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui yhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat, miten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä sanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn kiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle — viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen nauraen astuvan edelleen.

Miehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet sisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja panivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin syrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan eniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti sisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi oli märkä.

Ingunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli laskenut kätensä hänen syliinsä.

"Silkkiä", sanoi hän silittäen tytön polvea. "Silkki on niin kaunista", hän toisti yhä uudestaan.

"Sinä puhut puuta heinää", sanoi Arnvid kärtyisästi. "Kohta nukut siihen paikkaan — mene maata!" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi hiljaa itsekseen:

"Minä menen sitten kun tahdon —."

Sillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut tanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä laulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja Ingunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat, etteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.

Einar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa kädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen kätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä, vuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se näytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:

Miekoin iskekäämme —

Rivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan, jolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät seisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen polkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse tasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:

Miekoin iskekäämme — Nuori olin silloin kun Øresundin luona ruokin sudet ahnaat —

Kävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun naisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata miesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja kattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot tuvasta.

Arnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo toisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki tiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein ääni.

Kun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi tanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn sijoittuivat heti hänen viereensä.

Arnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut arvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän ryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa edestakaisin risteilevien miekkojen alitse.

Miekoin iskekäämme — Hildin leikki alkoi Odinin kun luokse urhojoukko saapui. Terä pystyi miekan tanterella Ivan —.

— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut ketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään pois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa paikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:

Miekoin iskekäämme — — — Rauta kalskui rautaan Skarpeskjerin luona —

— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu ehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja — joku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar torailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid oli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi vihavoida, kun hän oli liikkeellä.

Silloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät seisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen tanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli helpompi seurata. —

Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin Ingunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.

"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan", kuiskasi hän.

Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan, syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.

Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.

"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä menen", höpötti hän.

"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota — heillähän oli vain toisensa —.

Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki leukansa hänen olkapäähänsä.

Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.

He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.

Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.

Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä — he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet suuresta vaarasta.

V

Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden ojentuessa sitä kohti.

Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun — hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon livahtaminen.

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.

Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi olla tunti auringonnousuun.

Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin tarhasta.

Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen _täytyi_ lähteä. Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.

Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.

Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen, vartalo taipuneena tyttöä kohti.

Ingunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen käsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa polvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa vasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta. Hänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin hyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan hellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.

Silloin kuului pihalta ulvahdus — pitkä, kaamea koiran ulina.

"Se on Erp", kuiskasi Olav. "Se ulvoi samalla lailla jo illalla. Mitenkähän se on päässyt ulos taas". Olav hiipi ovelle.

"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?" huusi Ingunn peloissaan nähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.

"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta", kuiskasi hän vastaukseksi. "Mokoma rakki, herättää kohta koko talon."

"Olav, Olav, älä jätä minua —" Ingunn nousi polvilleen sängyssä. Ja kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui Ingunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav käänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti vuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.

"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä", kuiskasi hän. "Asiat ovat hullusti jo muutenkin."

Silloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn ja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi neuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin. Viimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle — ja tytön itku hiljeni hiukan.

Koira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä tyttöä: "Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —", mutta hänen kasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.

— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta. Ja ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö rintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä, hän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.

Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo; Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät olleet _aivan_ vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen — miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin — ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää yötä.

Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään. Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana — ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän, Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää. — Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo tapahtunut. —

Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta jotenkin selvittäisiin.

Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.

Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle ja kurkisti solaan.

"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos", hän sanoi.

Silloin Ingunn huusi vaikeroiden:

"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin."

Olav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.

"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."

Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta ja sateesta.

Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet, jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin, niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti hän lohdutella itseään. —

Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet tuon kunnian arvoisia.

Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla — ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.

Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä, siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa — jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen sellaisten suorittamisessa.

Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan — saisi tietää tästä."

Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo melkein päättynyt.

"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut kiinni.

Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.

"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?" kysyi Arnvid kesken kaiken nuorilta, katsoen toisesta toiseen.

Ingunn lehahti tulipunaiseksi ja kääntyi kiireesti toisaanne. Olav vastasi:

"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme paikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät."

Nyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia, ihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.

Ylhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan pää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut tuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti kaatuvan takaperin.

Kolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi perästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän heilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli kasvot vääristyneinä ja äänsi:

"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku teistä. Ei tyttäriä —", lisäsi hän täristen kuin horkassa.

Heti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari talon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas hakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.

Arnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui ähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten hän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.

"Ingebjørg —". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat. "Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!

"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä sanoisin sen heille."

Hän kääntyi ja meni edeltä mäkeä alas.

"Entä Steinfinn —?" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. "Jumalan nimessä — eihän hän vain — eihän hän ole _tappanut_ vaimoaan?"

"En minä tiedä —". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. "Hän makasi kuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut virtanaan. En tiedä muuta —."

Olav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti — ojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin sanat:

"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun täytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!"

Hän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli alkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei uskalla jättäytyä pelon valtaan.

Päivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken, mitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli istunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä niin.

Steinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet levolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli nukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan vaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle juotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin Ingebjørg makasi kuolleena seinän puolella.

Ingebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä saavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid. Ingunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen selkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut paljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut vaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä jähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen: hän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli sanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi niin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen heitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen lauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.

Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi. Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.