Part 2

"Tässä on se paikka", virkkoi Lucy Joy osottaen veräjää aidassa. Archien näkyviin tuli kukkapuutarha, nurmikenttä ja pienoinen kivikko, joka oli täyteen istutettu alppikasveja ja vilahdus punaisista kiviportaista, jotka johtivat pieneen, taivaansiniseksi maalattuun puutaloon, melkein kokonaan köynnöskasvien peittämään. Suuri punainen päivänvarjo, melkein teltan kokoinen, oli pingotettu kukkaniittyjen yli. Siellä oli lisäksi mukavia korituoleja ja intialaisia huiveja, pieni sievä ompelukori, josta pisti näkyviin virkkaustyö, puolivalmis kirkkaanvärinen jumper. Keltaisen ja valkean ruudullinen pöytäliina oli levitetty kiiltävien hopeiden ja kiinalaisen porsliinin alle ja tämän ympärillä oli ryhmissä nuoria naisia vaaleissa kesäpuvuissa. Kaikkialta kuului yhtenäinen äänten ja puheen sorina, mikä tuntui yhtä huolettomalta kuin laululintusten keväinen viserrys.

"Oi, tulkaa sisään! He ovatkin kaikki ulkona teellä. Miten hauskaa! Tulkaa mukaan ja sallikaa minun tutustuttaa teidät perheeseen", sanoi Lucy Joy.

Heittäen yltään pölytakin hyppäsi hän autosta. Hetkisen viivähtivät hänen pienet sormensa ritarin suuressa kädessä. Ne viipyivät siinä sekunnin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Ritari itsekin huomasi tämän.

Nopeasti seurasi hän tuon pienen sinisen olennon pieniä, mokkakenkäisiä jalkoja, jotka ensin sipsuttivat ritarikannusten ja kukkien reunustamaa tietä ja senjälkeen kääntyivät päivänvarjon vierellä olevalle kukkapenkille päin. "Halloo", huusi hän äänellä, jota itämaiden kuningatar olisi voinut käyttää kutsuessaan orjattariaan.

He ympäröivät hänet heti. Sekunnissa oli hänen ympärillään joukko ihmisiä ja hyppiviä ja tervetuliaisiksi haukkuvia koiria.

Kuului vaan kuorossa:

"Tässä hän on! Nyt jo —"

"Rakkaani, emme kuulleet ollenkaan auton tuloa."

"Terve, Lu."

Neiti Lucy Joy irrottautui pienen kultatukkaisen ja hyvin pariisilaisesti puetun nuoren tytön syleilystä kääntyen ritarinsa puoleen, joka oli pysähtynyt pienen seuran ulkopuolelle. Hänen hämmästyneet silmänsä huomasivat nyt vasta, että siinä oli vain kolme tuntematonta, kaksi hametta ja yksi flanellipuku, edelleen kolme koiraa ja yksi kissa. Papukaija istui häkkinsä yksinäisellä orrella.

"Minun eläinkokoelmani", esitteli Lucy Joy hemmotellun koulutytön äänellä. Hän näytti nyt kokonaan olevan oma itsensä. Sellaisena ei vaeltava ritarimme ollut häntä aikaisemmin nähnyt. "Tämä nuori mies, joka ajoi minut kotiin", virkkoi tyttö ryhmän puoleen kääntyen, "on herra Laverock, pikku äiti."

Archie Laverockin suureksi hämmästykseksi kääntyi punasinervään musliinipukuun puettu tyttö häneen päin. — Miten muutamien naisten onnistuikaan säilyttää hyvin ulkomuotonsa. — Sillä hän näytti todellakin olevan tämän viisi jalkaa pitkän jonkun äiti, joka kaikesta päättäen oli tämän paikan omistaja. Jokainen olisi pitänyt häntä muutamia vuosia vanhempana sisarena.

"Tätini, rouva Harrison —".

Tämän naisen olisi taas luullut olevan molempien edellisten naimisissa oleva sisar, niin solakka ja pieni hän oli ihastuttavassa, mustan ja valkoisen kirjavassa jazzvoile-puvussaan. Hänen leveäreunaisen keltaisen hattunsa alta näkyi sama hieno profiili kuin hänen sisarentyttärellään. Koko perhe näytti olevan kauniita.

"Frankie, pikku veljeni —"

Sitä hän todellakin oli. Tämä perheen viimeksi esitelty jäsen oli persikanpehmeäkasvoinen nuori poika, jolla oli täysikokoisen miehen vartalo. Huolimatta siitä, että hän oli puettu valkeaan flanellipukuun, mistä pisti esiin hänen suuret jalkansa, kätensä ja kaulansa, voi vallan hyvin kuvitella hänet tavallisessa merimiespuserossa valkoisine kauluksineen ja mustine kravatteineen. Poikamaisuus loisti hänen silmistään, jotka olivat yhtä siniset kuin sisaren hänen murrosiässä olevalla äänellä huutaessa:

"Hyvä, rakkaani, onko sinulla nyt mukanasi yksi monista miehistäsi?"

"Tämä ei sattumalta ole kukaan heistä. Hän on se hieno pelastaja, joka esiintyy kahdeksannen osan lopussa, yhdeksäs osa seuraa heti perässä. Kerron kohta teille kaiken. Mutta ensin teetä", komensi tyttö vaipuen pehmeisiin tyynyihin korituolissa, josta hänen veljensä pitkine koipineen oli juuri noussut.

"Frankie, ota tämä —". Hän ojensi veljelleen pienen sinisen hattunsa harsohuiveineen. Tytön silkinhieno, tuuhea tukka kimalteli kuten kulta auringonpaisteessa. "Ota tämä myös, rakkaani."

Tämä viimeksimainittu oli sininen päällystakki. Hän oli nyt puettuna helmenväriseen georgettepukuun, mistä hänen käsivartensa näkyivät valkoisina ja hienoina.

"Kas niin", huokasi hän tyytyväisenä. "Äiti, onko vanha herra Pidä-uskollisesti-kiinni lähettänyt nämä persikat. Oikein hyvä. (Alas siitä, koiranpenikka, alas!) Äiti, salli herra Laverockin käydä käsiksi voileipiin. Olen varma, että hän on kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen kaikkien näiden sekasotkujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita hänellä on ollut tänään iltapäivällä —."

"Näyttelettekö Te mukana filmissä, herra Laverock?" kysyi tyttömäinen äiti äänellä, joka niin paljon muistutti tyttären ääntä, että Archie nauroi melkein kuuluvasti.

"Ei, en kuulu siihen ammattiin", alkoi hän selittää. "Itse asiassa en edes tiennyt, että tyttärenne oli juuri paraillaan näyttelemässä filmiin. Keskeytin näyttelemisen ainoastaan siksi, että luulin hänen olevan pulassa — —"

"Pulassa — — oi, Lu, lemmikkini! Noita kauheita ihmisiä, joiden kanssa sinun täytyy työskennellä —" huudahti äiti säikähtyneenä. "Voi, mitä se oli?"

"Mutta, äiti! Ei se ollut kerrassaan mitään."

"Mutta herra Laverock sanoo —"

"Kaikki johtui siitä, että minä olin todellinen aasi", alkoi Archie uudelleen. "Minä —"

"Olen varma ettette ollut sitä. Te tiesitte, miten asianlaita oli", vastusti täti katsoen häneen sellaisella katseella, kuin olisi halunnut sanoa, että hän kyllä tunsi miehet.

"Mitä se oli? Kuka suututti hänet?"

"Ei kukaan! Rakkaat karitsani, toivoisin teidän kuuntelevan, sensijaan että puhutte kaikki yhtaikaa", huusi tyttö kiivaasti. "Ettekö voi käsittää, että olin juuri vanhan Artur Seymoaren kanssa lopettamaisillani 'Kuherruskuukauden kauhuja' tai mikä sen nimi nyt on, kun —"

Hän sai viserretyksi tämän hengästyneen selityksen, jonka keskeytti veljen basso ja äidin ja tädin kuoro: "Hyvä, mutta meistä herra Laverock teki kovin rakastettavasi!"

"Kyllä, rynnätä keskelle —"

"Missä enkelit olivat vaarassa." (Tämä oli Frankie, joka heti löi itseään suulle.)

"Se on yhdentekevää. Olen Teille yhtä kiitollinen, herra Laverock, kuin jos olisitte pelastanut lemmikkini todellisesta vaarasta. Puhuen Laverockista, Madgie, emmekö me kerran tanssineet erään kapteeni Laverockin kanssa —?

"Setäni", alkoi Archie, "oli Chatmessa vuonna —"

"Luonnollisesti. (Teidän ei ole välttämätöntä mainita mitään vuosilukuja). Me tunsimme hänet oikein hyvin. Te muistutatte häntä sivulta katsoen. Kuinka maailma sentään on pieni!"

Papukaija päästi häkistään kimeän kirkunan: "Mikä elämä! Mikä elämä!"

"Meidän kaikkien täytyy mennä filmiin, jos haluamme saada jotain elämän yltäkylläisyydestä", selitti nuori herra suu täynnä leivoksia. —

"Äiti, aion antaa palttua koko laivastolle. Enkö jo ole kertonut sitä sinulle, pikku äiti? Aion mennä filmiin kuuluisan sisareni kanssa yhdessä. Hehän olisivat aivan hulluina minuun, koska olen niin Lu'n näköinen."

Veitikkamainen silmäys kahdesta merensinisestä silmästä luotiin vieraaseen.

"Maistakaapa näitä, herra Laverock." Poika ojensi hänelle suunnattoman suuren silkkilaatikon täynnä Lucyn nyrkin kokoisia makeisia. "Ovatko nämä siltä hullulta kenraalilta, Lu? Mikä herkkusuu? Minä —"

"Frankie, älä puhu koko aikaa. Toiset eivät ehdi sanoa sanaakaan", huomautti sievä täti. Mutta turhaan. Nuoren miehen basso jatkoi:

"On hauskaa olla filmitähden veljenä. Tiedättekö että olisin totisesti voinut tehdä mitä vaan kahden viime kuukauden aikana ainoastaan senvuoksi, että joka ainoa sielu laivastossamme kapteenista alkaen paloi halusta tutustua sisareeni. Arvatkaa, miten aion esiintyä tulevissa tanssiaisissa Albert Hallissa? Aion esiintyä neiti Lucy Joy'na, joka on voittanut Daily Periscopes'in kauneuspalkinnon. Joka ainoa tulee pitämään minua sisarenani. Hankin aistikkaan hatun päähäni ja hienon puvun Elsbeth Pelps'iltä. Etkö usko, pikku äiti, että onnistun?"

"Tietysti! Luonnollisesti he uskovat sinut minuksi", kuului tytön pilkallinen huomautus. "Etenkin mitä tulee jalkoihin ja käsiin. Eikö totta?"

"Voin esiintyä Teidän kengissänne, neitiseni. Lyön vetoa, että onnistun."

"Ah!"

Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti seuraa vieraalle.

"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford —"

Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee. Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"

"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."

Archie nyökkäsi. Hänen esi-isänsä olivat eläneet samalla tavoin.

"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin. Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua meihin."

"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia, jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos, ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut kaikkien suosikki."

Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus, jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.

Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen, ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai saiko hän kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.

Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos: "Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain illallisista."

"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi, kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset lahjat — —."

"_Hänen_ univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä Gunther'issa riitti meille."

"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."

Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.

"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."

"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."

"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada olla — —."

"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."

"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"

Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy, on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan ilmestymistään kauneuskilpailuun."

Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija! Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.

Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä, jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.

Tähän kysymykseen tuli eräänlainen vastaus melkein heti.

* * * * *

Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen. Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui neljä lihavaa, vanhaa herraa.

Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin puutarhatietä. Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja. Neljä lihavaa, vanhaa miestä!

"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna, leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus; äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.

Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien. Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät, vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton) ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet mukaansa.

"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"

Papukaija häkissään matki kimakalla äänellä "Lu, Lucy, Lemmikkini."

"Ole hiljaa. Polly! Frankie, hae jotakin juotavaa! Frankie! Lucy, mitä sinä teet, lemmikkini? Tule tänne ulos!"

"En voi mitenkään, pikku äiti", kuului kirkas ääni huvilan toisesta kerroksesta. "Miten voisin tulla alas, kun kasvoni ovat valkoisen voiteen peittämät. Amiraali vallan kauhistuisi."

"Mikä kauhea päähänpisto! Miksi tuhritte kasvonne aivan valkeiksi, miss Lucy?" Amiraali korotti ääntään puhuen kysyvällä, mielistelevällä äänellä. "Onko tapana maalata liljaa? Miksi valkaista sitä?"

"Minun on kuivattava ihomaali kasvoistani jollakin, ja tämä on todellakin parasta kasvovoidetta, mitä on saatavana. Ainakin olen minä sanonut niin eräässä allekirjoittamassani todistuksessa." Tämä lyhyt huomautus hukkui lasien ja lautasten kilinään, joita Frank kantoi tarjottimella; Frankie, joka oli kokonaan toinen kuin hetki sitten. Nöyränä kuten palvelijatar ja hiljaisena kuten joku tuolilla olevista tyynyistä.

Nuori Laverock, seisten yhtenä kunnioittavana huomaavaisuutena näitä vanhempia herrasmiehiä kohtaan, kätki sisimmässään ajatuksia, jotka olisivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia asianomaisille, jos he olisivat ne voineet nähdä.

Ei mikään voi olla kauniimpaa kuin nuoruuden ihailevat ja jumaloivat silmäykset niihin, jotka yhteiskunta ja ikä ovat asettaneet huomattavaan asemaan. Mutta toiselta puolen, kuka voi anteeksiantamattomimmin tehdä naurunalaisiksi heidät, kun he haluavat kilpailla nuoruuden kanssa sen omalla radalla?

"Missä on Frankie?" kirkui papukaija. "Mikä elämä!"

"Mitä mahtaa noilla vanhoilla puhvelihärillä olla mielessään, jotka niin odottamatta ilmestyivät häiritsevinä seuraan, jolla oli kovin hauskaa yhdessä. He pilasivat kaiken. Ei kukaan toivonut heidän tulevan. He muuttivat äidin ja tädin iloisen lavertelun kohteliaaksi keskusteluksi. He eivät olleet huomaavinaankaan häntä ja poikaa, vieläpä he vihasivatkin heitä jollain tavoin, sen hän tunsi.

"On naurettavaa", tuumi Archie, "etteivät he aja kotiinsa ja pidä huolta, että heidän lapsenlapsensa joutuvat kunnollisesti ajoissa vuoteeseen, sensijaan että — —."

"Olemme ajatelleet pientä huvimatkaa, jos äitinne sallii Teidän tulla mukaan. Mutta kiiruhtakaahan nyt, miss Lucy", huudahti amiraali uudelleen Archien hylkäämästä tuolista. ("Ah, rakas mrs Joy, minulla on kirjelippunen sisareltani, missä hän lupautuu 'kaitsijaksi', ha, ha, ha. Pidämme hyvää huolta miss Lucystä, sen minä lupaan. Huolehdimme hänestä mitä hellimmin.") Senjälkeen kovemmin: "Aikainen aamiainen lankoni luona Maidendalissa. Sitten matka Murray'in — lupaa tulla ihana ilta. Joki tulee olemaan ihastuttava. Tehän olette sanonut, että pidätte tanssista ulkona luonnossa."

Iloinen, tyytyväinen naurahdus sisältä: "Mutta minua odotetaan lady Richbournen kutsuihin 'Carltonilla' tänä iltana."

"Sehän sopii hyvin, oikein hyvin", huudahti vanha, hyvinsäilynyt sotilas, joka istui mrs Harrisonin vieressä. "Meillä on aikaa muutamiin tansseihin ja sitte ajamme me Teidät kaupunkiin. Pukeutukaa nyt hienoimpiin koreuksiinne —."

"Hopeapitsiseenkö?" kuului keimaillen ikkunasta.

Vanhojen ihailijoitten kuoro: "Hurmaavaa."

"Eli miksei siihen ihastuttavaan valkeaan harsotekeleeseen, jossa meillä oli onni nähdä Teidät viime tiistaina —.

"Tai siihen siniseen 'dernier cri'hin', joka teillä oli filmatessanne 'Kevätlaulua', miss Lucy", huomautti amiraali.

Häntä piti Archie naurettavimpana koko joukosta.

"Sellaisia vanhoja elostelijoita." Puhua tuolla tavoin nuorelle tytölle hänen puvuistaan. Ottaa hänet mukaansa tanssimaan Murrayn, tuon ikälopun vanhuksen luo, joka jo toisella jalallaan seisoi haudassa ja toista luultavasti vaivasi luuvalo. Kaikki neljä istuivat nyt siinä odottaen häntä tyytyväisinä ja varmoina, aivankuin hänen ikäisensä kavaljeerit. Sitäpaitsi he kokonaan laiminlöivät koko muun seuran. Miksi? Miksi?

Sen vuoksi, että he voivat ympäröidä hänet kaikella sillä, mistä hän piti. Heillä oli rahaa. Heillä oli arvovaltaa. Nämä vanhat miehet olivat saaneet pysytellä kotona, säilyttäen silti kunnioituksen, ja koota rahoja, sillä välin kun nuoret miehet oli lähetetty taistelemaan, tehdäkseen elämän varmaksi yli neljäkymmentä vuotta oleville miehille. Nykyaikana näytti kaikki olevan vain heitä varten. Kaikki liikkeet suosivat keski-ikäisiä miehiä. Heille työskentelivät parhaimmat räätälit, suutarit ja parturit. Heille oli varattu huoneustot Mount Streetin varrella ja talot Belgrave Squaressa. Heille varattiin parhaat paikat juhlissa. Heitä varten järjestettiin metsästysretkiä ja kilpa-ajoja. He omistivat purjeveneet ja kaiken muun parhaan maailmassa. Heille hymyilivät kauneimmat tytöt, jotka ikään nähden olisivat voineet olla heidän pojantyttäriään, niin, kaikki näytti olevan vain heitä varten. —

Jokainen sana oli omiaan enentämään tuon iloisen nuoren miehen huonoa tuulta.

Huippuunsa se nousi, kun miss Lucy Joy ilmestyi, puettuna kimaltelevaan brokaadipukuun (sinisenä kuten sudenkorento) ja amiraali huudahti: "Ah, siinähän pienokainen on." "Pienokainen! Vanha tyhmä aasi", tuumi Archie. Hän tiesi itse että puolet tytön ihastuttavuutta oli siinä, että hän oli niin pieni, huomattavasti alle keskimitan. "Ylettyy juuri sydämeni kohdalle", huokaili jo Orlando. "Pieni" on ollut aina siitä alkaen rakkauden hellin hyväilynimi. "Sinä pieni urheilijatar", sanoo sulhanen kuusi jalkaa pitkälle hockeypelaajattarelle, ja hän hymyilee hänelle korkeudestaan, varmana siitä, että on kokonaan hänet voittanut. Lucy Joy oli todellakin niin pieni kuin vain saattoi toivoa. Ei ollut suinkaan mitään liioittelua amiraalin sanoessa seurueen noustessa autoon: "on melkein turhaa luovuttaa miss Lucylle koko paikka, hän mahtuisi niin hyvin minun takkini taskuun."

Tuskin oli autoseurue lähtenyt matkaan (taskukokoinen Venus neljän jättiläisen seuraamana) kun kaikki muodollinen jäykkyys katosi puutarhasta. Liikkeet, asennot ja äänet muuttuivat heti paikalla. Frankie heittäytyi tuoliin, jonka kenraali juuri oli jättänyt, heitti jalkansa käsipuiden yli, taivutti kauniin enkelipäänsä taaksepäin ja oli pyörtyvinään, äiti ja täti huokasivat syvään, osaksi helpotuksesta, osaksi kaihoten, ja kääntyivät ainoan jälelle jääneen vieraansa puoleen.

"Ei, älkää menkö, mr. Laverock Jääkää lohduttamaan hyljättyä perhettä."

"Ellette halveksi kylmää paistia salaatin kera."

"Oletan, että 'pienokaista' nyt kestitään kaikilla huvikauden herkuilla", huudahti Frankie, jonka ääntä ei oltu kuultu kuuluisien vierasten tulon jälkeen muuta kuin: kyllä, sir, tahi ei, sir. "Mahtaa olla suurenmoista olla vanhan miehen lemmikkinä."

"Ah, Frankie! Älä puhu tuollaisia kauheita asioita", huomautti äiti, joka juuri nosti punasta virkkaustyötään ruohikosta. "Onhan kovin hyvä, että lapsi saa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on huomattava asema yhteiskunnassa; kun hän työssään joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Tuonikäiset miehet hemmottelevat Lucyn piloille", alkoi täti kooten tyynyjä. "Lapsihan näyttää nauttivan siitä."