Part 2

"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten, enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan, vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja, niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt. Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen, vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar, koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä, nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.

Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi hyvin vähäpuheisena.

Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja, ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"

Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä: "Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"

Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme nähneet enään edes poislähtiessämmekään.

Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja, kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään. Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan. Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.

Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo tunsin.

Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan, ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!" "Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä. "Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"

"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"

Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän, vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni, pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa. En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään tietoja hänestä.

Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa, ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin tietoja hänestä tulisi.

Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle", sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"

Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla, ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä. Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä. Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä, Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut tuntevani hänet."

"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!" Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa. Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."

Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän, melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.

Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla. Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla, salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi. Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!" jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään! Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään; saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.

Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta —tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta, pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä. Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua, niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun, tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara on nyt vaimoni!"

Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain hämmästyksissäni sanotuksi.

"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa. Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar. Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."

"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"

"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän. "Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"

Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen. "Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt. Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta! Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi, mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa, missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat. Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen, vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia. Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes onnitellutkaan minua!"

"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!" vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"

Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"

"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen vaimon —"

"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni, vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas, vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni raivaamaan tien itselleni."

Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena! Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka, että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä. Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti kävellessään edestakasin huoneessani.

Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä, että minä saan kumota ne!"

"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.

"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne, jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu miettiminen!"

"Suo anteeksi Ansgar", vastasin minä, "jälkimietinnöillä en ai'o sinua tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen, niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa kunnioitan minä —"

"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"

Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen hyvissä kirjoissa."

"Missäs te asutte?" kysyin minä.

"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani, sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko lähteä?"