Part 3

"Tuskinpa hän sitä tekee", huomautti äiti. Ilkamoivan leikillisesti katsahti hän nuoreen, solakkaan mieheen, joka istui paikallaan tyhjien lasien ympäröimänä.

"Kun minä olin nuori tyttö, ei minusta suinkaan olisi ollut hauskaa tanssia tuollaisten muinaisjäännösten — tarkoitan noin vanhojen herrojen kanssa. Onhan hyvä, että lapsella on hauskaa. Hehän voivat tehdä niin paljon hänen hyväkseen ja huvittaa häntä, (kuten hän sanoo). Mutta", hän epäili kuten aikoisi sanoa jotain hyvin uskallettua, — "luulenpa, etten olisi katsahtanutkaan amiraaliin ja hänen kaltaisiinsa ollessani yhdeksäntoistavuotias. Olisitko sinä, Madgie?"

Mrs Harrison virkkoi innokkaana: "En edes nyt haluaisi sitä tehdä."

Hän punastui heti tehtyään tämän varomattoman huomautuksen. ("Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä, en tarkoittanut sitä"), mutta se sai kahdet poikamaiset kasvot kirkastumaan.

Archie Laverock nauroi ääneen.

Poikavekara hykersi tyytyväisenä käsiään. "Mainiota, täti! Mikä suurenmoinen arvostelukyky sinulla on. Juokaamme toistemme malja, Laverock." Hän ojensi kuohuvan, helmeilevän lasin ritarille.

KOLMAS LUKU.

Epäsointuja.

Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — — Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan, jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää, kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä. Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään, mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia (heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat." Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock, Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa olevaan puhelimeen.

"Halloo?"

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on merikadetti Joy."

"Ah, hyvää huomenta, Frankie."

"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa, että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin — jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella. Ymmärrättekö te sen?"

"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla. Näkemiin."

* * * * *

Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla, sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa, mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan. Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia. Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä — ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko. Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen _palvella_ itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt, kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat, aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko! Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä? Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä, onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in" mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well, mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä! Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —. Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle. Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat kemut. Niin se käy, kun kutsuu yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat, joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne hopeakehykseen."

Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri asennoissa ja eri puolilta.

"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan." "Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina." — "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja Raynelaisissa tangokengissä."

"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi "tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan minä ottaa mukaani?"

"Valitkaa!" huudahti tyttö.

Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".

Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".

Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen: "Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."

"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen jälkeensä.

"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.

Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!

Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti kovin hävyttömiä toisilleen.

Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.

Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian, pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi maailma ympärillämme.

Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen. Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään ympäri.

"Mitä Te näette, mr Laverock?"

"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.

"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin, Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"

"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä. Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin. Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."

"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon kauniimpi."

"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"

"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia. Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti 'päivänsäteeksi'."

"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki hän aivan odottamattoman kysymyksen.

"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"

Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin mielialojen mukaan.

Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta kysymykseensä "Mystérieusesta".

Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan: "Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."

"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen", vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta? Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."

Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.

Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.

Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä, että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.

NELJÄS LUKU.

Kilpa-ajo.

Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta, eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.

"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.

Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.

"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.

Amiraalin kasvot kirkastuivat.