Part 46

"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä ja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole koskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi."

"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —", hän ei keksinyt parempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja tahtonut ilahduttaa toista. "Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen — vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi hän hellästi.

"Nyt on kohta vuosi siitä", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, "kun olet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit hoitanut rampaa sisarta."

"Niinhän se on", sanoi mies hiljaa. "Mutta kun minä sittenkin pidän sinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia, jolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta astiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta. Mutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä."

"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin", kuiskasi Ingunn kiihkeämmin.

"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä. Tuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et."

— "Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva."

"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"

* * * * *

Hestvikeniin tuli raskas talvi.

Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan; häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa, jota hän sai nauttia pienin kulauksin.

Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.

Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena kiusana.

Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti — jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.

Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.

Hän kävi katsomassa tulta.

"Janottaako sinua, Ingunn —? Tahdotko, että otan sinut syliini, Ingunn?"

Olav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet käsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen juomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat sääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä asettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä levätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:

"Onko hyvä nyt?"

Saattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään näin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään, kunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet. Jos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti irrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:

"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene nukkumaan — sinua väsyttää varmaan."

"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav", sanoi hän eräänä yönä, "mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven."

Olav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät tuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis alistumaan siihen.

* * * * *

Mutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan paranemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli talon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin, illoin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään tultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä kerran karjan!

Ceciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen. Ingunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan olla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt pienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa — Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta vieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla ollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle rujolle ruumiille.

Olavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta tupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän ja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja opettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli Anki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut siksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria määriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska pitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat rempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt, ettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen on helppo luisua.

Nyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta vähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan sekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti tuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin palatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa käsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän käännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.

Hän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui kuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka, äänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen ääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja liehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän nauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten harjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia. Nyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan rakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään. Sekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa vaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.

Eirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli vaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan alati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon toimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin syömään ja nukkumaan.

* * * * *

Keväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin. Siellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien luostariin.

Priori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika oli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin veljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli äkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli hänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja horjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä, oli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum caro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli Arnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli hän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin lavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa tulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi hiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan hän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän kuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan, ollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.

Priori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli hän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen, ja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav Auduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia, etteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja kun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut sarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä harvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun veljeskunnan oman miehen käsiin.

Olav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin arvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav oli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa tai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.

Tieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän ei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin Hestvikeniin samana iltana.

Toisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän viimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli riisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta niin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut helpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin äkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja ettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun hän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan yksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.

Ja ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen sisällön. _Hän_ oli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut hänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt hänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut Arnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime kohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Aina _hän_ oli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli suonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän siitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen palkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen esikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt itseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä tietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut tulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden — niinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä astumaan Jumalan jälkiä.

Olav kulki kotonaan touon aikaan vielä entistään hiljaisempana.

Mutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin takaisin kotiin.

Auringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä ei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle. Molemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen pää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat sängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi seisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen alla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään muuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät pellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja niskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että silmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset, hennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden ilmeen.

"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik." Olav otti Cecilian ja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä rintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut olemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen käsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset tuoksuivat niin raikkaasti.

Kun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja tahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan kainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin pullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen päänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi eteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta; hän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan pyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.

Olav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi kuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja isoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:

"Kesä näkyy jo olevan pitkällä, huomaan minä —!"

Olav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat eloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö solakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen kasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja terävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho ruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla ajattelematta, ketä hän muistutti.

"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi kanssa eräästä asiasta."

Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.

"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi takaisin oikeuden veritodistajalta."

"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa — en pääsisi hengissä Nidarosiin."

"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minä _uskallan_, Ingunn. Kun tulen sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."

Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen hymyn viipyessä kasvoilla.

"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä sinä puhut?"

"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat — ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin, ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä, siunaava, siunaava Hänen nimeään."

Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen, painaen päänsä hänen syliinsä.

"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun sinä vain jaksat _uskoa_, tiedät saavasi avun."

Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös. Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin tukan olevan aivan harmahtavan. _Sitä_ ei näkynyt muulloin kuin auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.

"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et ole _ihminen_', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö _minun_ syyttää Jumalaa siitä, että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia — elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."

Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän, että tämä ottaisi ne noin vakavasti.

"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa. Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen, vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut minun valittavan _kertaakaan_? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua, ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."

Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan vuosikausia.

"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean, laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"

Olav kohotti kasvonsa.

"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä, olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.

"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta, että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies, enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.

"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän antoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme. Minä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että meillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et siis jää puille paljaille lapsinesi."

"Älä puhu noin, Olav. Ei _voi_ olla niin suuri synti, että tapoit Teitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut kenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut sanoa sitä — siitä en voinut puhua —", hän ähkyi ääneen, "— viaton en ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla minua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin — ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen."

"Minä tiedän sen." Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen häntä. "Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä vähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta silloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän, että se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun täytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut niin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi niistä on valhetta."

Ingunn peitti käsivarrellaan silmänsä ja vaikeroi hiljaa.

"Tiedäthän", sanoi Olav, "ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa minua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen riittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten saaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on vaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä heille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —."

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman ääriin."

"Eihän ole mahdotonta —", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle tyynnyttääkseen häntä, "että saisin palata luoksenne. Ja sinähän tiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi."

"Silloin tulee tietysti ilmi, ettei Erik ole sinun poikasi!"

Olav vastasi hiljaa:

"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin kauan kuin _itselläni_ ei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun syrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä poikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle täyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan."

"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."

"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen lapselle —."

"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä sisaren osaan."

Olavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.

"_Oikeutta_ isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää kuin Eirik."

"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi kutsuvan häntä siksi."

"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."

"Sinä vihaat häntä", sanoi äiti.

"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä en _voi_ kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse hemmottelet hänet piloille."