Part 3

Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan. Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas, kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut mökkiin.

"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä; nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa, vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään, liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas, raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen, epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan, jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa. Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan harvinaisia.

Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!" vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen, näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"

Sillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika lähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut Birkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten välitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara pyytää Heineriä saattamaan minua. "Ei, ei!" sanoi Ansgar. "Minä menen itse hänen kanssaan!" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi aikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen askeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: "Minun täytyy lähteä matkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta kertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla käytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun pitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden laiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen hankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun ensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa matkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan sitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja vähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun mahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava Barbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun seurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan lähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa maailman silmistä."

Minä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan, kosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla Heidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä vaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä. "Barbara itki vähäsen", sanoi hän, "vaan hän on tottelevainen, uljas ja hyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!"

Oli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä vieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä niin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin otin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin tarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin välinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan luulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. "Jumalan rauhaa, herra Humbert!" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset, jotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen. Hän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä puvussa. "Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä", jatkoi hän. "Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa, jossa en tiedä mitä tehdä." Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa hunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen kasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet, joilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja täällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka "tapaukset" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus, se lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi sanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden tuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti, ja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin tunsi jo sen. "Menemmekö 'puulle'?" sanoi hän. "Te näytitte sen ensin Ansgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle kertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin." Me saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle kivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin kauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän; "täällä tohtii edes vapaasti katsella! Missähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa talonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo lähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se maksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo näyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja mitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?"

Puheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti häntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi hänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin nimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin useita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt julkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä nyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin sukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut sydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän näkyi pitävän sitä varmana asiana. "Älkää sanoko minulle mitään!" nyyhkytti hän. "Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!"

Toisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä taas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja tuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen puolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti kentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje oli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja nauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme "puullamme". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia, vaikka olinkin "vanhus". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan käyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain hänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua "viisaaksi pojaksi".

Silloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille, vaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni Pyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin nyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta rakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen poissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan, päiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa, yöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin turvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi minua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä mitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni liikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka olentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli, hän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä näyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen "vanhuksen" tilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa esittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen niiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen! Vaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten tapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.

Viikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion. Vaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli lähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan. Hoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä lähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi tarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt nuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan asemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin itsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni itseni. Saavuin Heidelbergiin.

Oli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin kaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa paikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä ei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni kysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen verran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät toimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi seuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat nuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä ainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja kehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska heille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen kotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun oli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin nyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin uhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään muuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien totuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen, harras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni kehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän juomahuoneessaan.

Näiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja matkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin astuin taas pienen talon kynnyksen yli. "Jumalan kiitos! Te olette taaskin täällä!" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen olennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän saanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan, vaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä toivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä ulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani puheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan, ja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, huokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä kohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva, vai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään minuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja riensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen läpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän heti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin häneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu, jonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan huolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti vakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu täällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä kävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois, vaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja heitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat kovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää. Minä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa heitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä, nousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta. Hänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus oli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä luultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita päivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein läpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä vuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se oli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa kauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja vakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri antaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli hän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista, joka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen ja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka. — Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner huolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin, jonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken tämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota karkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin odottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen salassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar vielä kauan matkallaan viipyisi.

Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita, ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta.

Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän, ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu? Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"

"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä, niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin kutsumaan minua.

Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt, kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta, mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta. Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä, koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.

Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa. Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.

Siksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen, jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen, vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"

"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan. Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen lujuutta ja malttia.